3. tammi, 2020

KONE SENSUROI IHMISEN

-Hyllytetty kuvani.

Facebook on julkaissut yhteisönormit, joita se soveltaa kaikkialla maailmassa. Vihapuhetta ei saa kohdentaa etnisiä ja uskonnollisia ihmisryhmiä kohtaan. Normit ovat hyvät. Eri asia miten face niitä itse noudattaa.

Facessa on konekeskus, joka etsii kiellettyjä sanoja. Lisäksi ilmiantajat voivat valittaa teksteistä ja kuvista. Itsenikin ilmiannettiin kerran tökkäyksestä, jonka olin julkaissut yli vuosi ilmiantoa aikaisemmin. Olin kirjoittanut, miten kautta vartalon tehty tatuointi on parhaimmillaan taideteos. Liitin oheen kuvan alastomasta naisesta, joka oli siis taideteos. Ko. kuva on laajalti tunnettu alan lehdistössä, mutta joku siitäkin närkästyi.

Nyt siis jouduin tilille sanasta ”neekeri”. ”Uudenvuoden tervehdykseni meni näin: Uudenvuoden päivänä toivotin facebookissa Hyvää Uutta Vuotta seuraavalla tekstillä: RUSKETTUUKO NEEKERI. On asioita, joissa Suomessa on kuljettu nopeasti eteenpäin. Vielä kaksi vuosikymmentä sitten Miss Suomi joutui alistumaan neekeriä koskeviin kysymyksiin. Tänään tuore Hymyn artikkeli – tuorehan se historiallisesti on – tuntuu uskomattomalta. Toivotaan, että myönteinen kehitys jatkuu myös tänä vuonna. HYVÄÄ UUTTA VUOTTA.”

Ilmeisesti monet vaivaantuivat tekstistäni ja Hymyn kannen kuvasta, koska tekstiäni tykättiin vain keskinkertaisesti. Itsekin hämmästyi törmätessäni ko. kansikuvaan, että onko siitä todella niin vähän kuin kaksi vuosikymmentä, kun me käytimme normisanaa ”neekeri”. Julkiskirjailija Jari Terve kirjoitti 1990-luvulla kirjan ”Poliisin poika”. Siinä rovaniemeläinen rikollispomo lähetti yhden rosvoista Ruotsiin hakemaan pakoautolle tuntematonta kuljettajaa. Kun rosvo saapui kuljettajan kanssa, pomo kysyi tämäkö tuntematon. Totta. Kukaan täällä ei tunne nimeltä tätä neekeriä.

Ei meidän pidä vaivaantua nopeasta kehityksestä. Sen sijaan meidän ei pitäisi kriminalisoida sellaisten termien käyttöä, joka ovat yleisiä kirjahyllyssämme.

En minä ole loukkaantunut facelle hyllyttämisestäni. Minä olen loukkaantunut koneelle. Millä ihmeen oikeudella kone tekee moraalisia ja eettisiä valintoja ihmisten puolesta.

Pahinta on, kun kone luo normit ja jopa sanaston, se samalla yhdenmukaistaa ajatteluamme ja käyttäytymistämme. Meistä tulee saman ajatteluputken sisällä toimivia.

Tämä on näkynyt pitkään jo musiikissa.

Musiikin nuotti oli pohjaton ajatus, jota ei voinut määritellä absoluuttisesti. Se oli muusikoille tapa ajatella tai tapa opettaa ja dokumentoida musiikkia. Se oli mentaalinen työkalu, joka oli erotettavissa musiikista itsestään. Eri ihmiset saattoivat esimerkiksi kirjata saman musiikkitallenteen ja päätyä hieman erilaisiin partituureihin. Mutta ei ole enää.

1980-luvun alussa musiikkisyntetisaattoreiden suunnittelija Dave Smith keksi rakentaa musiikkia digitaalisissa hahmoissa. Hän teki sen kosketinsoittajan näkökulmasta; kosketin alas ja kosketin ylös, laattamaisesti. Mutta se ei voi kuvata laulajan tai saksofonistin tuottamaa vivahteikasta ilmaisua. Smithin formaattia kutsutaan MIDI:ksi.

