26. joulu, 2017

KÄVELEVÄ AVIOLIITTO

Lounais-Kiinassa elää mosuo-kansa. Heillä on matriarkaalinen perhejärjestelmä. Perheenpää on nainen. Lapset kasvavat suurperheissä, joissa ovat äidin lisäksi isoäiti, sisarukset, tädit ja enot. Isät eivät asu lastensa kanssa samassa paikassa. He asuvat kotonaan äitinsä luona.

Enot huolehtivat sisariensa lapsista ja hoitavat tehtäviä, joita perheenpää on heille osoittanut. Äidit vastaavat perheen elannosta ja tekevät suurimman osan töistä. Äideillä on tapana pitää useita rakastajia samaan aikaan, lasten isän ohella. Avioliitto ei juuri kuulu tapoihin ja sen voi purkaa jos kiinnostus siihen loppuu.

Osa lasten vanhemmista asuu yhdessä. Tällöinkin äidillä on useita rakastajia. Naiset toteavat ”kävelevästä avioliitosta”, että kun ei tarvitse jakaa omaisuutta, työskennellä ja hoitaa arkiaskareita yhdessä, riidoilta on helppo välttyä ja rakkauselämä kukoistaa.

Miehet ovat tyytyväisiä, koska töitä ei tarvitse juurikaan tehdä vaan voi viettää paljon aikaa kavereiden kanssa. Äiti pitää heistä hyvää huolta.

Mosuot ovat oivallinen esimerkki maailman kulttuurien kirjosta.

Raha, markkinat, kapitalistiset käytännöt – kuinka sen haluaa sanoa – on pilaamassa mosuoiden kulttuurin. Turismin myötä naisen asema on heikentynyt ja miesten vahvistunut. Tuottoisa matkailubisnes määräytyi miesten vastuulle. Myös naiset lähtivät töihin turistien pariin. Näitä töitä oli tarjolla erityisesti nuorille ja kauniille tytöille vapaata rakkautta ylistävien matkailumainosten synnyttämässä seksiturismissa.

Rahan maailmassa samankaltaistuvat kulttuurit, yhteiskunnalliset käytännöt ja yksilöt. Vain tatuoinnit erottavat ihmiset toisistaan. Lähde: Outi Luova, Naisten valtakunta. Teoksessa Airaksinen, Sinkkonen ja Valjakka (toim.), Enemmän kuin puoli taivasta. Kiinalainen nainen historiassa, yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Art House 2017.

26. joulu, 2017

ULKOPUOLISUUDEN KOKEMUKSISTA

Kirjailija Mirjam Kälkäjä kertoo Kulttuurivihkojen viimeisimmässä numerossa Anna Alatalon artikkelissa ulkopuolisuuden (irrallisuuden) tunteestaan, joka on seurannut häntä koko elämän. ”Olen paikaton. Olen lävistetty irrallisuudella, siirtolaisuudella. Kotiseutuni on ihmisissä. Syvimmät yhteyteni ovat luontoon.” Mirjam Kälkäjän ulkopuolisuuden tunne johtuu siitä, että hän joutui lapsena lähtemään Petsamosta.

Kirjailija on tarkkailija. Tarkkailija on väistämättä ulkopuolinen. Onko kirjailijan ulkopuolisuus väliaikaista vai pysyvä elintila? Kysymys on kiinnostanut minua pitkään. Kun rakensin puitteet ensi talven Kirjailijayhdistysten verkoston Talvipäiville ja niille teeman ”Ulkopuolisuus”, taustaoletuksenani oli, että luova henkilö kuten kirjailija kantaa tarkkailijan ja siten ulkopuolisuuden kokemista. Kälkäjä sanoo Kulttuurivihkojen haastattelussa: ”Kirjoittajalla on tuhansia mielenmaisemia, tuhansia näköaloja ihmisiin ja tapahtumiin, se maailma kukkii ja kuihtuu, siellä myrskyää ja tyyntyy, siellä taivallan suuressa yksinäisyydessä pienenä tulkitsijana, joskus ehkä myös näkijänä. Niin kauan kuin kirjoitan, olen olemassa.”

Käsitettä ´ulkopuolisuus´ voi tarkastella useasta näkökulmasta. Tärkein jako on väliaikainen ulkopuolisuus tai pysyvä ulkopuolisuus. Viime mainittu voi johtaa kohtalokkaisiin seurauksiin, jopa itsemurhaan. Mirjam Kälkäjä elää kirjoittaessaan eli kirjoittamisella on hänelle myös terapeuttinen merkitys. Artikkelin perusteella hänen ulkopuolisuuden tunteensa ei johdu kuitenkaan niinkään tarkkailijan tehtävästä kuin siirtolaisuuden kokemuksesta.

