19. maalis, 2020

VIHREIDEN JA PERSUJEN YHTEISSENSUURI

Kyvyttömyys keskustella analyyttisesti, syvällisesti ja rohkeasti on kadonnut. On kadonnut koko keskustelun kulttuuri. Ei se Suomessa milloinkaan kovin hääppöinen ole ollutkaan. Nyt tabuja on tavallista enemmän.

Mielenkiintoista on seurata mitkä aiheet ovat tabuja millekin poliittiselle liikkeelle. Mitkä tabut yhdistävät. Olen kerännyt niitä tiedostooni. Sen perusteella on syntynyt tietty mielikuva, josta ehkä myöhemmin. Yllättävää – tai sitten ei – on, että autoritäärisen yhteiskunnan mahdollisuus ja siihen etenemisen prosessi yhdistää Perussuomalaisia ja Vihreitä. Kumpikaan ei halua siitä teemasta keskustella. Vihreistä puhuttaessa on huomattava, että vihertävää on laajasti poliittisessa kentässä ja toisaalta vihreissä on myös uskalikkoja, jotka näkevät tämän hetken uhat demokratiaamme ja hyvinvointipolitiikkaa kohtaan. Sama koskee perussuomalaisia.

Hyvinvointivaltion rakentamisen aikaan demareiden ja maalaisliiton vastakkainasettelu palveli molempia liikkeitä. ”Riitapukarit” kuitenkin istuivat vierekkäin, kun Suomea rakennettiin paremmaksi. Nyt riitapukarit objektiivisesti tarkastellen ovat purkamassa sitä, mitä aiemmat riitapukarit rakensivat.

Tämän artikkelin päätarkoitus on, että vihreät ja perussuomalaiset osoittavat argumentoiden, että minä ja alla oleva Hannu Hyvönen olemme väärässä.

Alla Hannu Hyvösen lyhyt artikkeli (24.4.2019). Hän julkaisi sen Vihreiden avoimessa ryhmässä, jossa on noin viisituhatta jäsentä ja Perussuomalainen Suomi – suljetussa ryhmässä. Viime mainitussa Hyvösen juttu käynnisti Hyvösen sanoin ”kiinnostavan keskustelun”. Silti se pian poistettiin. Vihreistä se poistettiin heti. Ryhmissä ei ollut valmiutta keskustella kaikkein olennaisimmista asioista.

Hyvönen toteaa, että ”tähän maahan tarvittaisiin aito foorumi yhteiskunnalliselle dialogille joka ei noudata yksinkertaisia vastakkainasettelun jakolinjoja ja näköalattomuuden logiikkaa. Kaipaan sellaista yhteiskunnallista keskustelua, jossa järkiargumentit mittelevät, eivät toisiaan solvaavat ihmiset.” Tähän voi vain yhtyä.

Julkaisen toimittamani Hannu Hyvösen jutun hänen luvallaan.

FASISMI KASVAA NÄKÖALATTOMUUDESTA

Lets make The Earth great again!

Kun kaksi kuplaa kasvavat toistensa vastavoimina, molemmat voivat juhlia voittoja, aikansa.

Mutta kun jännitys kasvaa tietyn rajan yli voittaja on se kupla, jolla on väkivaltakoneiston tuki.

Jopa enemmistön kupla voi kamppailussa hävitä, jos pettynyt keskiluokka, armeija ja poliisi löytävät toisensa kuten kävi Allenden Chilessä.

Nationalistisen äärioikeiston nousua voi olla vaikea estää. Polarisaatio ja jopa Vihreiden ja Vasemmiston eteneminenkin palvelevat sitä. Ja polarisaatioon pyritään molemmissa kuplissa.

Kun kapitalismi kriisiytyy, haetaan jatkoaikaa kurista ja komennosta ja maa militarisoituu. Tämä tapahtuu nyt kaikkialla Euroopassa kuten tapahtui 30-luvulla.

Vihan voimaa on vaikea pysäyttää. Pakolaisia riittää vihattavaksi ja vihervasemmisto, sukupuolivähemmistöt ja ruotsinkieliset kelpaavat vihan kohteiksi myös. Vihan politiikka on pysäyttämätöntä. Siksi sen käyttö politiikassa tulisi olla poissuljettua.

Ei ole oikeutettua vihaa. Viha oikeuttaa itse itsensä. Vihan avulla tukitaan suita ja luodaan pelon ilmapiiriä. Ja saadaan siitä voiman tunnetta, joka vahvistaa hulluutta edelleen.

Ongelmana näköalattomuus

Ongelmana on näköalattomuus. Tuntuu kuin maailmasta puuttuisi ihmisiä yhdistävä toivon ja tulevaisuuden näköala. Siinä tilanteesta avautuu mahdollisuus kokea yhteisyyttä ja vahvistaa sitä kohdistamalla vihaa muihin.

Mikä voisi olla sellainen tavoite ja tunnus, joka voisi ihmisiä yhdistää eikä jakaa?

Kelpaisiko ehdotus suuresta paratiisin rakennustyömaasta?

Lets make The Earth great again!

Ryhdytään palauttamaan planeettaamme kohti aiempaa mahtavuuttaan.