MIDI vakiintui tavaksi esittää musiikkia ohjelmistoissa. Musiikkiohjelmat ja –syntetisaattorit suunniteltiin toimimaan sen varassa, ja pian kävi ilmi, että kaiken tämän ohjelmiston ja laitteiston muuttaminen tai siitä luopuminen oli epäkäytännöllistä. Nyt ohjelmistojen on sovittava aina täydellisesti yhteen MIDI:n kanssa.

Kannattaa käydä eläytymässä sinfoniaorkestereiden konserteissa.

3. tammi, 2020

TIETOKONEOHJELMAT LUKKIUTTAVAT AJATTELUMME

(Kirjoitus on julkaistu 15.2.2015 Demokraatin net-sivulla)

Jaron Lanier
Et ole koje. Manifesti.
Suom. Kimmo Pietiläinen
Terra Cognita 2010

Virtuaalitodellisuuden yksi keskeisistä luojista Jaron Lanier pelkää informaatioteknologian, tietokoneen ja ohjelmien saattavan olla muuttamassa merkittävästi ihmistä. Hänen mukaansa ihmisen persoonan merkitys heikkenee, ihmisten mielissä ihmisen ja koneen välinen raja hämärtyy. Informaatioympäristö muokkaa ihmiset ajattelutavoiltaan yhdenmukaisiksi.

Lanier epäilee suuntaavansa varoittavat sanansa jo nyt henkilöille, jotka ovat ”pääasiassa epähenkilöitä, automaatteja tai turtuneita joukkoja ihmisiä, jotka eivät enää toimi yksilöinä”. Hän perustelee informaatioteknologian ihmisissä aiheuttamaa degeneroitumista ohjelmistojen jäykkyydellä.

Kun tehdään yksi ohjelmistoratkaisu, johon liitetään yhä uusia ohjelmistoja ja ohjelmistoryppäitä, korostuu ensiohjelmassa tehty ratkaisu, mutta myös virhe. Ensiohjelman logiikka kertautuu moninkertaisesti, miljoonakertaiseksi. Ihmisten ajattelu muokkautuu ohjelmiston logiikkaan. Persoonalle tyypillinen luova ja etsivä ajattelutapa ei sovellu ohjelmistomaailmaan. Persoonallisuus rappeutuu. Ihmisympäristö muuttuu kylmäksi. Tietokonelogiikka ei tue empaattisuutta. Kaikkialla tapahtuu jäykkää lukkiutumisen prosessia.

Sivistyksemme perusta on luonnontieteissä. Sen kehitys on vienyt irrallisilta ja epätieteellisiltä uskomuksilta ja mielteiltä arvon. Me emme puhu enää litteästä maapallosta. Luonnontieteen dynamiikka on perustunut kokeelliseen menetelmään. Sen sijaan tietokoneiden ohjelmistojen saannos, lukkiutuminen, poistaa suunnitteluvaihtoehtoja sen perusteella, mikä on helpoin ohjelma, mikä on poliittisesti toteutettavissa, mikä on muodikasta tai mikä on luotu sattumalta.

Lukkiutuminen poistaa ajatuksia, jotka eivät sovi digitaaliseen esitystapaan. Lukkiutumisen takia unohdamme menetetyt vapaudet, joita meillä oli ennen ohjelmistojen valtaa.

Nuotin ideasta jäykkään rakenteeseen

Lanierin unelmana oli virtuaalitodellisuus. Nyt hän varoittaa ihmistä taantumasta keskiajan kaltaiseen pysähtyneisyyden kauteen. Hän kertoo meille yksittäisesimerkin musiikin maailmasta.

”Musiikin nuotti oli pohjaton ajatus, jota ei voinut määritellä absoluuttisesti. Se oli muusikoille tapa ajatella tai tapa opettaa ja dokumentoida musiikkia. Se oli mentaalinen työkalu, joka oli erotettavissa musiikista itsestään. Eri ihmiset saattoivat esimerkiksi kirjata saman musiikkitallenteen ja päätyä hieman erilaisiin partituureihin.”

