26. joulu, 2021

LENINGRADISSA 1981

Olin Leningradissa ay-matkalla vuonna 1981. Se ei ollut ensimmäinen matkani Neuvostoliittoon, mutta tämä matka jäi mieleeni. Ihmiset olivat menettäneet jotain, toivon, sisällön, tavoitteen? en tiedä, mutta minua näkemäni vaivasi. Kirjoitin siitä viisitoista vuotta myöhemmin päiväkirjaani:

Syksyllä 1981 olin Leningradissa. Lähdin arkiaamuna hotellista yksin kaupungille. Katselin töihin meneviä kansalaisia, tarhaan talutettavia lapsia, äitejä ja mummoja. Kaupunki virkosi yön unesta ja sen kaduilla mateli totisia ihmisiä. Hymy ja nauru olivat poissa.

Yhteiskunta paljastaa itsensä sen tuottamissa ihmisissä.

Intuitioni, ei tietoni, kertoi minulle, että tässä yhteiskunnassa oli jotain perustavanlaatuista vikaa. Vaikka ihmiset olivat hyvin puettuja, heidän ihostaan ja hiuksistaan näkyi terveys ja käytöksestään koulutus ja sivistys, heiltä puuttui jotain. Heidän kävelytapansa, asentonsa ja silmänsä paljastivat, että he eivät olleet elämässä kiinni. He suorittivat elämää. Heiltä puuttui omaehtoinen oleminen ja nauru. Uteliaisuuden ja olemisen jano oli heille vieras.

Elämme Suomessa samankaltaisessa tilanteessa, paitsi että osa suomalaisista joutuu jonottamaan ruokansa katujakelussa. Meiltä puuttuu kyky pohtia asioita toisin ja sen mukana hyvinvoivaan ihmiseen luontaisesti kuuluva kyky ajatella toisin ja nauru. Silloinkin kun ymmärrämme asiat toisin, me puserramme sen itsestämme ulos. Syljemme totuuden toisten silmille. Letkeästä yhdessä tekemisestä on puute.

Ei ole sattumaa, että stand-up komiikka nousee luonnottomaan suosioon siinä vaiheessa, kun yhteiskunnassa jähmettyi liike. Kun muutos istahti privaatisti pihakeinuun.

Ihmisillä on tarve ravistaa yltään puiseva rutiini. Itsensä viihdyttämisen merkitys on muuttunut. Se ei enää ole luonnollista arkea, vaan viihtymisen suorittamista. Viihtyminen ja nauru tulostetaan itsestä ulos oikeaksi osoitetussa paikassa. Syvältä tuleva tervehdyttävä nauru on kuollut. Pinnallinen stand-up ja muu viihde ei vastaa tarpeeseen. Hyvä huumori, runous, kirjallisuus, taide ovat aina yhteiskunnallisia, sen kehitystä ja ihmisen yhteiskunnallista toiminnallisuutta eteenpäin työntäviä. Ei ihme, että tänään puhutaan niin paljon luovuudesta ja sen tarpeesta. Siitä kun nimenomaan on puute. Luovuus ei kasva pysähtyneisyydessä.

Miten pitkään ihmiset tyytyvät pakkoviihtymään? Mitä sen jälkeen? Kuka ja mikä ottaa pakkoviihtymisen jälkeisen ajan johdon haltuun. Siinä ns. tuhannen taalan kysymys. (Neljännesvuosisataa myöhemmin voimme todeta, että lamaannuksessa lamaannutaan, ei nousta. Huomio tänään / js.)

Leningradissa ihmiset olivat ilmeisesti oppineet ottamaan ajatukset, opiskelunsa ja työnsä, toimintaraamit ja -mallit, kansalaisjärjestötoimintansa ja hyvän tekemisen hyveensä sekä moraalin annettuina, ylhäältä päin. Aivan kuin Suomessa tänään, paitsi että osa ihmisistä työnnetään armotta sivuun. Loisiksi ilman yhteiskunnallista roolia olevia ihmisiä vielä ennen itsenäisyyttämme kutsuttiin. Nyt heillä on toisen merkkiset stigmat.