Ihmiskunta on tuhonnut puolet biomassasta ja käynnistänyt lajien määrän romahduksen. Menossa on ekokatastrofi ilman ilmastonmuutoksen uhkaakin. Suunta on käännettävä päinvastaiseksi.

Nyt pitäisi antaa maapallon metsäpeitteen kasvaa kohti maksimiaan, joka on hiilidioksidilannoituksen vuoksi suurempi kuin ennen hiilipäästöjämme. Pitäisi muuttaa maankäyttö peltoviljelyssä ja suosia mahdollisimman paljon ruokapuita osana pelto-metsäviljelyä. Humuskerroksen hävittäminen on käännettävä sen kasvattamiseksi.

Hiilidioksidin lisääntyminen muuttaa ilmastoa, mutta sekä hiilidioksidi itsessään että myös lämpötilan nousu voivat myös lisätä orgaanisen tuotannon mahdollisuuksia varsinkin, jos siihen maankäytöllä ja metsien hoidolla tietoisesti pyritään.

Tällainen biosfäärin palauttamisen tavoite ei merkitse luopumista ja uhrausta, jos asiaa ajatellaan myös tulevien sukupolvien kannalta. Mitä suurempi on planeettamme yhteyttävän biomassan määrä, sitä enemmän se tarjoaa mahdollisuuksia ja jaettavaa myös ihmiselle.

Nyt olisi aika rakentaa globaali yhteisymmärrys siitä, että suuri yhteinen tehtävämme on elävän planeettamme palauttaminen kohti aiempaa mahtavuutta.

Lets make The Earth great again!

14. helmi, 2020

SOSIALIDEMOKRAATTISTEN MIESTEN MANIFESTI

Hyväksytty Sosialidemokraattiset miehet -yhdistyksen perustavassa kokouksessa 12.2.2020

MIESTEN SYRJÄYTYMISELLÄ PITKÄT PERINTEET

Miehelle asetetulla yhteiskunnallisella roolilla on vuosisataiset perinteet. Miehen velvollisuutena on ollut pitää koti yllä, raivata pellot ja tehdä työtä tehtaissa, huolehtia perheen taloudellisesta hyvinvoinnista sekä puolustaa koteja sotimalla. Yksinomaan miehiä velvoittavat roolit ovat edelleen syvällä nykyisessäkin yhteiskunnassa. Jos perheellä ei ole kunnolliseksi katsottua kotia, syyllisenä pidetään automaattisesti perheen miestä.

Liputuspäivinä arvostetaan kuollutta miestä. Veteraanipäivänä, kaatuneiden muistopäivänä ja puolustusvoimien liputuspäivänä vahvistetaan kuvaa maskuliinisesta miehestä, joka on valmis uhraamaan itsensä toisten puolesta. Kansalaisten mielissä elää edelleen pyhäinmiestenpäivä, miesvainajien ja miesmarttyyrien muistopäivä.

Rujo kuva vain lujittuu naisten aseman parantuessa, jos miesten vääristyneeseen rooliin ei saada muutosta.  Inhimillisestä elämästä vieraantuneilla ja ylikorostuneilla velvollisuuksilla ja sotimisella ei paranneta sukupuolten tasa-arvoa.  Sosialidemokraattisen miesliiton tavoitteena on sukupuolten yhteinen pyrkimys inhimillistää yhteiskunta.

Nuorten miesten tilanne on synkkä. Heistä noin 30 000 on syrjäytynyt ja heidän paluunsa tasavertaiseksi yhteiskunnan jäseneksi edellyttää erittäin suurta ponnistusta. Yhteiskunta ei edes tunnista kaikkia syrjäytyneitä, sillä tilastot eivät tavoita kaikkia. Tilastokeskuksen mukaan 33-vuotiaiden miesten tilanne on viimeisen kymmenen vuoden aikana tullut yhä huonommaksi. Yli neljäkymmentä prosenttia 33 vuotta täyttäneistä miehistä on avo- ja avioliiton ulkopuolella eli nousua on kymmenessä vuodessa lähes kymmenen prosenttiyksikköä. Perheen ulkopuolella 33 vuotta täyttäneistä elää kolmekymmentäviisi prosenttia. Myös tässä on nousua kymmenessä vuodessa lähes kymmenen prosenttia.  Tilastot kuvaavat kuitenkin vain yksinasumista ei yksinäisyyttä, jossa todennäköisesti ystävien korvautuminen virtuaaliystävillä vain pahentaa vieraantumista tavallisesta kanssakäymisestä.

Karuimman kuvan miehen yhteiskunnallisen roolin ahdistavuudesta antaa itsemurhatilasto. Vaikka miesten tekemien itsemurhien määrä on puolittunut kolmenkymmenen vuoden aikana, kuolee miehiä edelleen itsemurhan uhreina kolme kertaa naisia enemmän.

Kirjoittaessaan poikien koulutuksesta Turun arkkihiippakunnan piispa Kaarlo Kalliala totesi, että ”luulopohjainen yhteiskunta-ajattelu osuu oikeaan vain hyvällä säkällä” (Turun Sanomat 24.1.20). Poikien koulunkäynti on ollut tuen tarpeessa jo yli sata vuotta.