Mutta sitten, 1980-luvun alussa musiikkisyntetisaattoreiden suunnittelija Dave Smith keksi rakentaa musiikkia digitaalisissa hahmoissa. Hän teki sen kosketinsoittajan näkökulmasta; kosketin alas ja kosketin ylös. ”Se ei voi kuvata laulajan tai saksofonistin tuottamaa vivahteikasta ilmaisua. Se kuvasi vain kosketinsoittajan laattamaisen mosaiikkimaailman, ei viulun vesivärimaailmaa.” Smith ei tarkoittanut pahaa. Hänen tavoitteenaan oli vain kytkeä joitakin syntetisaattoreita yhteen siten, että niillä olisi laajempi äänipaletti yksiä koskettimia soitettaessa. Smithin tietokoneohjelmaa, formaattia, kutsutaan MIDI:ksi.

”Rajoituksistaan huolimatta MIDI vakiintui tavaksi esittää musiikkia ohjelmistoissa.” Noin vain, ilman että siitä sinänsä kukaan erityisesti päätti. ”Musiikkiohjelmat ja –syntetisaattorit suunniteltiin toimimaan sen varassa, ja pian kävi ilmi, että kaiken tämän ohjelmiston ja laitteiston muuttaminen tai siitä luopuminen oli epäkäytännöllistä.”

MIDI on vakiintunut, vaikka koko vahvojen kansainvälisten kaupallisten, akateemisten ja ammatillisten järjestöjen paraati on ponnistellut sen uudistamiseksi. Kenenkään varsinaisesti tarkoittamatta syntyneet standardit ohjaavat uusia ohjelmistoja suunnittelevien logiikkaa. Ohjelmistojen ”on aina sovittava täydellisesti yhteen rajattoman, erityisen, mielivaltaisen, kiemuraisen, käsittämättömän sotkuisuuden kanssa. Tekniset vaatimukset ovat niin tiukat ja perverssit, että standardien muuttamisen yrittäminen saattaa olla loputon taistelu”.

Lukkiutuminen on Lanierin mukaan tyranni. ”MIDI:n jälkeen musiikin nuotti ei enää ole idea, vaan jäykkä, pakollinen rakenne, jota ei voi välttää…” Kun MIDI:in on totuttu, muusikko ja musiikin kuuntelija ei enää tiedä arvostaa sitä edeltänyttä aikaa. Korvaan totutettuna MIDI:iin ahdettu typistetty musiikki kuulostaa oikealta ja parhaalta mahdolliselta.

”MIDI elää nyt puhelimessasi ja miljardeissa muissa laitteissa. Miltei kaikki kuulemasi populaarimusiikki on rakennettu tälle alustalle. Suuri osa ympärillämme olevasta äänestä, kuten musiikki ja äänimerkit, soittoäänet ja hälytykset, tuotetaan MIDI:llä. Ihmisen koko kuulokokemus on nyt täynnään erillisiä nuotteja, jotka sopivat tähän alustaan. Jonakin päivänä lukkiutuu myös puheen tuottava digitaalinen ratkaisu, jonka ansiosta tietokoneet kuulostavat paremmilta kuin nyt puhuessaan meille.”

Samalla tavalla kuin MIDI, pakottavat miljoonakertaisiksi kertautuneet ohjelmistot käsittelemään tietoa määritellyissä formaateissa, tietokoneohjelmiin kirjoitettujen mukaisesti. ”Se mitä musiikille tapahtui MIDI:n myötä, on nyt tapahtumassa ihmisille…”

Jaron Lanier on rohkea. Hän kyseenalaistaa elämäntyönsä. Hän kirjoittaa: ”Oletetaan, että kauan sitten 1980-luvulla olisin sanonut: ”Kahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua, kun digitaalinen vallankumous on suuresti edistynyt ja tietokonesirut ovat miljoonia kertoja nopeampia kuin nykyään, ihmiskunta saa viimein palkinnoksi uuden ensyklopedian kirjoittamisen kyvyn ja uuden UNIX:in version!” Se olisi kuulostanut kerrassaan säälittävältä.”

”On hämmästyttävää, miten suuri osa verkon pulinasta saa käyttövoimansa fanien reaktiosta ilmaukseen, joka alkujaan luotiin vanhan median piirissä ja jota verkko nykyään tuhoaa”, Lanier ihmettelee. ”Televisio-ohjelmia, suuria elokuvia, kaupallista musiikin lanseerauksia ja videopelejä koskevat kommentit varmaankin synnyttävät miltei yhtä paljon bittiliikennettä kuin porno… koska lauma tappaa vanhaa mediaa, olemme joutumassa tilanteeseen, jossa kulttuuri käytännössä syö omaa siemenvarastoaan.”