Miten katkaista ylhäältä tulevien käskyjen virta? Miten katkaista meitä ohjaavat välineellisyyden johtimet? Miten palauttaa tyytyväisyyden, pettymysten, rakastamisen ja vihan aidot tunteet ja niiden seurauksina aito toistemme kohtaaminen, hellyyden, rakkauden ja suuttumuksen sekä vihan tunteet, naurun, hymyn ja periksi antamisen taidot ilman omanarvon tunteen menettämisen pelkoa. Mitä voimme tehdä poistaaksemme kollektiiviset pelon tunteet?... (kielenhuoltoa vaille jäänyt kirjoitus jäänyt kesken)

 

26. joulu, 2021

SUVAITSEVAISUUDEN KAHDET KASVOT

Olen muutaman kerran kirjoittanut suvaitsevaisuudesta. Aikaisemmin se merkitsi vapautta, tasa-arvoa ja suurpiirteisyyttä, siis henkistä rikkautta. Nyt se on muuttunut lähes fundamentalistiseksi vallan perusteluksi. Vilpittömät, yhteiskunnalle uskolliset ihmiset ovat joutuneet vaikeuksiin nykysuvaitsevaisuuden edessä. Monet kansalaiset ovat koko ikänsä olleet kuuliaisia lain kirjaimelle ja nyt, yhtäkkiä he ovatkin ajautuneet lain ulkopuolelle, koska lakeja on muutettu palvelemaan vain pientä suvaitsevaiston ydinryhmää.

Suvaitsevaisuus on muuttunut vastakohdakseen.

Professori Tarmo Kunnas on kirjoittanut suvaitsevaisuudesta juuri samalla tavalla kuin olen siitä itse ajatellut (Mikä mieli uskonnoissa? Pohdintaa uskonnon, moraalin ja pyhyyden nykyisestä merkityksestä. 2021). Alla olevan tekstin lähteenä on hänen kirjansa.

Suvaitsevaisuus ei saisi vedota vain joihinkin asenteisiimme, jotka liittyvät esimerkiksi vieraisiin perinteisiin, maahanmuuttajiin tai seksuaalisesti itsestämme poikkeaviin. Suvaitsevaisuus ei nimenomaan voi olla autoritäärinen käsky. Sen varjolla ei saa jättää kohteen ongelmia tiedostamatta.

Aikamme ei ole sen suvaitsevaisempi kuin muut aikakaudet. Se on vain vaihtanut suvaitsemisen kohteita. Paljon siitä, mitä ei ennen suvaittu, on nyt suvaitsemisen kohteena, ja vastaavasti se, mikä ennen oli suvaittua, on nyt kielletty.

Suvaitsevaisuus ei ole vain liittymistä enemmistön mielipiteisiin, vaan se on joskus taistelua yleistä mielipidettä vastaan.

Suvaitsevaisuuden ei pitäisi johtaa meitä ehdottomiin, toisensa pois sulkeviin vaihtoehtoihin, vaan laajempaan ymmärrykseen asioiden ja ilmiöiden suhteellisuudesta.

Nyt suvaitsevaisuuden varjolla oikeutetaan valtaa pitävän ryhmän mielipiteitä. Sen avulla manipuloidaan totuutta ja estetään itsenäisen mielipiteen muodostumista. Sen avulla viedään kritiikiltä terä.

Toisaalta kaiken läpäisevä ilmapiiri ei ole suvaitseva, koska siinä ei suvaita ponnistusta ja yritystä parempaan. Periaate ”anna toisen elää” muuttuu periaatteeksi ”antaa toisen kuolla”. Jyrkkyys, intohimo ja radikaalisuus voivat olla myös ehjän, aidon ja rehellisen tunne-elämän ilmausta ja hakea yhteistyötä suvaitsevaisuuden kanssa.