Olen jakanut ulkopuolisuuden kokemuksen a) fyysiseen, b) sosiaaliseen, c) psykologiseen ja d) intellektuaaliseen ulkopuolisuuteen. Fyysinen ulkopuolisuus syntyy eriytyneistä asumisen olosuhteita tai maantieteellisestä erillään olosta, fyysisestä erilaisuudesta tai vammaisuudesta jne. Sosiaalinen ulkopuolisuus syntyy siitä, että ei saa kontaktia toisiin sosiaalisiin ryhmiin. Psykologinen ulkopuolisuus on psyykkistä erilaisuuden kokemista. Intellektuaalinen ulkopuolisuus on enemmän tai vähemmän tietoista erillään olemista tarkkailijan roolissa, mikä tietysti on myös psykologinen mielen tila.

Tänään puhutaan paljon yksinäisyydestä. Asiaa on tutkittu ja tiedetään, että yksinäisyys on yksi tappavimmista taudeista silloin, kun yksinäisyys on umpikuja, pysyvä tai pysyväksi koettu tila. Ulkopuolisuus intellektuaalisessa mielessä on, tai voi olla, positiivinen olotila, kokemus, tarve.

Kirjailijoilla on annettavaa yksinäisyydestä ja erilaisuuden kokemisesta nykypäivänä käytävään keskusteluun. Syntyisikö ulkopuolisuuden kokemisen teemasta kaikkien kirjailijayhdistysten lehtien keskusteluteema. Saisiko teemasta antologian? Entä seminaareja? 26.12.2017

 

12. marras, 2017

MINÄ OLEN ISÄ

Alla oleva tekstini julkaistiin isänpäivänä Vantaan Sanomissa (viikonvaihdenumero 11.-12.11.2017).

Onnekseni olen saanut elää aikana, jolloin yhteiskunta tuki minua lasteni identiteetin vahvistamisessa. Lapsen kasvuun liittyy ymmärryksen lisääntyminen omasta itsestä, ympäristöstä, yhteiskunnasta, maailmasta sekä kulttuurista ja niiden historioista. Siis identiteetistä. Miten pedagogit ovat voineet ajautua näkemykseen, jonka mukaan päiväkotilapsille on parempi, että heille ei puhuta isästä. Isä on heidän mukaansa läheinen siinä kuin naapurikorttelissa asuva Hentun Liisa.

Isän ja äidin häivyttäminen läheiseksi merkitsee olennaisen identiteettiä vahvistavan elementin työntämistä taka-alalle. On luultavaa, että yksi syy nuorten pahoinvointiin ja mielenterveysongelmiin on heidän omaksumansa identiteetin ohuus. Ihmiselle on olennaisen tärkeää tiedostaa itsensä. On perin kummallista, että aikana, joka korostaa yksilöä ja yksilöllisyyttä, yksilö häivytetään hämärään.

Lapsella voi olla useita sosiaalisia isiä. Lapsi voi myös kutsua jokaista heistä isäksi. Se ei silti poista tosiasiaa, että yksi heistä on hänen biologinen isänsä. Kysykää heiltä, jotka aikuiseksi tultuaan joskus jopa epätoivoisesti etsivät itselleen biologisen isän. Valtaosa meistä haluaa tietää juurensa.

Meidän ei pidä hyväksyä kaikkea sitä mitä irrationalistinen ilmapiirimme meille tarjoaa. Vahvan identiteetin omaavien ihmisten velvollisuus on pitää kiinni ihmisyyden keskeisistä arvoista.

Jussi Särkelä

3. heinä, 2017

VAPAIDEN YKSILÖIDEN JUOMISTA ON SÄÄDELTÄVÄ

Alkoholilainsäädäntöä muutettaessa on annettu ymmärtää, että Suomessa alkoholin juomista säädellään poikkeuksellisen voimakkaasti. Näin ei ole.

Havumetsävyöhykkeen ulkopuolisessa Euroopassa alkoholin nauttimisen määrää rajoitetaan sosiaalisilla normistoilla, sosiaalisilla pakoilla. Välimeren maissa, mutta myös Keski-Euroopan maissa, on koko suvulle suuri häpeä, jos joku sen jäsen esiintyy päihtyneenä. Suvun joku jäsenistä laitetaan noutamaan päihtynyt jäsenensä kadulta tai ravintolasta. Myös havumetsävyöhykkeen Ruotsissa ja Norjassa päihtyneenä esiintyminen on noloa.

Sen sijaan havumetsävyöhykkeen maissa Venäjällä, Suomessa ja Irlannissa päihtyneenä esiintyvä henkilö on tavallinen näky. Siinä ei ole mitään hävettävää ja outoa. Yksilön yhteisöistä irralliset oikeudet ovat entisestään vahvistaneet oikeutta esiintyä millaisena ja missä kunnossa tahansa.

