14. huhti, 2018

ONKO EDESSÄ YDINSOTA

Kirjoitin tänään päiväkirjaani: Menneellä viikolla oli suursodan, jopa ydinsodan, syttyminen todella lähellä. Yhdysvallat ja Britannia uhkasivat pommittaa Syyriaa tuhannella ohjuksella. Venäjä ilmoitti vastaavansa iskuun. Se olisi hyvin todennäköisesti johtanut jatkoiskuihin. Venäjällä ei olisi ollut muuta mahdollisuutta kuin iskeä ydinaseella. Tilanteesta tuli arvovaltakysymys. Eilen Yhdysvallat iski pienellä ohjusmäärällä hyvin rajattuun alueeseen. Venäjä ei ole vielä tehnyt vastaiskua, eikä todennäköisesti teekään. Venäjä koki niin raskaasti toisen maailmansodan seuraukset, että siellä on vastuuntuntoa sodan ja rauhan kysymyksissä.

Kirjoitin jo vuosia sitten, että kun yhdysvaltalainen kapitalismi elää iltaruskoa, se kouristelee. Se ei todennäköisesti suostu tosiasiaan, vaan kouristuksissaan käy aggressiiviseksi. Nyt olemme siinä ajassa. Maailma ja ihmiskunta elävät kohtalon aikoja. Eivätkä ihmiset ymmärrä tilannetta. Kauheinta on, että maailman rauhanliikkeet ovat aivan hukassa.

Nykyinen sukupolvi on tietämätön sodan kauheuksista. Vakava osavastuu tätä on oikeistomedialla, joka tukee militarismia. Se ei sodan kauheuksista kerro. Eivät siitä kerro myöskään ns. vaihtoehtomediat, koska ne keskittyvät elämäntapakysymyksiin. Haluammeko todella oheisen kuvan kaltaisia näkymiä kaduillemme?

28. maalis, 2018

OLEMME VALVOJIEN EDESSÄ ALASTI

Hallitsija tietää meistä kaiken. Eilen illalla kuuntelin alustuksen EU:n uudesta tietosuoja-asetuksesta, joka astuu voimaan 1.5. Alustaja puhui myös kyberturvallisuudesta. Alustus nosti mieleeni useita kysymyksiä. Kun tietosuojadirektiivi sanktioi sakolla, jos ihmisen osoitetietoja ja henkilötunnusta ei salata, niin eikö meistä jo tänään muin keinoin tiedetä kaikki. Meistä ihmisistä kerätään monin eri tavoin ja tekniikoin tietoja niin paljon, että intimiteettimme on alasti. Sattumoisin juuri tänään Yle uutisoi kasvojentunnistuksesta Kiinassa. Miksi ei lännessä. Vanha temppu; kun ”pahaa” tehdään eliitin ”pahoina” esittämissä maissa, saman tekeminen kotimaassa tulee hyväksyttävämmäksi. Miksi kansalaiskeskustelu on jälleen aivan muissa kysymyksissä kuin keskeisessä, ihmisen identiteetin ja yksilön itsenäisyyden puolustamisessa.

Alustuksessa kävi ilmi, että kybertuvallisuus on Suomessa huippuluokkaa. Näin sen täytyy siinä tapauksessa olla koko läntisessä maailmassa. Huvituin kysyessäni itseltäni, miten ihmeessä venäläiset ovat pystyneet kehittämään niin tehokkaat kybermenetelmät, että ne murtavat mennen tullen läntisen maailman systeemit.

22. maalis, 2018

KANSALAISYHTEISKUNTA, TAPA HALLITA

Kansalaisyhteiskunta on yksi hallitsemisen tapa, keino ohjata alamaisia haluttuun suuntaan. Tämä näkyy erinomaisesti myös Suomessa. Valtio ja kunnat tukevat kansalaisjärjestöjä, jotka auttavat julkisen vallan tavoitteita. Siinä ei ole sinänsä negatiivista, mutta vahva hallitsevaan hegemoniaan kytkeytynyt kansalaisten järjestötoiminta on kykenemätön toimimaan yhteiskuntaa uudistavana tekijänä. Hegemonian Pride kerää 30 000 osanottajaa ja työttömien kansalaisoikeuksia puolustava mielenosoitus 8 000 osanottajaa. Muutosvoimien mielenilmaukset ovat yksittäisiä ja voimiltaan vähäisiä.