Keskikoulussa (nyk. peruskoulun 5-9. luokat) poikien osuus oppilaista jäi alle puoleen jo vuonna 1908, jonka jälkeen poikien osuus pysyi aliedustettuna koko kyseisen koulusysteemin loppuun saakka. Myös ylioppilaistutkinnoissa pojat jäivät pysyvästi vähemmistöön jo vuonna 1947. Asiaan kiinnitti huomiota jo professori Elina Haavio-Mannila.

Korkeakoulututkinnon suorittaneista vinoutuma naisten ja miesten välillä on OECD:n kärkeä. Naisista tutkinnon suorittaa 53 prosenttia ja miehistä vain 39 prosenttia.

Poikien ja miesten alhaisempi koulutustaso on merkittävä yhteiskunnallinen ongelma. Se kärjistyy erityisesti syystä, että miehiin kohdistuvat roolipaineet ovat ristiriidassa miesten mahdollisuuksien kanssa. Koulutuksen eriarvoisuudesta tekee sukupuolikysymyksen se, että naisten ja miesten koulutuksen eriytyminen johtaa myös elinpiirien erilaistumiseen.

Sosialidemokraattiset miehet pitää oikeudenmukaisena, että miesten ja naisten koulutuspohja ja elämänkokemus eivät olisi nykyisellä tavalla sukupuolisesti vinoutuneita.

Vuonna 1966 Paasion I hallitus, jonka jäsenenä oli 19 miestä, päätti asettaa historiallisen ja tuloksiin johtaneen Naisten asemaa tutkivan komitean (Komiteamietintö 1970:8), jonka nojalla perustettiin Tasa-arvoasiain neuvottelukunta vuonna 1972.

Sosialidemokraattiset miehet vaatii, että nykyinen hallitus asettaa vastaavasti 54 vuotta edeltävän komitean jälkeen Miesten asemaa tutkivan parlamentaarisen komitean – joka olisi maailmassa ensimmäinen laatuaan.

Toiseksi Sosialidemokraattiset miehet vaatii, että hallitus asettaa erikseen Yksinelävien sosiaalista asemaa selvittävän parlamentaarisen komitean, kuten Y-säätiö ja Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto VALLI ry ovat ehdottaneet jo vuonna 2014. Yksinelävien enemmistön muodostavat vanhat naiset ja työikäiset köyhät miehet. Myös tämä komitea olisi maailmassa edelläkävijä.

Nämä vaatimukset ovat yhdenmukaisia Sosiaali- ja terveysministeriön Miesten tasa-arvoa selvittäneen työryhmän tavoitteiden kanssa.

Hyvinvointivaltion keskeinen rakentaja on ollut Sosialidemokraattinen Puolue yhteistyössä muiden hyvinvointiyhteiskuntaa rakentaneiden puolueiden kanssa. Kansanvaltaiset puolueet kilpailivat keskenään siitä, mikä edistää esityksillään parhaiten hyvinvointiyhteiskunnan muodostumista. Sosialidemokraattinen miesliitto toivoo, että kansanvaltaiset puolueet omine järjestöineen kävisivät yhteiseen kilpaan miesten hyvinvoinnin puolesta.

Sosialidemokraattinen miesliike haluaa kehittää myös yhteistyötä Sosialidemokraattiset naiset -järjestön kanssa.

MIESTEN SYRJÄYTYMISELLÄ PITKÄT PERINTEET

Miehelle asetetulla yhteiskunnallisella roolilla on vuosisataiset perinteet. Miehen velvollisuutena on ollut pitää koti yllä, raivata pellot ja tehdä työtä tehtaissa, huolehtia perheen taloudellisesta hyvinvoinnista sekä puolustaa koteja sotimalla. Yksinomaan miehiä velvoittavat roolit ovat edelleen syvällä nykyisessäkin yhteiskunnassa. Jos perheellä ei ole kunnolliseksi katsottua kotia, syyllisenä pidetään automaattisesti perheen miestä.

Liputuspäivinä arvostetaan kuollutta miestä. Veteraanipäivänä, kaatuneiden muistopäivänä ja puolustusvoimien liputuspäivänä vahvistetaan kuvaa maskuliinisesta miehestä, joka on valmis uhraamaan itsensä toisten puolesta. Kansalaisten mielissä elää edelleen pyhäinmiestenpäivä, miesvainajien ja miesmarttyyrien muistopäivä.

Rujo kuva vain lujittuu naisten aseman parantuessa, jos miesten vääristyneeseen rooliin ei saada muutosta.  Inhimillisestä elämästä vieraantuneilla ja ylikorostuneilla velvollisuuksilla ja sotimisella ei paranneta sukupuolten tasa-arvoa.  Sosialidemokraattisen miesliiton tavoitteena on sukupuolten yhteinen pyrkimys inhimillistää yhteiskunta.