Syvään tunne-elämään kuuluu paitsi kyky myötäelää ja ymmärtää ihmisen heikkouksia myös herkkyys, joka järkyttyy kehnosta, valheellisesta ja epäaidosta.

Suvaitsevaisuus ei synnyt käskyillä. Se on osa hänen persoonallisuuttaan. Suvaitsevalla ihmisellä on valmius suvaita myös ajatuksia, jotka eivät häntä miellytä. Aito suvaitsevaisuus kasvaa terveen tunne-elämän pohjalta. Sen varassa voi tarkastella jopa ihmisyyden vaarallisia, moraalittomia ulottuvuuksia kuulaasti ja ahdistumatta ja ymmärtää, jos kohta ei hyväksyä niitä.

Aivan valtaosa suomalaisista on sisäistänyt kristillisen moraalin, myös he, jotka kieltävät itsessään kristillisyyden. Kristillinen anteeksianto on yksi meidän hyveistämme. Kuitenkin nykyisellään anteeksiannosta on tullut automaatti, joka ei velvoita ketään mihinkään. Se ei enää tunne kamppailua vähemmän kehnon puolesta, ei katumusta, ei yritystä parempaan. Se eliminoi halun moraalisesti parempaan.

Vaikeimmillaan suvaitsevaisuus voi edellyttää kamppailua hankalien asioiden kanssa, kamppailua omaa itseään vastaan ja oman itsensä ja omien ennakkoluulojensa voittamista. Nähdä ”vihollisissa” myönteistä ja arvokasta auttaa näkemään paremmin totuuden ja estää omaa itseä luisumasta väärään ja valheelliseen moralismiin. Se on myös tie ihmisen kasvamiseen ja kehittymiseen. Suvaitsevaisuus ei ole helppoa.

Ihminen voi olla jonkin periaatteen kannalla, mutta kohdatessaan yksilöllisen tilanteen hän voi vaistonvaraisesti sivuuttaa oman periaatteensa. Tässä on varsinaisen suvaitsevaisuuden lähtökohta. Se on lähellä kykyä rakastaa.

Suvaitsevaisuus kasvaa ihmisrakkaudesta, henkisestä rikkaudesta, moraalisesta anteliaisuudesta ja suurpiirteisyydestä.

6. joulu, 2021

HUIKEA POLIITTINEN NIMITYS

Viime vuosikymmenen ehkä huikeimman poliittisen nimityksen ja sen mahalaskun teki kunta- ja hallintoministeri Henna Virkkunen (Kok.). Hän nimitti Tilastokeskuksen pääjohtajaksi henkilön, joka joutui nimityksensä jälkeen menemään virastonsa tilastoalan peruskurssille. Agronomi Marjo Bruunilla kun ei ollut tilastoista juurikaan tietoja, eipä silti, ei hän henkilöstöjohtamistakaan osannut.

Kun pääjohtaja Bruun ilmoittautui tilastotieteen peruskurssille, kaikki lamaantuivat. He eivät uskaltaneet avata suutaan oppitunneilla, kun uusi pääjohtaja istui etupenkissä viittaamassa innostuneena kuin peruskoulun innokas tyttö. Muut istuivat kauhusta jäykkänä paikallaan. He kun juuri ja juuri pystyivät normaalityössä tervehtimään pääjohtajaansa. Ilmapiiri työpaikalla oli muutenkin kireä.

Virkkunen nimitti Marjo Bruunin pääjohtajaksi ohittaen useita ansioituneimpia ja päteviä hakijoita. Virkkusen tavoitteena oli säästää valtion tilastotoimessa. Hän saavutti tavoitteena hienosti. Bruunin johdolla Tilastokeskus teki itse esityksiä toiminnan supistamisista. Jälki näkyy edelleen. Tilastokeskus jää Suomen historiaan siitä erikoisena virastona, että se alkoi lakkauttaa omaa toimintaansa ilman mitään erityistä syytä.