Kansalaisyhteiskunnan teeman nosti kansainvälisen politiikan tekijäksi Yhdysvallat muutama vuosikymmen sitten. Yhdysvaltain hallitus panosti paljon muovatakseen kansalaisyhteiskuntaa haluamaansa suuntaan. Yhdysvaltain senaatti perusti jopa ihmisoikeusjärjestön Human Rights Watchin kansainväliseksi vaikuttamisen välineeksi. On esitetty vahvoja väitteitä, että jo tätä ennen brittiläiset konservatiivien ajatushautomot rahoittivat Amnesty Internationalia.

Yhdysvallat käyttääkin kansalaisyhteiskunnan teemaa kansainvälisessä politiikassa. Se on mainio keino puuttua toisten maiden sisäisiin asioihin. CIA:sta erotettiin National Endowment for Democracy jakamaan rahaa ympäri maailmaa. Syntyivät ”ulkomaiset agentit”. Suuri yleisö kautta maailman suhtautuu tähän rahanjakoon suopeasti, koska ei tiedetä sen todellista tarkoitusta. Erityisesti Lähi-idän, arabimaailman, Kiinan ja Venäjän hallinnot ovat olleet helisemässä tämän propagandarahan kanssa.

On väitetty, että Venäjällä ei ole kansalaisyhteiskuntaa. Pahemmin ei voisi erehtyä. Venäjällä on erityisen vankka yhteisöllisyyden kulttuuri, joka syntyi jo tsaarien ajoilla. Jokainen venäläisen kirjallisuuden lukija on sen havainnut.

Venäjällä on vahva kansalaisyhteiskunta. Valtio on perustanut sitä tutkivan instituutin (vrt. Suomessa ihmisoikeusinstituutti). Venäjän johto ei poikkea muista maista. Myös siellä kansalaisyhteiskuntaa muokataan hegemonian mieleiseksi.

Mielestäni Michel Foucault´n käsite sielunpaimen kuvaa erinomaisesti niitä ylimpiä toimijoita, vahvinta ”herraa” (talous), joka viimekädessä ohjaa väestöä, kansakuntaa, yhteisöjä ja yksilöitä riippumatta siitä ketkä ja mitkä ovat nimellisiä johtajia. Eivät Suomen politiikan suuret suunnat yleensä ole vuosikymmenien mittaan muuttuneet, ovat muodolliset vallanpitäjät olleet sitten keitä tahansa. ”Suuri linja” on ylemmässä kädessä.

Maailmassa on, myös Suomessa, menossa suuri muutos. Koko läntinen maailma ikään kuin valmistautuu yhteenottoon islamin, Kiinan ja ennen muuta Venäjän kanssa. Venäjällä on suurimmat luonnonvarat. Kansojen mielipiteet ja asenteet täytyy saada hyväksymään uusi suunta.

Myös Suomessa kansalaisjärjestöjen jäsenillä on suuri vastuu. Nouseeko toiminta järjestön jäsenten ja toimijoiden tarpeista vai esimerkiksi rahoittajien tai jopa järjestöjen johdon tarpeista. Mikä on järjestön toiminnan todellinen motiivi.

25. helmi, 2018

Köyhyyteen on totuttu. Ruoan jakeluun on luotu organisaatioista, joilla on kiinteistöjä, kulkuvälineitä, palkattua henkilöstöä ja vapaaehtoisia. Nälkäiset ruokkivat hyvinvointia toisille. Vantaan Sanomat julkaisi ao. kirjoitukseni 24.-25. helmikuuta 2018.

KÖYHYYS ON INSTITUALISOITUNUT

1990-luvulle tultaessa Suomi oli harvoja valtioita maailmassa, jossa köyhyys oli käytännöllisesti katsoen poistettu. Tuli lama ja köyhyys palasi. Yhtäkkiä oli ihmisiä, joilla ei ollut ruokaa ja jotka eivät silti saaneet riittävästi viimekätistä toimeentuloa sosiaalitoimesta. Kirkko ja järjestöt joutuivat jakamaan EU-apua.  Aluksi apu oli makaroneja. Hallitusherroja tilanne nolotti. Jopa pääministeri Lipponen paheksui vuonna 1995 avunpyyntöjä. Hänen mukaansa Suomessa ei voinut olla köyhyyttä. Niin uusi asia köyhyys silloin oli.

Muistan tuon ajan hyvin. Tapasin omassa työssäni köyhtyneitä ihmisiä. Olin mukana perustamassa Suomen köyhyyden ja syrjäytymisen vastaista verkostoa (EAPN-FIN) lokakuussa 1994. Noiden vuosien jälkeinen kehitys tuntuu henkilökohtaisestikin kamalalta.