Nuorten miesten tilanne on synkkä. Heistä noin 30 000 on syrjäytynyt ja heidän paluunsa tasavertaiseksi yhteiskunnan jäseneksi edellyttää erittäin suurta ponnistusta. Yhteiskunta ei edes tunnista kaikkia syrjäytyneitä, sillä tilastot eivät tavoita kaikkia. Tilastokeskuksen mukaan 33-vuotiaiden miesten tilanne on viimeisen kymmenen vuoden aikana tullut yhä huonommaksi. Yli neljäkymmentä prosenttia 33 vuotta täyttäneistä miehistä on avo- ja avioliiton ulkopuolella eli nousua on kymmenessä vuodessa lähes kymmenen prosenttiyksikköä. Perheen ulkopuolella 33 vuotta täyttäneistä elää kolmekymmentäviisi prosenttia. Myös tässä on nousua kymmenessä vuodessa lähes kymmenen prosenttia.  Tilastot kuvaavat kuitenkin vain yksinasumista ei yksinäisyyttä, jossa todennäköisesti ystävien korvautuminen virtuaaliystävillä vain pahentaa vieraantumista tavallisesta kanssakäymisestä.

Karuimman kuvan miehen yhteiskunnallisen roolin ahdistavuudesta antaa itsemurhatilasto. Vaikka miesten tekemien itsemurhien määrä on puolittunut kolmenkymmenen vuoden aikana, kuolee miehiä edelleen itsemurhan uhreina kolme kertaa naisia enemmän.

Kirjoittaessaan poikien koulutuksesta Turun arkkihiippakunnan piispa Kaarlo Kalliala totesi, että ”luulopohjainen yhteiskunta-ajattelu osuu oikeaan vain hyvällä säkällä” (Turun Sanomat 24.1.20). Poikien koulunkäynti on ollut tuen tarpeessa jo yli sata vuotta.

Keskikoulussa (nyk. peruskoulun 5-9. luokat) poikien osuus oppilaista jäi alle puoleen jo vuonna 1908, jonka jälkeen poikien osuus pysyi aliedustettuna koko kyseisen koulusysteemin loppuun saakka. Myös ylioppilaistutkinnoissa pojat jäivät pysyvästi vähemmistöön jo vuonna 1947. Asiaan kiinnitti huomiota jo professori Elina Haavio-Mannila.

Korkeakoulututkinnon suorittaneista vinoutuma naisten ja miesten välillä on OECD:n kärkeä. Naisista tutkinnon suorittaa 53 prosenttia ja miehistä vain 39 prosenttia.

Poikien ja miesten alhaisempi koulutustaso on merkittävä yhteiskunnallinen ongelma. Se kärjistyy erityisesti syystä, että miehiin kohdistuvat roolipaineet ovat ristiriidassa miesten mahdollisuuksien kanssa. Koulutuksen eriarvoisuudesta tekee sukupuolikysymyksen se, että naisten ja miesten koulutuksen eriytyminen johtaa myös elinpiirien erilaistumiseen.

Sosialidemokraattiset miehet pitää oikeudenmukaisena, että miesten ja naisten koulutuspohja ja elämänkokemus eivät olisi nykyisellä tavalla sukupuolisesti vinoutuneita.

Vuonna 1966 Paasion I hallitus, jonka jäsenenä oli 19 miestä, päätti asettaa historiallisen ja tuloksiin johtaneen Naisten asemaa tutkivan komitean (Komiteamietintö 1970:8), jonka nojalla perustettiin Tasa-arvoasiain neuvottelukunta vuonna 1972.

KAKSI KOMITEAA

Sosialidemokraattiset miehet vaatii, että nykyinen hallitus asettaa vastaavasti 54 vuotta edeltävän komitean jälkeen Miesten asemaa tutkivan parlamentaarisen komitean – joka olisi maailmassa ensimmäinen laatuaan.

Toiseksi Sosialidemokraattiset miehet vaatii, että hallitus asettaa erikseen Yksinelävien sosiaalista asemaa selvittävän parlamentaarisen komitean, kuten Y-säätiö ja Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto VALLI ry ovat ehdottaneet jo vuonna 2014. Yksinelävien enemmistön muodostavat vanhat naiset ja työikäiset köyhät miehet. Myös tämä komitea olisi maailmassa edelläkävijä.

Nämä vaatimukset ovat yhdenmukaisia Sosiaali- ja terveysministeriön Miesten tasa-arvoa selvittäneen työryhmän tavoitteiden kanssa.

Hyvinvointivaltion keskeinen rakentaja on ollut Sosialidemokraattinen Puolue yhteistyössä muiden hyvinvointiyhteiskuntaa rakentaneiden puolueiden kanssa. Kansanvaltaiset puolueet kilpailivat keskenään siitä, mikä edistää esityksillään parhaiten hyvinvointiyhteiskunnan muodostumista. Sosialidemokraattinen miesliitto toivoo, että kansanvaltaiset puolueet omine järjestöineen kävisivät yhteiseen kilpaan miesten hyvinvoinnin puolesta.

Sosialidemokraattinen miesliike haluaa kehittää läheistä yhteistyötä Sosialidemokraattiset naiset -järjestön kanssa.

3. tammi, 2020

KONE SENSUROI IHMISEN

-Hyllytetty kuvani.

Facebook on julkaissut yhteisönormit, joita se soveltaa kaikkialla maailmassa. Vihapuhetta ei saa kohdentaa etnisiä ja uskonnollisia ihmisryhmiä kohtaan. Normit ovat hyvät. Eri asia miten face niitä itse noudattaa.