Bruunilla ei ollut kykyä tajua, että hyvä päätöksenteko valtionhallinnossa edellyttää tarkkoja tilastoja.
(Lähde: Krohn, Tiainen, Sund, Tanner, Laaksonen, Kukkala: Mureneva valtio. 1921.)

 

5. joulu, 2021

KUN IHMINEN MUUTTUI HYVÄKSI

Edward Bellamy (1850-1898) julkaisi vuonna 1888 kirjan ´Looking Backward`. Kirjassa katsotaan vuonna 2000 taaksepäin ongelmien aikaan aina vuoteen 1887.

Vaikka emme ole vielä saavuttaneet parhaimpia Bellamyn ennakoimia olosuhteita, voisi alla oleva teksti osin toimia reformististen liikkeiden ja puolueiden strategisena ja ohjelmallisena tekstinä.

Vuonna 2000 ihmiset ihmettelevät 1800-luvun menoa, sortoa, epätasa-arvoa ja monia muita ikävyyksiä. Tuomion saavat turhanpäiten kilpailevat pienyrittäjät ja liian suuriksi kasvaneet yritykset. Lopulta trustien aikakausi oli päättynyt Suureen Trustiin. Yhdysvaltain kansa oli tuolla välin ottanut haltuunsa taloudelliset asiat samoin kuin se oli aikanaan ottanut haltuunsa maan poliittiset asiat. Vallassa oli kansallinen puolue.

Vuonna 2000 vallitsi yltäkylläisyyden puolisosialismi, eräänlainen keskitetyn tuotannon, jakelun ja kulutuksen hyvinvointivaltio. Ihminen oli muuttunut perusluonteensa mukaan hyväksi, kun raaistava teollisuuskulttuuri ja täysin epätasa-arvoinen kulutuskulttuuri olivat kulkeneet tiensä päähän. Vangit puuttuivat, kun köyhyyden ja rahanhimon varkauteen yllyttävät vaikutukset oli kuihdutettu. Sukupuolten oikeuksiin ja rooleihin kiinnitettiin huomiota.

Kaupat olivat näytekauppoja ja niissä tehtiin vain tilauksia. Kansalaisella oli vuoden ajaksi myönnetty luotto hankintoja varten. Luoton saattoi kohdentaa valintoja tehden vaikkapa asumiseen tai vaatteisiin. (Kuvaisiko tämä jo nettikauppaa ja luottokortteja?).

Musiikkia ja saarnoja kuunneltiin keskitetyn jakelujärjestelmän kautta 24/7. Tuotteet näytekaupoista jaettiin myös maaseudulle putkia pitkin. Nuorten sekä opiskelijoiden terveydentila oli toisella tasolla kuin vuonna 1887.
(Lähde: Jouko Jääskeläinen: Toivon tulevaisuus. Ihmisten utopiat ja Raamatun profeetat, 2020.)

 

29. marras, 2021

KAPINOIMALLA MYÖNTEISTÄ ELÄMÄÄ

Alla toimitettuna seitsemännen Kapinarunoillan avaukseni 26. marraskuuta 2021 Työväenliikkeen kirjastossa.

Luonnehdin muutamalla sanalla kapinallisen ajattelutavan merkitystä. Lähtökohtana olkoon ajatus, jonka mukaan me ihmiset pyrimme jatkuvasti positiivisesti säädeltyyn elämäntilaan. Tämä pyrkimys on olemassaolomme syvä ja määrittävä osa.

Kapina voi olla tunnetta, tietoisuutta ja toimintaa. Kun nämä yhdistyvät, kapina on yhteiskuntaa ja ihmistä vahvistava voima. Viha on ihmiselle luonnollinen tunne ja siten se myös voi olla myönteinen tunne. Etenkin nuorille ihmisille on tyypillistä vihata jopa suunnattomasti vääryyttä. Kuitenkin jos vahva viha jää asumaan ihmiseen, viha alkaa syödä vihaajaa.