Köyhyysverkoston keskeinen tehtävä oli tehdä köyhyys ja nälkä tunnetuksi etenkin päättäjille. Tässä tehtävässä verkosto on onnistunut. Hallitusherrat ja korkeat virkamiehet, mutta myös koko kansa, tietävät köyhyyden olemassaolon ja köyhyydestä koituvat ihmisarvoa alentavat seuraukset. Tieto on kuitenkin johtanut vain kurjuuden tavanmukaistumiseen. Siihen on totuttu.

Ruoka-apuorganisaatioita on syntynyt lisää ja niiden toiminta on institualisoitunut. On kiinteistöjä, liikennevälineitä, työpaikkoja ja vapaaehtoisia, joiden toiminta on mahdollista vain siksi, että osa ihmisistä näkee nälkää. Minun on ollut hyvin vaikea tottua ajatukseen, että jonkun toimeentulo on kiinni toisten ruoka-avun tarpeesta. Kun samaan aikaan huomaan, että vaatimukset köyhyyden poistamiseksi ovat vähentyneet. Tämä ei ollut köyhyysverkoston perustamisen tarkoitus.

Ruoan jakaminen sitä tarvitseville on välttämätöntä. Ruoka-avun piirissä toimivat ihmiset tekevät hyvin tärkeää työtä. He tarvitsevat kaiken tuen kaupungilta ja kanssaihmisiltä.

Älkäämme silti unohtako, että viimekätinen tavoite on ruoan jakamisen tarpeen lakkauttaminen. Myös kunnat voivat toimia asiassa. Samalla, kun kunta tukee ruoka-apu toimintaa, sen tulee laajentaa täydentävän ja ehkäisevän toimeentulotuen piiriä, alentaa ja poistaa erilaisia asiakasmaksuja sekä antaa maksuttomia lippuja liikennevälineisiin.  Tarvitaan resursseja ehkäisevään sosiaalityöhön; sossut kentälle ihmisten pariin. Näiden asioiden pohtimisen aika on nyt, kun valmistellaan kaupungin talousarviota vuodelle 2019. Tämä ei saa olla puoluepoliittinen kysymys, vaan jokaisen puolueen sydämen asia.

Jussi Särkelä
kaupunginhallituksen varajäsen (sd)

26. joulu, 2017

KÄVELEVÄ AVIOLIITTO

Lounais-Kiinassa elää mosuo-kansa. Heillä on matriarkaalinen perhejärjestelmä. Perheenpää on nainen. Lapset kasvavat suurperheissä, joissa ovat äidin lisäksi isoäiti, sisarukset, tädit ja enot. Isät eivät asu lastensa kanssa samassa paikassa. He asuvat kotonaan äitinsä luona.

Enot huolehtivat sisariensa lapsista ja hoitavat tehtäviä, joita perheenpää on heille osoittanut. Äidit vastaavat perheen elannosta ja tekevät suurimman osan töistä. Äideillä on tapana pitää useita rakastajia samaan aikaan, lasten isän ohella. Avioliitto ei juuri kuulu tapoihin ja sen voi purkaa jos kiinnostus siihen loppuu.

Osa lasten vanhemmista asuu yhdessä. Tällöinkin äidillä on useita rakastajia. Naiset toteavat ”kävelevästä avioliitosta”, että kun ei tarvitse jakaa omaisuutta, työskennellä ja hoitaa arkiaskareita yhdessä, riidoilta on helppo välttyä ja rakkauselämä kukoistaa.

Miehet ovat tyytyväisiä, koska töitä ei tarvitse juurikaan tehdä vaan voi viettää paljon aikaa kavereiden kanssa. Äiti pitää heistä hyvää huolta.

Mosuot ovat oivallinen esimerkki maailman kulttuurien kirjosta.

Raha, markkinat, kapitalistiset käytännöt – kuinka sen haluaa sanoa – on pilaamassa mosuoiden kulttuurin. Turismin myötä naisen asema on heikentynyt ja miesten vahvistunut. Tuottoisa matkailubisnes määräytyi miesten vastuulle. Myös naiset lähtivät töihin turistien pariin. Näitä töitä oli tarjolla erityisesti nuorille ja kauniille tytöille vapaata rakkautta ylistävien matkailumainosten synnyttämässä seksiturismissa.

Rahan maailmassa samankaltaistuvat kulttuurit, yhteiskunnalliset käytännöt ja yksilöt. Vain tatuoinnit erottavat ihmiset toisistaan. Lähde: Outi Luova, Naisten valtakunta. Teoksessa Airaksinen, Sinkkonen ja Valjakka (toim.), Enemmän kuin puoli taivasta. Kiinalainen nainen historiassa, yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Art House 2017.