14. elo, 2021

PAKKOMETELI JA PAKO MIELEEN

Pakkomusiikista emme pääse eroon. Asioidessamme tavarataloissa, myymälöissä ja ravintoloissa meidän on pakko vastaanottaa markkinointisuunnittelijoiden valitsemaa musiikkia asiakassegmenttiin sovitetulla volyymilla.

Ihmisen äänimaisemassa on tapahtunut valtava muutos historiallisesti hyvin lyhyessä ajassa. Ihmisen psykosomatiikka ei kestä näin nopeaa muutosta ilman negatiivisia seurauksia. Outi Ampujan mukaan melu aiheuttaa stressiä ja lisää aggressiivisuutta. Melu nostaa verenpainetta ja kohottaa sydämen sykettä. Hermostollisista vaikutuksista kertonee, että se lisää tupakoivien tupakointia. Melu heikentää lasten oppimiskykyä ja kielellistä kehitystä. Jopa odotettavissa oleva elinikä alentuu melun vuoksi.

”Jatkuvasti lisääntynyt häly ja meteli maksavat sairastumisina, ennenaikaisina kuolemina ja töistä poissaoloina yhteiskunnalle arvaamattoman paljon. Melusta on tullut vaiettu ympäristöongelma, johon meidät on pakotettu alistumaan.” Hiljaisuudesta on tullut ylellisyyttä. Harvoilla on siihen varaa, yhä harvemmilla enää meluun tottumisen vuoksi edes kykyä. Ampujan mukaan yli miljoona suomalaista elää alueilla, joissa vuorokautinen keskimääräinen melutaso ylittää lain salliman enimmäistason. Tarpeeton melu on rakenteellista väkivaltaan. (Ampuja 2008).

Pako omaan mieleen

Venkulan mukaan ihmiset eivät usko enää omia silmiään, ja ovat siksi jatkuvasti sisäisesti tyytymättömiä. Globaali näkemys ei aidosti vastaa ihmisten lokaalia näkemystä. ”Globalismi on kyllä lisännyt kuva- ja ääniviestinnän määrää, mikä ei suinkaan yksiselitteisesti ole tehnyt viestin laatua monipuolisemmaksi. Välittyvät viestit eivät kuvaa eri yhteiskunnan erilaisia maailman näkemisen tapoja, vaan vievät kaikkia yhdenlaiseen maailman ymmärtämisen tapaan. Viestien siirron nopeudesta ei ole seurannut välitettyjen muotojen monipuolistuminen vaan yksien ja samojen muotojen leviäminen reaaliajassa”, toteaa Jaana Venkula (2003). Aidon ja totuudenmukaisen tiedon osuus tietovirrassa on jatkuvasti pienentynyt.

Tällaisessa tilanteessa ihmiset tarvitsevat yhä enemmän tietoon liittyviä taitoja: kykyä etsiä tietoa oikeista lähteistä, kaivaa esiin tietoa oikeilla kysymyksillä, erottaa tosiasiaväitteet fiktioista, tunnistaa todet tosiasiaväitteet epätosien joukosta, arvioida kriittisesti tiedon luotettavuutta ja perusteita, yhdistää ja jäsentää eri lähteistä koottuja tiedon palasia, käyttää tietoa rationaalisen harkinnan ja päätöksenteon pohjana. Huomattavalle osalle tehtävä on mahdoton.

Kun maailman hahmottaminen on pirstaleista ja ymmärrys yhteiskunnasta muodostuu säpäleistä, silloin myös mielellä on taipumus sirpaloitua. Käsitystä elämän tarkoituksesta ei voi muodostua, jolloin myös tahdonalaisesti rakentuvaa tulevaisuuttakaan ei voi olla. Erityisesti nuorten ihmisten on usein mahdotonta luoda tiekarttaa eteenpäin. Kaikkien mielestä se ei ole edes järkevää, koska maailma tuntuu mielettömältä. Tällaisessa kaaoksessa käy ymmärrettäväksi, että osa ”pakenee” mielenterveysongelmiin.

Mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet. Aivan samalla tavalla kuin kaikkien lasten pelastaminen sodan kynsistä edellyttää sotimisen lopettamista, myös ratkaisu mielenterveysongelmien lisääntymiseen on niiden syiden lopettaminen (Perheentupa 1995). Kun ratkaisu mielen ongelmiin nähdään vain avun tarvitsijoiden yksilöllisenä lääkitsemisenä, mukautuvat auttajat psykopoliiseiksi.

Mielen ongelmat eivät ole todellisuuden tuolla puolen, vaan osa todellisuutta. Ihanuksen mukaan harhat ovat sosiaalisia kommentteja, vaikka sosiaalisella konsensuksella on taipumus tulkita ne pelkästään omituisuuksiksi. Harhakuvitelmien kieli ja logiikka kommentoivat paitsi elämänhistoriaa myös vallankäyttöä: hallintoa, orjuuttamista, uhriksi alistumista, epäoikeudenmukaisuutta.

Ihmisen toiminta on aina tarkoituksenmukaista, kun sitä tarkastelee hänen resursseistaan ja tarpeistaan käsin. Myös harhoilla on kantajalleen oma tarkoituksenmukaisuutensa. Niillä on Ihanuksen mukaan ”oma kehityksensä ja tietämisjärjestyksensä. Niiden kautta maailma näyttäytyy halujen, tarpeiden, pelkojen ja tuhoutumisen kenttänä. Halun valta, sisäistettyjen objektisuhteiden valta, toisten valta (”toinen on helvetti”) muuttaa ja lohkoaa itsehavaintoja, yhteisön valta määritellä, koodata ja terrorisoida yksilöä, rationaalisuuden valta sinetöidä todellisuuden sisältöjä – kaikki nämä ovat läsnä harhojen kielessä.”

Sosiaalisiin kommentteihin tulisi suhtautua palautejärjestelmänä. Mitä enemmän palautetta, sitä suurempi on korjausten tarve. Yksi rajuimmista uusista sosiaalisen kommentoinnin menetelmistä on itsensä viiltely. Käsittämättömyydellään se pelottaa jopa auttamisen ammattilaisia toisella tapaa kuin itsensä nälkiinnyttäminen, anoreksia, joka on myös lisääntynyt yli-individualistisessa Idols-kulttuurissa.

Kun vallitseva ajattelutapa edellyttää, että ihminen on itsensä projekti, ja kun sen toteuttaminen resurssien puuttumisen ja näköalattomuuden vuoksi tökkii, ihminen hyökkää ainoaa ymmärtämäänsä syyllistä, itseään vastaan (Oksanen 2009).

Tietoisuus ympäristöstä sekä oman ja ympäristön vuorovaikutuksesta on ihmisen toimintakyvylle ensiarvoisen merkityksellinen. Pysyäkseen psyykkisesti koossa ihmisellä pitää olla tunne, että hän kykenee vaikuttamaan elinehtoihinsa. Hänellä tulisi olla käsitys syy ja seuraus – suhteista. Ihminen tarvitsee tiedolliset syyt tapahtumille. Tietoisuus ei ole yhtä kuin suuri määrä tiedonsirpaleita. Vailla kokonaisnäkemystä yksittäiset tiedot ovat kuin tähdet taivaalla maallikon silmiin: yksi siellä, toinen täällä ilman historiaa ja keskinäissuhdetta.

* Ampuja Outi: Oikeus hiljaisuuteen. WSOY / Barrikadi 2008.
* Venkula Jaana: Taiteen välttämättömyydestä. Kirjapaja 2003.
* Perheentupa Antti-Veikko (toim.): Ihminen, tunteet ja yhteisön elämä. Arator Oy 1995.
* Ihanus Juhani: Järjen äänestä minäkertomuksiin. Psyyken ja psykoterapioiden muodonmuutoksia. Yliopistopaino 2005.
* Oksanen Atte: Äärimmäistä kulttuuria. Johnny Kniga 2009

Lähde: Jussi Särkelä, Väkivalta, kiusaaminen ja sielunvihollinen, 2011. Julkaisematon käsikirjoitus.