Facessa on konekeskus, joka etsii kiellettyjä sanoja. Lisäksi ilmiantajat voivat valittaa teksteistä ja kuvista. Itsenikin ilmiannettiin kerran tökkäyksestä, jonka olin julkaissut yli vuosi ilmiantoa aikaisemmin. Olin kirjoittanut, miten kautta vartalon tehty tatuointi on parhaimmillaan taideteos. Liitin oheen kuvan alastomasta naisesta, joka oli siis taideteos. Ko. kuva on laajalti tunnettu alan lehdistössä, mutta joku siitäkin närkästyi.

Nyt siis jouduin tilille sanasta ”neekeri”. ”Uudenvuoden tervehdykseni meni näin: Uudenvuoden päivänä toivotin facebookissa Hyvää Uutta Vuotta seuraavalla tekstillä: RUSKETTUUKO NEEKERI. On asioita, joissa Suomessa on kuljettu nopeasti eteenpäin. Vielä kaksi vuosikymmentä sitten Miss Suomi joutui alistumaan neekeriä koskeviin kysymyksiin. Tänään tuore Hymyn artikkeli – tuorehan se historiallisesti on – tuntuu uskomattomalta. Toivotaan, että myönteinen kehitys jatkuu myös tänä vuonna. HYVÄÄ UUTTA VUOTTA.”

Ilmeisesti monet vaivaantuivat tekstistäni ja Hymyn kannen kuvasta, koska tekstiäni tykättiin vain keskinkertaisesti. Itsekin hämmästyi törmätessäni ko. kansikuvaan, että onko siitä todella niin vähän kuin kaksi vuosikymmentä, kun me käytimme normisanaa ”neekeri”. Julkiskirjailija Jari Terve kirjoitti 1990-luvulla kirjan ”Poliisin poika”. Siinä rovaniemeläinen rikollispomo lähetti yhden rosvoista Ruotsiin hakemaan pakoautolle tuntematonta kuljettajaa. Kun rosvo saapui kuljettajan kanssa, pomo kysyi tämäkö tuntematon. Totta. Kukaan täällä ei tunne nimeltä tätä neekeriä.

Ei meidän pidä vaivaantua nopeasta kehityksestä. Sen sijaan meidän ei pitäisi kriminalisoida sellaisten termien käyttöä, joka ovat yleisiä kirjahyllyssämme.

En minä ole loukkaantunut facelle hyllyttämisestäni. Minä olen loukkaantunut koneelle. Millä ihmeen oikeudella kone tekee moraalisia ja eettisiä valintoja ihmisten puolesta.

Pahinta on, kun kone luo normit ja jopa sanaston, se samalla yhdenmukaistaa ajatteluamme ja käyttäytymistämme. Meistä tulee saman ajatteluputken sisällä toimivia.

Tämä on näkynyt pitkään jo musiikissa.

Musiikin nuotti oli pohjaton ajatus, jota ei voinut määritellä absoluuttisesti. Se oli muusikoille tapa ajatella tai tapa opettaa ja dokumentoida musiikkia. Se oli mentaalinen työkalu, joka oli erotettavissa musiikista itsestään. Eri ihmiset saattoivat esimerkiksi kirjata saman musiikkitallenteen ja päätyä hieman erilaisiin partituureihin. Mutta ei ole enää.

1980-luvun alussa musiikkisyntetisaattoreiden suunnittelija Dave Smith keksi rakentaa musiikkia digitaalisissa hahmoissa. Hän teki sen kosketinsoittajan näkökulmasta; kosketin alas ja kosketin ylös, laattamaisesti. Mutta se ei voi kuvata laulajan tai saksofonistin tuottamaa vivahteikasta ilmaisua. Smithin formaattia kutsutaan MIDI:ksi.

MIDI vakiintui tavaksi esittää musiikkia ohjelmistoissa. Musiikkiohjelmat ja –syntetisaattorit suunniteltiin toimimaan sen varassa, ja pian kävi ilmi, että kaiken tämän ohjelmiston ja laitteiston muuttaminen tai siitä luopuminen oli epäkäytännöllistä. Nyt ohjelmistojen on sovittava aina täydellisesti yhteen MIDI:n kanssa.

Kannattaa käydä eläytymässä sinfoniaorkestereiden konserteissa.

3. tammi, 2020

TIETOKONEOHJELMAT LUKKIUTTAVAT AJATTELUMME

(Kirjoitus on julkaistu 15.2.2015 Demokraatin net-sivulla)

Jaron Lanier
Et ole koje. Manifesti.
Suom. Kimmo Pietiläinen
Terra Cognita 2010

Virtuaalitodellisuuden yksi keskeisistä luojista Jaron Lanier pelkää informaatioteknologian, tietokoneen ja ohjelmien saattavan olla muuttamassa merkittävästi ihmistä. Hänen mukaansa ihmisen persoonan merkitys heikkenee, ihmisten mielissä ihmisen ja koneen välinen raja hämärtyy. Informaatioympäristö muokkaa ihmiset ajattelutavoiltaan yhdenmukaisiksi.