Humanistinen teknologia on välttämätön

Lanier kertoo näkevänsä tapahtuneen muutoksen ympärillään. Hyvin erilaisista ihmisistä on kloonautunut yhdenmukaisia. ”Silicon Valleyssa (Piilaaksossa) kohtaa buddhalaisia, anarkisteja, jumalatarten palvojia, Ayn Rand – fanaatikkoja, itseään Jeesus-friikeiksi kutsuvia, nihilistejä ja paljon ajatuksen ja toiminnan vapauden kannattajia samoin kuin yllä olevien ja monien muiden yllättäviä sekoituksia, jotka eivät vaikuta ideologisilta. Ja kuitenkin siellä on yksi uskomusjärjestelmä, joka ei oikein sovi yhteen minkään äskeisen identiteetin kanssa, mutta joka siitä huolimatta on yhteinen viitekehys. Paremman termin puuttuessa sanon sitä laskennallisuudeksi. Tätä sanaa käytetään yleensä kapeassa merkityksessä kuvaamaan erästä mielen filosofiaa, mutta laajennan sen käsittämään jonkin kulttuurin kaltaisen. Ensimmäinen yritys taustalla olevan filosofian tiivistämiseksi on, että maailma voidaan ymmärtää laskennallisena prosessina, jossa ihmiset ovat alaprosesseja.”

Jos Lanier on oikeassa edes vähäsen, merkitsee se yhteiskunnalle velvollisuutta panostaa kaikkeen tutkimukseen, jolla kohennetaan ihmisen keinoja säädellä tietään tulevaisuuteen. Yliopistojen ja korkeakoulujen paneminen talouselämästä johdetulle ajattelutavalle on läimäys tätä tarkoitusta vastaan.

Jaron Lanier ennusti ensimmäisten joukossa millaisia mullistavia muutoksia World Wide Web toisi kauppaan ja kulttuuriin. Neljännesvuosisata myöhemmin Lanier kertoo miten hän itse ja muut alan pioneerit tekivät ratkaisevia valintoja, joilla on ollut valtavat ja usein tarkoittamattomat seuraukset. Kirjassaan Lanier perustelee miksi uusi humanistinen teknologia on välttämätön.

22. joulu, 2019

ATEISTEILTA LAPSI LESTADIOLAISPERHEESEEN

Yksi hankalimmista ja siksi mieleenpainuvimmista asiakastapauksistani oli Oulussa vuonna 1996. Toimin tuolloin Mielenterveyden keskusliiton toiminnanjohtajana.

Oululainen nainen otti hädissään yhteyttä kertoen, että hänen lapsenlapsensa oli sijoitettu lestadiolaisperheeseen, vaikka hän itse ja hänen lapsen synnyttänyt tyttärensä sekä tämän aviomies ovat ateisteja. Minulle tuli siihen aikaan paljon erilaisia pyyntöjä, enkä kaikkiin toiminnanjohtajan töiltäni tietenkään voinut vastata, mutta tämän vuoksi matkustin Ouluun. Kaksikin eri kertaa.

Sekä äiti että hänen miehensä sairastivat skitsofreniaa. Kun äiti synnytti vauvan Oulun yliopistollisessa keskussairaalassa, vauva vietiin heti pois. Äiti tuskin ehti nähdä lastaan. Tämä oli äidille kova paikka. Äiti oli asunut jo tovin miehensä kanssa Oulun keskustassa. Heille oli järjestetty asunto sen jälkeen, kun he olivat päässeet Oulunsuun mielisairaalasta.

Tapaus oli minulle ajatuksellisesti haasteellinen. En ollut aikaisemmin kohdannut mitään vastaavaa. Kävin lapsen mummon eli minuun yhteyttä ottaneen rouvan luona kaksi pitkää keskustelua. Hän oli lähes paniikissa. Hän oli valmis ymmärtämään, että hänen tyttärensä ja vävynsä eivät välttämättä ole kykeneviä kasvattamaan lastansa. Mutta hän olisi mieluusti etsinyt sukulaisista jonkun perheen, johon lapsen olisi voinut sijoittaa. Erityisen epäoikeudenmukaisena hän piti sitä, että häneltä ja hänen tyttäreltään ei oltu edes kysytty mielipidettä.