14. elo, 2021

IHMISEN TOIMINNAN SÄÄTELY

Ihmisen kehityksellä ei ole sinänsä mitään ennalta asetettua päämäärää, jota se lähestyisi (Niiniluoto 2001). Ihminen on aina joutunut säätelemään toimintaansa ja valitsemaan tulevaisuuteen johtavien teiden välillä. Säätelyn lähtökohtana on ollut lajin etu. Kuhunkin historialliseen vaiheeseen liittynyt tietoisuus ja tahdon voima ovat mahdollistaneet kehityksen. Olisi noloa, jos ihminen nykyisellä sivistystasolla ei tähän enää kykenisi.

Kuitenkin jo kauan sitten ymmärrettiin, että affektien voima on ihmisellä tietyissä tilanteissa ”järjen voimaa” suurempi. Spinozan mukaan ihmisen affektin voima saattaa tulla niin suureksi, että ainoa toivo on voittaa se vielä vahvemmalla affektilla (Damasio 2003). Lajin yhteisedusta irrottautunut yli-individualismi voi olla viemässä kehitystä pisteeseen, että vasta-affektia ei ehditä maailman tuhoutumisen vuoksi rakentamaan.

Taloudessa on hätkähdetty. Kautta maailman perinteisen kapitalismin voimat ovat havahtuneet, että talousjärjestelmä tarvitsee säätelyä. Kolme ja neljä vuosikymmentä sitten politiikalla oli tasavahvasti valtaa pääomapiirien rinnalla. Tällöin myös talouspolitiikassa oli aidosti vaihtoehtoja. Vaikka paluu säädeltyyn kapitalismiin ei liene enää finanssivoimien valtavan ominaispainon vuoksi mahdollista, on anarkistisimmasta talouden vapaudesta peräännyttävä, jotta koko järjestelmä ei kaatuisi.

Vastaavasti paluu aitoon demokratiaan edellyttää panostuksia ihmisten yhteiskunnalliseen tiedon tasoon ja sivistykseen, jotta kansalaiset ovat kykeneviä kansalaistoimintaan päättääkseen tulevaisuudestaan. Jotta emme liukuisi tahdottomina kohti tuhoa, on meidän kyettävä säätelemään tapaamme elää.

Ihmisten toiminnan säätelyssä ei ole mitään erikoista ja uutta. Kansalaisilla ei milloinkaan ole ollut täysiä vapauksia. On vaikea kuvitella myöskään tulevaisuutta, jossa ihmiset eivät olisi riippuvaisia toisistaan. Sielunpaimenen on ollut pakko säädellä väestön velvollisuuksia ja vapauksia pitääkseen yhteiskunnat koossa. Säätelytehtävä on asettunut hallitsijoille riippumatta siitä, miten heidät on valittu. Maailma on nyt tilassa, jossa on sielunpaimenen edun mukaista vahvistaa kansalaisten tarpeista lähtevää politiikkaa.

Väestöjen säätely on kulttuurisidonnaista. Säätelyn alueet vaihtelevat. Sveitsissä kansalaiset kantavat jopa raskaan aseistuksen, Suomessa se ei tulisi kuuloonkaan. Alkoholin saantia säädellään Suomessa enemmän kuin monissa muissa maissa. Myös moraalisäännöissä on eroa. Useissa Euroopan maissa esimerkiksi insesti on hyväksyttyä, mutta Suomessa siihen suhtaudutaan jyrkän kielteisesti. Kulttuurilähtöistä tiukkaa alkoholipolitiikkaa ja suhtautumista insestiin ei pidetä kansalaisiin kohdistuvana väkivaltana.

Kaikki kansalaisiin kohdistuva säätely ei ole avointa. Osa potentiaalisista sanktiokeinoista on sellaisia, joista demokraattisissa valtioissa päätetään periaatteessa demokraattisesti, mutta ne ovat silti taustalla tai jopa salaisia. Näkyvienkin sanktio-organisaatioiden viimekätinen tehtävä jää kansalaisilta usein tiedostamatta.