Lanier epäilee suuntaavansa varoittavat sanansa jo nyt henkilöille, jotka ovat ”pääasiassa epähenkilöitä, automaatteja tai turtuneita joukkoja ihmisiä, jotka eivät enää toimi yksilöinä”. Hän perustelee informaatioteknologian ihmisissä aiheuttamaa degeneroitumista ohjelmistojen jäykkyydellä.

Kun tehdään yksi ohjelmistoratkaisu, johon liitetään yhä uusia ohjelmistoja ja ohjelmistoryppäitä, korostuu ensiohjelmassa tehty ratkaisu, mutta myös virhe. Ensiohjelman logiikka kertautuu moninkertaisesti, miljoonakertaiseksi. Ihmisten ajattelu muokkautuu ohjelmiston logiikkaan. Persoonalle tyypillinen luova ja etsivä ajattelutapa ei sovellu ohjelmistomaailmaan. Persoonallisuus rappeutuu. Ihmisympäristö muuttuu kylmäksi. Tietokonelogiikka ei tue empaattisuutta. Kaikkialla tapahtuu jäykkää lukkiutumisen prosessia.

Sivistyksemme perusta on luonnontieteissä. Sen kehitys on vienyt irrallisilta ja epätieteellisiltä uskomuksilta ja mielteiltä arvon. Me emme puhu enää litteästä maapallosta. Luonnontieteen dynamiikka on perustunut kokeelliseen menetelmään. Sen sijaan tietokoneiden ohjelmistojen saannos, lukkiutuminen, poistaa suunnitteluvaihtoehtoja sen perusteella, mikä on helpoin ohjelma, mikä on poliittisesti toteutettavissa, mikä on muodikasta tai mikä on luotu sattumalta.

Lukkiutuminen poistaa ajatuksia, jotka eivät sovi digitaaliseen esitystapaan. Lukkiutumisen takia unohdamme menetetyt vapaudet, joita meillä oli ennen ohjelmistojen valtaa.

Nuotin ideasta jäykkään rakenteeseen

Lanierin unelmana oli virtuaalitodellisuus. Nyt hän varoittaa ihmistä taantumasta keskiajan kaltaiseen pysähtyneisyyden kauteen. Hän kertoo meille yksittäisesimerkin musiikin maailmasta.

”Musiikin nuotti oli pohjaton ajatus, jota ei voinut määritellä absoluuttisesti. Se oli muusikoille tapa ajatella tai tapa opettaa ja dokumentoida musiikkia. Se oli mentaalinen työkalu, joka oli erotettavissa musiikista itsestään. Eri ihmiset saattoivat esimerkiksi kirjata saman musiikkitallenteen ja päätyä hieman erilaisiin partituureihin.”

Mutta sitten, 1980-luvun alussa musiikkisyntetisaattoreiden suunnittelija Dave Smith keksi rakentaa musiikkia digitaalisissa hahmoissa. Hän teki sen kosketinsoittajan näkökulmasta; kosketin alas ja kosketin ylös. ”Se ei voi kuvata laulajan tai saksofonistin tuottamaa vivahteikasta ilmaisua. Se kuvasi vain kosketinsoittajan laattamaisen mosaiikkimaailman, ei viulun vesivärimaailmaa.” Smith ei tarkoittanut pahaa. Hänen tavoitteenaan oli vain kytkeä joitakin syntetisaattoreita yhteen siten, että niillä olisi laajempi äänipaletti yksiä koskettimia soitettaessa. Smithin tietokoneohjelmaa, formaattia, kutsutaan MIDI:ksi.

”Rajoituksistaan huolimatta MIDI vakiintui tavaksi esittää musiikkia ohjelmistoissa.” Noin vain, ilman että siitä sinänsä kukaan erityisesti päätti. ”Musiikkiohjelmat ja –syntetisaattorit suunniteltiin toimimaan sen varassa, ja pian kävi ilmi, että kaiken tämän ohjelmiston ja laitteiston muuttaminen tai siitä luopuminen oli epäkäytännöllistä.”

MIDI on vakiintunut, vaikka koko vahvojen kansainvälisten kaupallisten, akateemisten ja ammatillisten järjestöjen paraati on ponnistellut sen uudistamiseksi. Kenenkään varsinaisesti tarkoittamatta syntyneet standardit ohjaavat uusia ohjelmistoja suunnittelevien logiikkaa. Ohjelmistojen ”on aina sovittava täydellisesti yhteen rajattoman, erityisen, mielivaltaisen, kiemuraisen, käsittämättömän sotkuisuuden kanssa. Tekniset vaatimukset ovat niin tiukat ja perverssit, että standardien muuttamisen yrittäminen saattaa olla loputon taistelu”.

Lukkiutuminen on Lanierin mukaan tyranni. ”MIDI:n jälkeen musiikin nuotti ei enää ole idea, vaan jäykkä, pakollinen rakenne, jota ei voi välttää…” Kun MIDI:in on totuttu, muusikko ja musiikin kuuntelija ei enää tiedä arvostaa sitä edeltänyttä aikaa. Korvaan totutettuna MIDI:iin ahdettu typistetty musiikki kuulostaa oikealta ja parhaalta mahdolliselta.