Niissä maissa, joissa yhteisölliset sosiaaliset velvollisuudet ovat vahvat ja yhteisön jäseniä tukevaa, ei tarvita erityistä säännöstelyä alkoholin myynnin suhteen. Suomessa säännöstelyä tarvitaan, koska lähes rajoittamattoman vapauden ihmisyksilö ei yksinkertaisesti voi hallita yksin koko potentiaalista toiminta-areenaansa. On arvioitu, että hallituksen esitys alkoholilain muuttamiseksi aiheuttaa vähintään 200 ihmisen kuoleman vuodessa.

Olen arvostanut maalaisliiton perinteeseen nojaavaa keskustaa yhteisöihin nojaavasta ajattelutavasta. Jos osaan tulkita alkiolaisuutta ja pellervolaisuutta oikein, se korosti yksilön pärjäämistä osana yhteisöä. Sosiaalinen normisto on ollut sille tärkeää. Nyt kelkka on kääntynyt täysin päinvastaiseen suuntaan. Uusliberalismi on voittanut myös tällä kentällä.

20. touko, 2017

GLOBALISAATIOLOUKKU

”Maailman valtaeliitti on antanut tuomion, jonka mukaan globalisoituvassa tulevaisuudessa viidesosa ihmiskunnasta riittää pitämään maailman talouden käynnissä. Mitä tapahtuu neljälle viidesosalle ihmisistä, jotka jäävät ilman työtä? Riittääkö heille välttämätön ravinto ja turruttava viihde – vai nousevatko he vastarintaan?” Näin kirjoittivat kaksi Spiegel-lehden kokenutta toimittajaa, Hans-Peter Martin ja Harald Schumann kirjassaan Globalisaatioloukku (Vastapaino, 1998) jo vuonna 1996, kaksikymmentäyksi vuotta sitten.

Maailman muuttuminen suuryritysten temmellyskentäksi ja sen seuraukset eivät ole tulleet yllätyksenä. Monet varoittivat, mutta kapitalistisen järjestelmän säätelyä ei ole edes yritetty. Ja missä elinkeinoelämän ja kansan tarpeita on yritetty säädellä tasapainoon, siellä on nähty ongelmia, joiden on katsottu oikeuttavan jopa pommituksiin, paremmassa tilanteessa ”vain” pysyvän sekasorron luomiseen kuten Ukraina meille osoittaa. Rahavallan, kenraalien, poliittisen eliitin ja valtamedian liitto vastaan kaikkien maailman kansojen tarpeet. Siinä tämän hetkinen maailman pääristiriita.

Martinin ja Schumanin kirjan alaotsikko kuuluu ”Hyökkäys demokratiaa ja hyvinvointia vastaan”. Vilkaisen tässä kirjoituksessa muutamaa kirjahyllyssäni olevan kirjan alleviivausta.

Toimittajat kirjoittavat johdonmukaisesti rahamarkkinoiden vallan kasvusta yli kansallisvaltioiden. Jopa keskisuuret valtiot ovat niiden ohjauksessa. Jokaisen lainaa pyytävän valtion on sitouduttava päätöksiin, jotka vahvistavat rahanvallan rakenteita. ”Halusimme demokratiaa. Saimme korkomarkkinat”, lukee eräässä puolalaisessa seinäkirjoituksessa.

Kirja on oivallinen oppikirja rahamarkkinoiden ja talousliittojen vallan kasvun historiasta ja mekanismista. Sitä se on edelleen syystä, että kuluneet kaksi vuosikymmentä ovat osoittaneet kirjan esitykset todeksi.

Rajoittamaton pääoman kasvu ja sen seurauksena valta ovat näivettäneet demokratian pelkäksi äänestämiseksi, jossa äänestäjien omilla tarpeilla ei ole merkitystä. Vaaleissa on vastakkain pääoman vallan kasvattamisen eri menetelmät. Tämä selittää, että Suomessa kaikki puolueet mahtuvat toistensa kanssa samaan hallitukseen.

Toimittajat ennakoivat kaksi vuosikymmentä sitten, että ”markkinoiden ja demokratian vastakkainasettelu on myös 1990-luvulla tuskallisen ajankohtainen aihe. Suunta on ollut jo kauan näkyvissä, mikäli sen on vaan halunnut huomata. Euroopan ja Amerikan väestössä päätään nostava muukalaisviha on pettämätön merkki, josta poliitikkojen on otettava vastuu.”