Finanssikapitalismin yhteiskunnassa säätelyn tavoitteena on ihmisten keskittyminen mielihalujensa ”valinnanvapauksien” toteuttamiseen. Keskittyminen tähän ihmisen yhteen osa-alueeseen vähentää muiden inhimillisten toimintojen merkitystä.

Kurinpidossa on siirrytty uusliberalistisiin käytäntöihin. Avoin pakottaminen on siirretty taustalle. Uusin väestön ohjeistus ja lainsäädäntö nojautuu psykologisen, lääketieteellisen ja juridisen keinovalikoiman hienovaraiseen synteesiin. Kaikki perustuu tiheään lakiviidakkoon. On kuvaavaa, että hyvinvointivaltiota purettaessa lakeja on säädetty kaksin verroin enemmän kuin hyvinvointivaltion rakentamisvaiheessa, jolloin laeilla avattiin kansalaisille mahdollisuuksia. Tiukentunut ihmisten ohjaus edellyttää sääntöjä. Viime vuosina yhtä jalkaa ovat kulkeneet sosiaalisten mahdollisuuksien kaventuminen ja välillisen kurinpitokoneiston otteen lujittuminen.

Tietokoneohjelmat degeneroivat

Ei ole yhdentekevää mihin suuntaan ihmislajin toimintaa säädellään ja mikä on säätelyn lähtökohta. Rahatalouden irtautuminen reaalitodellisuudesta on synnyttänyt vaaran, että säätelyn motiivi on ihmisen edun ulkopuolella.

Tieteellinen ja tekninen kehitys on myös johtanut tilanteisiin, joissa ihmisen kyky säädellä elämänsä ehtoja kyseenalaistuu. Ydinenergian keksiminen on eräs tällainen. Se muodostaa uhkan meidän fyysiselle olemassaolollemme. Informaatiotekniikka on puolestaan uhka meidän henkiselle kehityksellemme.

Virtuaalitodellisuuden yksi keskeisistä luojista Jaron Lanier pelkää informaatioteknologian, tietokoneen ja ohjelmien saattavan olla muuttamassa merkittävästi ihmistä. Hänen mukaansa ihmisen persoonan merkitys heikkenee, ihmisten mielissä ihmisen ja koneen välinen raja hämärtyy. Informaatioympäristö muokkaa ihmiset ajattelutavoiltaan yhdenmukaisiksi.

Lanier epäilee suuntaavansa varoittavat sanansa jo nyt henkilöille, jotka ovat ”pääasiassa epähenkilöitä, automaatteja tai turtuneita joukkoja ihmisiä, jotka eivät enää toimi yksilöinä”. Hän perustelee informaatioteknologian ihmisissä aiheuttamaa degeneroitumista ohjelmistojen jäykkyydellä.

Kun tehdään yksi ohjelmistoratkaisu, johon liitetään yhä uusia ohjelmistoja ja ohjelmistoryppäitä, korostuu ensiohjelmassa tehty ratkaisu, mutta myös virhe. Ensiohjelman logiikka kertautuu moninkertaisesti, miljoonakertaiseksi. Ihmisten ajattelu muokkautuu ohjelmiston logiikkaan. Persoonalle tyypillinen luova ja etsivä ajattelutapa ei sovellu ohjelmistomaailmaan. Persoonallisuus rappeutuu. Ihmisympäristö muuttuu kylmäksi. Tietokonelogiikka ei tue empaattisuutta. Kaikkialla tapahtuu jäykkää lukkiutumisen prosessia. Olemme keskellä rakenteellista väkivaltaa, johon kukaan ei ole syyllinen. Korostuu tieteellisen analyysin merkitys yhteiskunnallisten uudistusten seurausten ennakoinnissa.