”MIDI elää nyt puhelimessasi ja miljardeissa muissa laitteissa. Miltei kaikki kuulemasi populaarimusiikki on rakennettu tälle alustalle. Suuri osa ympärillämme olevasta äänestä, kuten musiikki ja äänimerkit, soittoäänet ja hälytykset, tuotetaan MIDI:llä. Ihmisen koko kuulokokemus on nyt täynnään erillisiä nuotteja, jotka sopivat tähän alustaan. Jonakin päivänä lukkiutuu myös puheen tuottava digitaalinen ratkaisu, jonka ansiosta tietokoneet kuulostavat paremmilta kuin nyt puhuessaan meille.”

Samalla tavalla kuin MIDI, pakottavat miljoonakertaisiksi kertautuneet ohjelmistot käsittelemään tietoa määritellyissä formaateissa, tietokoneohjelmiin kirjoitettujen mukaisesti. ”Se mitä musiikille tapahtui MIDI:n myötä, on nyt tapahtumassa ihmisille…”

Jaron Lanier on rohkea. Hän kyseenalaistaa elämäntyönsä. Hän kirjoittaa: ”Oletetaan, että kauan sitten 1980-luvulla olisin sanonut: ”Kahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua, kun digitaalinen vallankumous on suuresti edistynyt ja tietokonesirut ovat miljoonia kertoja nopeampia kuin nykyään, ihmiskunta saa viimein palkinnoksi uuden ensyklopedian kirjoittamisen kyvyn ja uuden UNIX:in version!” Se olisi kuulostanut kerrassaan säälittävältä.”

”On hämmästyttävää, miten suuri osa verkon pulinasta saa käyttövoimansa fanien reaktiosta ilmaukseen, joka alkujaan luotiin vanhan median piirissä ja jota verkko nykyään tuhoaa”, Lanier ihmettelee. ”Televisio-ohjelmia, suuria elokuvia, kaupallista musiikin lanseerauksia ja videopelejä koskevat kommentit varmaankin synnyttävät miltei yhtä paljon bittiliikennettä kuin porno… koska lauma tappaa vanhaa mediaa, olemme joutumassa tilanteeseen, jossa kulttuuri käytännössä syö omaa siemenvarastoaan.”

Humanistinen teknologia on välttämätön

Lanier kertoo näkevänsä tapahtuneen muutoksen ympärillään. Hyvin erilaisista ihmisistä on kloonautunut yhdenmukaisia. ”Silicon Valleyssa (Piilaaksossa) kohtaa buddhalaisia, anarkisteja, jumalatarten palvojia, Ayn Rand – fanaatikkoja, itseään Jeesus-friikeiksi kutsuvia, nihilistejä ja paljon ajatuksen ja toiminnan vapauden kannattajia samoin kuin yllä olevien ja monien muiden yllättäviä sekoituksia, jotka eivät vaikuta ideologisilta. Ja kuitenkin siellä on yksi uskomusjärjestelmä, joka ei oikein sovi yhteen minkään äskeisen identiteetin kanssa, mutta joka siitä huolimatta on yhteinen viitekehys. Paremman termin puuttuessa sanon sitä laskennallisuudeksi. Tätä sanaa käytetään yleensä kapeassa merkityksessä kuvaamaan erästä mielen filosofiaa, mutta laajennan sen käsittämään jonkin kulttuurin kaltaisen. Ensimmäinen yritys taustalla olevan filosofian tiivistämiseksi on, että maailma voidaan ymmärtää laskennallisena prosessina, jossa ihmiset ovat alaprosesseja.”

Jos Lanier on oikeassa edes vähäsen, merkitsee se yhteiskunnalle velvollisuutta panostaa kaikkeen tutkimukseen, jolla kohennetaan ihmisen keinoja säädellä tietään tulevaisuuteen. Yliopistojen ja korkeakoulujen paneminen talouselämästä johdetulle ajattelutavalle on läimäys tätä tarkoitusta vastaan.

Jaron Lanier ennusti ensimmäisten joukossa millaisia mullistavia muutoksia World Wide Web toisi kauppaan ja kulttuuriin. Neljännesvuosisata myöhemmin Lanier kertoo miten hän itse ja muut alan pioneerit tekivät ratkaisevia valintoja, joilla on ollut valtavat ja usein tarkoittamattomat seuraukset. Kirjassaan Lanier perustelee miksi uusi humanistinen teknologia on välttämätön.

22. joulu, 2019

ATEISTEILTA LAPSI LESTADIOLAISPERHEESEEN

Yksi hankalimmista ja siksi mieleenpainuvimmista asiakastapauksistani oli Oulussa vuonna 1996. Toimin tuolloin Mielenterveyden keskusliiton toiminnanjohtajana.

Oululainen nainen otti hädissään yhteyttä kertoen, että hänen lapsenlapsensa oli sijoitettu lestadiolaisperheeseen, vaikka hän itse ja hänen lapsen synnyttänyt tyttärensä sekä tämän aviomies ovat ateisteja. Minulle tuli siihen aikaan paljon erilaisia pyyntöjä, enkä kaikkiin toiminnanjohtajan töiltäni tietenkään voinut vastata, mutta tämän vuoksi matkustin Ouluun. Kaksikin eri kertaa.