Kun kerroin hänelle, että lapsen adoptiot toteutetaan Suomessa tarkkojen säädösten ja asiantuntemuksen mukaisesti, niin hänestä näin ei ollut tapahtunut. Ei se riitä, että perhe, jonne heidän vauvansa on sijoitettu, on kunnollinen ja hyvä. ”Siellä lapsesta kasvatetaan lestadiolainen! Ajattele, minun lapsenlapsestani lestadiolainen! Hyväksyisikö lestadiolaisäiti, että tämän lapsi annettaisiin kasvatettavaksi hänelle!” Rouvan kysymyksiin minulla ei ollut vastausta.

Myös lähipiiri vaati minua toimeni mielenterveyskuntoutujien etujärjestön toiminnanjohtajan ominaisuudessa nostamaan asia julkisuuteen ja vaatimaan ”pykälien korjaamista”.

Ristikkäiset kysymykset askarruttivat minua kovasti. Yritin löytää keskusteluapua asiantuntijoista, mutta sellaisia en löytänyt. Jouduin miettimään ratkaisun yksin. Miten tällaisessa käytännön tilanteessa tulisi tulkita erilaisia käsityksiä ihmisestä, ihmisyydestä ja ihmisenä olemisesta. Filosofit ovat pohtineet näitä aina. Mitä on oikeudenmukaisuus ihmisen auttamisessa. Mistä neuvo, kun ristikkäiset ihmisoikeusnäkemykset törmäävät.

Minua ei niinkään vaivannut lapsen adoptointi lestadiolaisperheeseen, koska olin aiemmin Pohjois-Suomessa työskenneltyäni oppinut tuntemaan monia lestadiolaisperheitä, vieraillut heidän luonaan ja keskustellut monista asioista heidän kanssaan. Olin oppinut arvostamaan vanhalestadiolaisten huolenpitoa lähimmäisistä ja heidän vahvaa yhteisöllisyyttään.

Tiesin, että kyseisestä vauvasta kasvaa hyvä ja kunnollinen kansalainen. Aivan yhtä hyvä ja kunnollinen kansalainen kuin ateistiperheessä kasvavasta lapsesta. Juuri tähän liittyy se suuri filosofinen kysymys. Tämä on myös valtaan liittyvä kysymys. Sisällissodan jälkeen voittajat veivät punaorpoja kasvatettaviksi valkoisiin perheisiin, ”jotta näistä kasvaa kunnon kansalaisia”.

Pohdin myös, onko skitsofrenia sellainen sairaus, joka vaarantaa lapsen kasvatuksen. Onko todellisuutta ainakin toisinaan ”eri tavalla” ymmärtävän aikuisen mahdollista kasvattaa tasapainoinen lapsi.

Jos päädytään siihen, että skitsofreenikko ei ole kykenevä lapsen kasvattaja, missä menee kykenevyyden ja kykenemättömyyden raja. Kuka sen määrittelee ja millaisin kriteerein. Käytäntö kertoo, että monilla on ollut skitsofreenikkovanhempi ja heistä on tullut samanlaisia kansalaisia kuin me muutkin.

Onko lapsella oikeus biologisten vanhempien aate- ja kulttuuriperimään. Entä onko aikuisella oikeus siirtää maailmankatsomuksensa ja ihmiskuvansa lapselleen. Onko suomalaisilla ihmisillä oikeus siirtää suomalaisuus lapsiinsa.

Itse päädyin ratkaisuun, että vanhemmuus on ennen kaikkia sosiaalista ja kulttuurista. Kun pieni lapsi adoptoidaan perheeseen, hän on vanhemmille oma ja vanhemmat ovat lapselle omia. Yhteinen perhekulttuuri tukee jokaista perheen jäsentä.

Näin päädyin ratkaisuun, että annoin asian olla. En tehnyt mitään. Ymmärsin vanhempien ja isoäidin tuskan, mutta ymmärsin myös, että näin oli lapselle hyvä. Kysymys ihmisyydestä vahvistui minussa.