Sivistyksemme perusta on luonnontieteissä. Sen kehitys on vienyt irrallisilta ja epätieteellisiltä uskomuksilta ja mielteiltä arvon. Me emme puhu enää litteästä maapallosta. Luonnontieteen dynamiikka on perustunut kokeelliseen menetelmään. Sen sijaan tietokoneiden ohjelmistojen saannos, lukkiutuminen, poistaa suunnitteluvaihtoehtoja sen perusteella, mikä on helpoin ohjelma, mikä on poliittisesti toteutettavissa, mikä on muodikasta tai mikä on luotu sattumalta.

Lukkiutuminen poistaa ajatuksia, jotka eivät sovi digitaaliseen esitystapaan. Lukkiutumisen takia unohdamme menetetyt vapaudet, joita meillä oli ennen ohjelmistojen valtaa.

Lanierin unelmana oli virtuaalitodellisuus. Nyt hän varoittaa ihmistä taantumasta keskiajan kaltaiseen pysähtyneisyyden kauteen. Hän kertoo meille yksittäisesimerkin musiikin maailmasta.

”Musiikin nuotti oli pohjaton ajatus, jota ei voinut määritellä absoluuttisesti. Se oli muusikoille tapa ajatella tai tapa opettaa ja dokumentoida musiikkia. Se oli mentaalinen työkalu, joka oli erotettavissa musiikista itsestään. Eri ihmiset saattoivat esimerkiksi kirjata saman musiikkitallenteen ja päätyä hieman erilaisiin partituureihin.”

Mutta sitten, 1980-luvun alussa musiikkisyntetisaattoreiden suunnittelija Dave Smith keksi rakentaa musiikkia digitaalisissa hahmoissa. Hän teki sen kosketinsoittajan näkökulmasta; kosketin alas ja kosketin ylös. ”Se ei voi kuvata laulajan tai saksofonistin tuottamaa vivahteikasta ilmaisua. Se kuvasi vain kosketinsoittajan laattamaisen mosaiikkimaailman, ei viulun vesivärimaailmaa.” Smith ei tarkoittanut pahaa. Hänen tavoitteenaan oli vain kytkeä joitakin syntetisaattoreita yhteen siten, että niillä olisi laajempi äänipaletti yksiä koskettimia soitettaessa. Smithin tietokoneohjelmaa, formaattia, kutsutaan MIDI:ksi.

”Rajoituksistaan huolimatta MIDI vakiintui tavaksi esittää musiikkia ohjelmistoissa.” Noin vain, ilman että siitä sinänsä kukaan erityisesti päätti. ”Musiikkiohjelmat ja –syntetisaattorit suunniteltiin toimimaan sen varassa, ja pian kävi ilmi, että kaiken tämän ohjelmiston ja laitteiston muuttaminen tai siitä luopuminen oli epäkäytännöllistä.” MIDI on vakiintunut, vaikka koko vahvojen kansainvälisten kaupallisten, akateemisten ja ammatillisten järjestöjen paraati on ponnistellut sen uudistamiseksi. Kenenkään varsinaisesti tarkoittamatta syntyneet standardit ohjaavat uusia ohjelmistoja suunnittelevien logiikkaa. Ohjelmistojen ”on aina sovittava täydellisesti yhteen rajattoman, erityisen, mielivaltaisen, kiemuraisen, käsittämättömän sotkuisuuden kanssa. Tekniset vaatimukset ovat niin tiukat ja perverssit, että standardien muuttamisen yrittäminen saattaa olla loputon taistelu”.

Lukkiutuminen on Lanierin mukaan tyranni. ”MIDI:n jälkeen musiikin nuotti ei enää ole idea, vaan jäykkä, pakollinen rakenne, jota ei voi välttää…” Kun MIDI:in on totuttu, muusikko ja musiikin kuuntelija ei enää tiedä arvostaa sitä edeltänyttä aikaa. Korvaan totutettuna MIDI:iin ahdettu typistetty musiikki kuulostaa oikealta ja parhaalta mahdolliselta.