Saavuttaakseen oman sisäisen tasapainonsa, ihmisen tulee kyetä säätelemään kapinamieltään, vihaansa, pahaa oloaan ja turhautuneisuuttaan. Tasapainoinen ihminen osaa suunnata kapinallisen toimintansa, myös vihansa, oman tietoisuutensa lisäämiseen. Se johtaa näkemään epäkohtien rakenteet. Niitä korjaamalla korjaantuvat myös vääristyneissä rakenteissa toimivat ihmiset. Näin ajatellen viha ja kapina ovat yhteiskunnassa välttämätön muutosvoima.

Kapina on sanakirjan mukaan yleistä vastustusta, vastarintaa, vastahankaa ja oppositiossa toimimista. Joskus se on historian saatossa ollut myös joukkojen toimintaa esivaltaa vastaan.

Näin ymmärrettynä kapina on toimintaa asiantilan muuttamiseksi toiseksi, kapinoivien näkökulmasta paremmaksi. Joukossa toimimisen yksi tavoite on osallistujien tietoisuuden vahvistaminen, jotta viha ei kasvaisi ja kohdistuisi yksittäisiin ihmisiin. Suunnittelematon ja kohdistumaton joukkoesiintyminen – esimerkiksi sivullisten autojen polttaminen tai pelkkä porukalla seistä töllöttäminen – eivät muuta ja vahvista mitään.

Kapina ja protesti ovat veljeksiä. Molemmat suuntautuvat vastustamaan vallitsevaa yhteiskunnallista tilannetta tai joitakin sen yksittäisiä epäkohtia. Ihminen voi olla myös itsekriittinen ja protestoida itseään tai edustamaansa yhteiskuntaluokkaa, sukupuoltaan tai etnistä ryhmäänsä kohtaan. En silti kutsuisi itsekritiikkiä varsinaiseksi kapinaksi. Kapinallinen toiminta pikemmin auttaa itsekriittisyyteen, mikä on välttämätöntä ihmisen tietoisuuden ja henkiselle kehittymiselle.

Olennaista kapinassa – ja tässä tapauksessa – kapinarunossa sittenkin on, että se suuntautuu itsestä ulospäin.

*****

Suomalaisen kapinarunouden alku sijoittuu 1800- ja 1900 –lukujen taitteeseen. Se sai voimansa sosiaalisesta epätasa-arvosta ja kamppailusta ihmisten välisen tasavertaisuuden puolesta. Ne olivat aikansa suurimman kansanliikkeen, työväenliikkeen kulttuuria. Mainittakoon tässä ensimmäisen kapinarunoilijan nimikin hänen kunniakseen. Hän oli Kössi Kaatra. Hänen runojaan voi lainata mm. tästä kirjastosta.

Kaatra on hyvä kapinarunouden esimerkki myös siksi, että hän ilmeisesti henkisesti hyvinkin tasapainoisena kirjoitti myös ”kapinallisia” rakkausrunoja.

Kapinarunous ja –laulut, protestisanoma, ovat ajan myötä muuttuneet ja niiden aiheet myös saaneet toisia kokemuksellisia lähteitä. Tämä on avannut teitä kapinarunojen piiriin myös sellaisille runoilijoille, jotka eivät aiemmin voineet ajatella protestoivansa tai peräti kapinoivansa. Tällaisia runoja on julkaistu useita mm. näistä illoista kootuissa Kapinaruno -kirjoissa.

Työväenkirjaston ystävät ry:n järjestämään kapinarunojen keruuseen saapui runoja tänä vuonna  70 runoilijalta. Niistä runoilija Miia Toivio ja runoilija Sanni Purhonen ovat poimineet kaksikymmentä runoa täällä esitettäväksi. Ne pääsevät seuraavaan kapinarunokirjaan, kuten parikymmentä muutakin runoa, jotka eivät mahtuneet tässä illassa esitettäviksi.

Tänä iltana juontajana toimii Miia Toivio. Pöydän takana istuvat Sanni Purhonen ja minä kommentoimme esityksiä.

Olette kaikki lämpimästi tervetulleita.