3. kesä, 2019

KUN MINÄ TAPPOUHKAUKSIA SAIN

Itsemurhalla uhkaavista vain 1/10.000:sta toteuttaa aikeensa. Toisen ihmisen tappamisella uhkaavista aikeensa toteuttanee tätäkin harvempi. Joka itsensä tai toisensa murhaa, hän ei siitä etukäteen puhu.

Minut on uhattu tappaa kahden asian yhteydessä. Tappouhkaukset tulivat nimettöminä puhelinsoittoina, nimellisinä puhelinsoittoina sekä postikorttien ja kirjeiden välityksellä. Niissä kaikissa oli olennaista suuttumus ja viha, ei niinkään uhkaus. Vastaukseni niihin ei ollut pelko – se ei edes juolahtanut mieleeni – vaan toiminta suuttumuksen ja vihan tunteen syiden poistamiseksi. Asian julkiseksi tekeminen olisi heikentänyt oman tehtäväni edistämistä. Yhteys poliisiin olisi merkinnyt tilanteen lukkiutumista, mikä ei olisi ollut kenenkään etu.

Fyysistä uhkausta, tönimistä ja solvausta olen kokenut niin työssäni kuin yhteiskunnallisessa toiminnassa. Kun sellaista kokee, olen aina pysähtynyt miettimään toimintani oikeellisuutta. Kun olen varmistunut olevani oikealla tiellä, olen jatkanut kohti päämäärää. Itsekritiikille on aina sijansa. Kun on oikealla tiellä, voi jatkaa hyvillä mielin kohti päämäärää ja ”kiusaamiselle” voi lähinnä nauraa.

Lähtökohtaisesti olen ymmärtänyt uhkaajiani. Kun olen saattanut sokean ”uuninpankkomummon” lastensa taloudesta kuntoutukseen ja sitä kautta itsenäiseen elämään, on muun perheen talous saattanut ratkaisevastikin heiketä, kun mummon eläke ei tulekaan enää yhteiseksi hyväksi. Samalla tavalla on käynyt silloin, kun olen saattanut kansaneläkkeen talouteen tuoneen nuoren ammatilliseen oppilaitokseen kauas kotoa. Köyhyys pakottaa ihmiset raadollisiksi. Heidän suuttumuksensa, jopa vihansa tavallisia sosiaali- ja terveysalan työntekijöitä, saati ”herroja” kohtaan on luonnollista. Elleivät he tuntisi vihaa, olisi se oire alistumisesta ja luovuttamisesta. Ja siinä tapauksessa ihmisen asiat olisivat todella huonossa jamassa.

Molemmat tappouhkaukseni liittyvät työhöni toiminnanjohtajana Mielenterveyden Keskusliitossa.

Keräsin vuonna 1996 vitsejä, juttuja ja kaskuja mielisairaista, hulluista ja mielisairaaloista. Niitä tuli yli tuhat. Valtaosa oli potilaiden lähettämiä. Kirjailija Kalevi Kalemaa toimitti niistä ja jo ilmestyneistä lääkärikaskukirjoista kirjan ”Voiko vessanpytystä pilkkiä?” Kirjasta tuli valtava menestys. Sitä myytiin yhteensä 30 000 kappaletta.

Monet loukkaantuivat. Kirjan esipuheen mukaan sain kolmisenkymmentä puhelinsoittoa, parikymmentä kirjettä ja postikorttia. Kaksi yhteydenottoa sisälsi tappouhkauksen. Sen sijaan mielensairailta ja mielenterveyskuntoutujilta tuli vain myönteistä palautetta. Eniten kirja aiheutti pahaa mieltä mielensairaiden omaisissa. Se on luonnollista, omaisen osa on toisinaan hyvin rankka.

Tein melkoisesti työtä, jotta omaiset oivaltaisivat vitsien kuntouttavan merkityksen. Ihminen, joka kykenee ja osaa nauraa myös itselleen, on tasapainoinen, tässä tapauksessa siis kuntoutunut. Minulle jäi tunne, että viestini meni perille. Suuttumus suli. Ja hengissä olen.

Tätä rankempi tilanne syntyi Rovaniemellä. Siellä perustettiin yhdistyspohjainen mielensairaiden kuntoutuskoti varakkaalle omakotialueelle. Toimin hankkeessa konsulttina. Esitin, että ennen toiminnan käynnistämistä yhdistys järjestäisi kuntoutuskodissa tiedotus- ja tutustumistilaisuuden lähistön asukkaille. Olin kokenut ne myönteisiksi mm. Espoossa, jossa tuohon aikaan perustettiin vastaavia kuntoutuskoteja.
-Ei Rovaniemellä voi mitään sattua, oli yhdistyksen puuhanaisten näkemys.