”MIDI elää nyt puhelimessasi ja miljardeissa muissa laitteissa. Miltei kaikki kuulemasi populaarimusiikki on rakennettu tälle alustalle. Suuri osa ympärillämme olevasta äänestä, kuten musiikki ja äänimerkit, soittoäänet ja hälytykset, tuotetaan MIDI:llä. Ihmisen koko kuulokokemus on nyt täynnään erillisiä nuotteja, jotka sopivat tähän alustaan. Jonakin päivänä lukkiutuu myös puheen tuottava digitaalinen ratkaisu, jonka ansiosta tietokoneet kuulostavat paremmilta kuin nyt puhuessaan meille.”

Samalla tavalla kuin MIDI, pakottavat miljoonakertaisiksi kertautuneet ohjelmistot käsittelemään tietoa määritellyissä formaateissa, tietokoneohjelmiin kirjoitettujen mukaisesti. ”Se mitä musiikille tapahtui MIDI:n myötä, on nyt tapahtumassa ihmisille…”

Lanier on rohkea. Hän kyseenalaistaa elämäntyönsä. Hän kirjoittaa: ”Oletetaan, että kauan sitten 1980-luvulla olisin sanonut: ”Kahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua, kun digitaalinen vallankumous on suuresti edistynyt ja tietokonesirut ovat miljoonia kertoja nopeampia kuin nykyään, ihmiskunta saa viimein palkinnoksi uuden ensyklopedian kirjoittamisen kyvyn ja uuden UNIX:in version!” Se olisi kuulostanut kerrassaan säälittävältä.”

”On hämmästyttävää, miten suuri osa verkon pulinasta saa käyttövoimansa fanien reaktiosta ilmaukseen, joka alkujaan luotiin vanhan median piirissä ja jota verkko nykyään tuhoaa”, Lanier ihmettelee. ”Televisio-ohjelmia, suuria elokuvia, kaupallista musiikin lanseerauksia ja videopelejä koskevat kommentit varmaankin synnyttävät miltei yhtä paljon bittiliikennettä kuin porno… koska lauma tappaa vanhaa mediaa, olemme joutumassa tilanteeseen, jossa kulttuuri käytännössä syö omaa siemenvarastoaan.”

Lanier kertoo näkevänsä tapahtuneen muutoksen ympärillään. Hyvin erilaisista ihmisistä on kloonautunut yhdenmukaisia. ”Silicon Valleyssa kohtaa buddhalaisia, anarkisteja, jumalatarten palvojia, Ayn Rand – fanaatikkoja, itseään Jeesus-friikeiksi kutsuvia, nihilistejä ja paljon ajatuksen ja toiminnan vapauden kannattajia samoin kuin yllä olevien ja monien muiden yllättäviä sekoituksia, jotka eivät vaikuta ideologisilta. Ja kuitenkin siellä on yksi uskomusjärjestelmä, joka ei oikein sovi yhteen minkään äskeisen identiteetin kanssa, mutta joka siitä huolimatta on yhteinen viitekehys. Paremman termin puuttuessa sanon sitä laskennallisuudeksi. Tätä sanaa käytetään yleensä kapeassa merkityksessä kuvaamaan erästä mielen filosofiaa, mutta laajennan sen käsittämään jonkin kulttuurin kaltaisen. Ensimmäinen yritys taustalla olevan filosofian tiivistämiseksi on, että maailma voidaan ymmärtää laskennallisena prosessina, jossa ihmiset ovat alaprosesseja.”

Jos Lanier on oikeassa edes vähän, merkitsee se yhteiskunnalle velvollisuutta panostaa kaikkeen tutkimukseen, jolla kohennetaan ihmisen keinoja säädellä tietään tulevaisuuteen. Yliopistojen ja korkeakoulujen paneminen talouselämästä johdetulle ajattelutavalle on läimäys tätä tarkoitusta vastaan.

Ihminen oppii toistamalla

Ihmisen oppiminen ja muokkautuminen yksilöksi tapahtuu myös toistamalla. Ei ole yhdentekevää missä päätetään mitä ihminen toistaa. Tietokoneiden toistojen ohella nykyihmisiin vaikuttavat mm. (pakko)viihteen ja (pakko)musiikin toistot.