”Seuraavaksi toimenpiteet kohdistetaan yhteiskunnan taloudellisesti heikossa asemassa oleviin ihmisiin. Sosiaalituella elävät, työttömät ja vammaiset sekä ilman koulutusta olevat nuoret saavat yhä useammin huomata, että vielä hyvässä asemassa olevat kansalaiset luopuvat solidaarisuudesta. Itsekin uhattuna olevat keskiluokan kansalaiset tuntevat kaunaa sosiaalipummeja kohtaan ja pukevat sen näkemykseksi, jonka mukaan vanhuus, sairaudet ja työpaikan menetys olisi jälleen jätettävä yksilöiden omaksi huoleksi… Yhdysvalloissa, jossa puolet erityisesti alemman luokan kansalaisista ei enää äänestä, uudet yhteiskuntadarwinistit ovat saavuttaneet jopa parlamentin enemmistön ja jakavat nyt kansaansa brasilialaisen esikuvan mukaan.”

”Tämän logiikan mukaan seuraavaksi vuorossa ovat naiset… Sosiaalitukien varassa elävät yksinhuoltajaäidit kamppailevat jo nyt päivittäisestä toimeentulostaan… Kasvavan yhteiskunnallisen eriarvoisuuden vaarallisin seuraus on, että kouluttamattomat nuoret miehet, joiden työnsaantimahdollisuudet ovat vähäiset, ajautuvat helposti rikollisuuteen ja väkivaltaan.”

”Tähänastisiin hyvinvointivaltioihin kertyy yhä enemmän konfliktipotentiaalia, jota yksittäiset valtiot ja niiden hallitukset eivät pysty kohta enää hallitsemaan.”

Tähän ei voi kuin todeta, että sattuipa riitely pakolais- ja maahanmuuttopolitiikasta sopivaan aikaan. Se kohdistaa ihmisten vihan pois oikeasta kohteesta.

Vihan kohdistaminen oikeaan pisteeseen edellyttää, että kaikki käyvät yhdessä kamppailua parempien elinehtojen puolesta. Mitä enemmän burkapukuisia naisia ja muita ihmisryhmiä valtaväestön kanssa vastavoiman rintamassa, sitä todennäköisimmin kamppailu vie eteenpäin.

Kysymys on demokratiasta. Globalisaatio on vienyt kansoja askel askeleelta kohti autoritääristä valtaa. Äänestämisen mahdollisuus on peittänyt sen tosiasian, että demokraattisen vallan alue on askel askeleelta pienentynyt. Nimenomaan suuryritysten valtaa tukevaa talouspolitiikkaa on ruvettu pitämään luonnonlakina. Vaihtoehdottomuuden ovat hyväksyneet kaikki lähes kaikki poliittiset piirit.

Kirjan toimittajat viittaavat sosiologi Ulrich Bechiin, jonka mukaan ”utopiaan itse itseään säätelevistä markkinoista uskovat nykyäänkin ne, jotka kannattavat hyvinvointivaltion purkamista ja ehdotonta säätelystä luopumista. Heidän ”markkinafundamentalisminsa on kuitenkin eräänlaista demokraattista lukutaidottomuutta”. ”Historian unohtaneet” ja ”itseään modernisoijina” pitävät antautuvat kysynnän ja tarjonnan laeille.

Beck: ”Ainoastaan sellaiset ihmiset, joilla on asunto ja turvallinen työpaikka ja sitä myöten turvattu aineellinen tulevaisuus, ovat kansalaisia, jotka voivat ottaa demokratian omakseen ja tehdä siitä elävän. Yksinkertainen totuus kuuluu: ilman aineellista turvallisuutta ei ole poliittista vapautta. Ei ole demokratiaa, ainoastaan kaikkea uhkaava uusi ja vanha totalitäärinen hallinto ja ideologia.”

Toimittajat muistuttavat, että kun edellinen globalisaatioprosessi päättyi katastrofiin 1930-luvulla, Franklin Rooseveltin hallituksen New Deal loi pohjan modernille hyvinvointivaltiolle. Tämä voi tuskin toistua. Pääomat ovat nykyään niin valtavia, että sen uusjakamista ei kykene tekemään edes maailman vahvimman valtion presidentti. Myös hänen on asetettava valtansa rajat pääoman mukaan.

Sulkiessani kirjan, panen kansilehden väliin lapun, jossa päätän avata kirjan uudelleen taas kahdenkymmenen vuoden päästä. On mielenkiintoista silloin katsoa, miten on käynyt mm naisten, homojen, vammaisten ja ”sosiaalipummien” asemalle. Tänään ei näy rohkaisevia merkkejä, että esimerkiksi keskiluokkaiset naiset ymmärtäisivät heidän paikkansa olevan vammaisten, pitkäaikaistyöttömien, prostituoitujen ja muiden päähän potkittujen rinnalla. Kun eivät tätä ymmärrä, putoaa heistä valtaosa keskiluokasta pois. Tätä edesauttaa robottitekniikan kehitys.