Toiminnan käynnistyessä kyseisellä asuinalueella syntyi hirmuinen haloo. Minuun oltiin yhteydessä, että millä oikeudella minä tuhoan ihmisten suurella vaivalla hankkimien kotien rahallisen arvon. ”Ei tänne enää kukaan uskalla muuttaa, kun hulluja vilisee joka puolella. Ei lapsiakaan uskalla ulos päättää.”

Minua tapettiin, niin että mielikuvitusveri seinille roiskui. Tappouhkaukset olivat aivan suoria. Eräs mies sanoi, että kun Rovaniemelle tulen, en sieltä hengissä lähde. Tämä mies esiintyi jopa omalla nimellä. Niin rohkea hän oli.

Järjestin kuntoutuskodissa kaikille avoimen tilaisuuden. Pääpuhujana yhteisöllisyydestä oli Lapin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Kyösti Urponen. Kutsu tilaisuuteen julkaistiin Lapin Kansassa ja paikallinen radio teki tilaisuudesta jutun sekä ennen että jälkeen tilaisuuden. Paikalle tuli ihmisiä muistaakseni tusinan verran. Se tepsi. Häly vaimeni. Ja hengissä olen.

                ***

Olli ihmetteli, miksi Erkillä oli uimarannalla parempi naisonni kuin hänellä.
-Yksinkertaista, Erkki valisti. -Laitan uikkareihini perunan.

Olli päätti kokeilla samaa, mutta tulos ei ollut odotusten mukainen. Naiset kiersivät uimarantaleijonan entistä kauempaa. Erkki katseli touhua hetken ja neuvoi Ollia:
-Peruna kannattaa laittaa etupuolelle.

1. kesä, 2019

SATA VUOTTA AUNUKSEN RETKESTÄ

Tänä vuonna tulee sata vuotta siitä, kun Suomi hyökkäsi Venäjälle, Aunukseen. Lehdistössä oli kannustavia kertomuksia aunuslaisten auttamisesta ja Suur-Suomen luomisesta. Mannerheim haaveili Pietarin valtaamisesta, mutta tähän hallitus ei suostunut. Aktiivisimmin hyökkäystä kannatti maalaisliitto Santeri Alkion johdolla.

Ensin maamme hallitus empi hyökkäyksen hyväksymisessä, mutta kun hallitus uhattiin laittaa tosiasioiden eteen, sen oli taivuttava. Eduskunta hyväksyi Aunuksen ”retken” äänin 106-80 sosialidemokraattien vastustaessa.

Suomalaiset tyrmistyivät Aunuksen väestön vastaanotosta. Sairaanhoitaja Toini Zidbäck kirjoitti: ”Täkäläiset ihmiset ovat epärehellisiä, epäluuloisia ja kauhean ahneita. Eivät he ollenkaan ymmärrä, että olemme tulleet auttamaan, eivätkä osoita kiitollisuutta. He eivät tahdo hinnalla millään myydä meille mitään, ei maitoa, ei munia.”

Kun totuus paljastui, osa suomalaisista kieltäytyi taistelemasta. Jotkut lähtivät Suomeen välittömästi. Äkkilähtö suomalaisille tuli. Kostoksi he teloittivat 286 henkeä, joukossa lapsia ja naisia. Suomessa tätä rikosta ei ole käsitelty.

Yhteensä suomalaiset hyökkäsivät vv. 1918-1922 viisi kertaa Venäjälle. Kun Venäjällä 20 vuotta myöhemmin tiedettiin suursodan olevan tulossa, Venäjä/Neuvostoliitto halusi suojata Suomen avulla Pietarin puoleisen rajansa. Suomi ei taipunut auttamaan. Neuvostoliitto ei voinut luottaa Suomen vakuutteluun, että Suomen kautta Pietariin ei hyökättäisi. Kahdenkymmenen vuoden takaiset tapahtumat olivat Neuvostojohdossa hyvässä muistissa. Luottamus oli nolla. Syttyi talvisota.