Sekä äiti että hänen miehensä sairastivat skitsofreniaa. Kun äiti synnytti vauvan Oulun yliopistollisessa keskussairaalassa, vauva vietiin heti pois. Äiti tuskin ehti nähdä lastaan. Tämä oli äidille kova paikka. Äiti oli asunut jo tovin miehensä kanssa Oulun keskustassa. Heille oli järjestetty asunto sen jälkeen, kun he olivat päässeet Oulunsuun mielisairaalasta.

Tapaus oli minulle ajatuksellisesti haasteellinen. En ollut aikaisemmin kohdannut mitään vastaavaa. Kävin lapsen mummon eli minuun yhteyttä ottaneen rouvan luona kaksi pitkää keskustelua. Hän oli lähes paniikissa. Hän oli valmis ymmärtämään, että hänen tyttärensä ja vävynsä eivät välttämättä ole kykeneviä kasvattamaan lastansa. Mutta hän olisi mieluusti etsinyt sukulaisista jonkun perheen, johon lapsen olisi voinut sijoittaa. Erityisen epäoikeudenmukaisena hän piti sitä, että häneltä ja hänen tyttäreltään ei oltu edes kysytty mielipidettä.

Kun kerroin hänelle, että lapsen adoptiot toteutetaan Suomessa tarkkojen säädösten ja asiantuntemuksen mukaisesti, niin hänestä näin ei ollut tapahtunut. Ei se riitä, että perhe, jonne heidän vauvansa on sijoitettu, on kunnollinen ja hyvä. ”Siellä lapsesta kasvatetaan lestadiolainen! Ajattele, minun lapsenlapsestani lestadiolainen! Hyväksyisikö lestadiolaisäiti, että tämän lapsi annettaisiin kasvatettavaksi hänelle!” Rouvan kysymyksiin minulla ei ollut vastausta.

Myös lähipiiri vaati minua toimeni mielenterveyskuntoutujien etujärjestön toiminnanjohtajan ominaisuudessa nostamaan asia julkisuuteen ja vaatimaan ”pykälien korjaamista”.

Ristikkäiset kysymykset askarruttivat minua kovasti. Yritin löytää keskusteluapua asiantuntijoista, mutta sellaisia en löytänyt. Jouduin miettimään ratkaisun yksin. Miten tällaisessa käytännön tilanteessa tulisi tulkita erilaisia käsityksiä ihmisestä, ihmisyydestä ja ihmisenä olemisesta. Filosofit ovat pohtineet näitä aina. Mitä on oikeudenmukaisuus ihmisen auttamisessa. Mistä neuvo, kun ristikkäiset ihmisoikeusnäkemykset törmäävät.

Minua ei niinkään vaivannut lapsen adoptointi lestadiolaisperheeseen, koska olin aiemmin Pohjois-Suomessa työskenneltyäni oppinut tuntemaan monia lestadiolaisperheitä, vieraillut heidän luonaan ja keskustellut monista asioista heidän kanssaan. Olin oppinut arvostamaan vanhalestadiolaisten huolenpitoa lähimmäisistä ja heidän vahvaa yhteisöllisyyttään.

Tiesin, että kyseisestä vauvasta kasvaa hyvä ja kunnollinen kansalainen. Aivan yhtä hyvä ja kunnollinen kansalainen kuin ateistiperheessä kasvavasta lapsesta. Juuri tähän liittyy se suuri filosofinen kysymys. Tämä on myös valtaan liittyvä kysymys. Sisällissodan jälkeen voittajat veivät punaorpoja kasvatettaviksi valkoisiin perheisiin, ”jotta näistä kasvaa kunnon kansalaisia”.

Pohdin myös, onko skitsofrenia sellainen sairaus, joka vaarantaa lapsen kasvatuksen. Onko todellisuutta ainakin toisinaan ”eri tavalla” ymmärtävän aikuisen mahdollista kasvattaa tasapainoinen lapsi.

Jos päädytään siihen, että skitsofreenikko ei ole kykenevä lapsen kasvattaja, missä menee kykenevyyden ja kykenemättömyyden raja. Kuka sen määrittelee ja millaisin kriteerein. Käytäntö kertoo, että monilla on ollut skitsofreenikkovanhempi ja heistä on tullut samanlaisia kansalaisia kuin me muutkin.

Onko lapsella oikeus biologisten vanhempien aate- ja kulttuuriperimään. Entä onko aikuisella oikeus siirtää maailmankatsomuksensa ja ihmiskuvansa lapselleen. Onko suomalaisilla ihmisillä oikeus siirtää suomalaisuus lapsiinsa.

Itse päädyin ratkaisuun, että vanhemmuus on ennen kaikkia sosiaalista ja kulttuurista. Kun pieni lapsi adoptoidaan perheeseen, hän on vanhemmille oma ja vanhemmat ovat lapselle omia. Yhteinen perhekulttuuri tukee jokaista perheen jäsentä.

Näin päädyin ratkaisuun, että annoin asian olla. En tehnyt mitään. Ymmärsin vanhempien ja isoäidin tuskan, mutta ymmärsin myös, että näin oli lapselle hyvä. Kysymys ihmisyydestä vahvistui minussa.