”Tekojen toiston kautta muodostuvat tavat ovat persoonan muodostumisen, yksilön muuttuvuuden keskeinen elementti.” Tapa todistaa ihmisestä. ”Tapa on henkisen aktiivisuuden fossilisoitunut tulos. Tavoillaan ihminen paljastaa itsensä (Venkula 2003).” Tavan suuntaaminen ihmisen taipumusten, kykyjen ja persoonallisuuden kehityksen rakennepuiden ulkopuolelle on yksilöön kohdistuvaa välillistä väkivaltaa.

Yhteiskunnan, jonka keskeisenä perustoimintona on markkinointi ja jonka yksituumainen hegemonistinen mielikuva-avaruus rakentuu tavaroiden, palvelujen, mielikuvien, mielihalujen ja tunnetilojen markkinoinnille, kansalaiset ovat ennen muuta kuluttajia. Kansalaisten tehtävinä on tehdä valintoja niistä tuotteista ja palveluista, joita heille tarjotaan. Suurin osa ihmisen persoonallisuuden kannalta tärkeistä toiminnoista voivat jäädä aivan passiiviseksi. Ihmisen olemassa olevat ja potentiaaliset lahjakkuusalueet ja kyvyt saattavat jäädä versomatta. Kyvyt rapautuvat. Vastaanottajana ihminen mukautuu tarjottuun toistoon ja oppii vaatimaan saamaansa yhä lisää. Ihminen tulee tässäkin sellaiseksi mitä sisäänsä panee. Erityisesti viihteessä latistumisen kierre vaikuttaa ihmisiin. Markkinalakien ehdoin toimiva viihdeteollisuus toimii kuten edellä Lanierin kuvaamat lokerot.

Osa humanististen ja yhteiskuntatieteellisten tieteiden tutkijoista on ruvennut kiinnittämän huomiota vaihtoehdottomaan, yksituumaiseen, latistavaan ja väkivaltaiseen kulttuuriimme, käytäntöihimme ja viihteeseemme. Markkinointiyhteiskunnan valinnanvapaus on osoittautunut näennäiseksi kaikilla inhimillisen elämän alueilla.

Antti Salmisen mukaan ”mukautumiskyvyttömämpää ja yksituumaisempaa yhteiskuntaa kuin nyky-Suomi on vaikea kuvitella. Henkinen ja materiaalinen omavaraisuus ja –peräisyys ei ole kenties koskaan ollut kauempana”. Unohtuneet ovat Goethen sanat: ”Vihaan kaikkea, mikä vain ohjeistaa minua lisäämättä tai välittömästi kiihdyttämättä aktiivisuuttani.

”Kevyen” viihteen ja saippuasarjojen rooli kansojen viihdyttäjinä tunnetaan. Erityisesti yhteiskuntien murroskohdissa uudet tai valtansa säilyttäneet lisäävät televisioviihdettä, urheiluviihdettä tai muuta kansan tunteita liikuttavaa. Usein niiden rinnalla kulkee nationalistinen aalto. Yhteinen viihdekokemus ja yhteinen vihollinen yhdistävät.

Hyvä esimerkki on Venäjä. Venäjän median asiantuntija Jukka Pietilän mukaan Venäjän lehdissä voi kirjoittaa mitä tahansa, ja ne ovat moninaisempia ja moniarvoisempia kuin monessa länsimaassa. Myös Moskovan yliopiston journalistiikan professori Elena Vartanovan mukaan mediassa voi kirjoittaa ihan mistä vaan. Tämä on johtanut niin lehdistössä kuin valtakunnallisilla TV-kanavilla valtavaan latistavan viihteen tulvaan.

Koska ilmiö tuli Venäjällä niin äkkiä ja kansalaisille uutena, oli tyrmistys aluksi melkoinen. ”Mielipidetiedustelujen mukaan venäläiset toivovat enemmän tiedotusvälineiden kontrollia, koska he ovat kiinnostuneita yhteiskunnallisista asioista. Sananvapaus on venäläisten mielestä johtanut kaiken sallimiseen ja erilaisen käsittämättömän roskan levittämiseen”, sanoi Vartanova Uutispäivä Demarissa julkaistussa haastattelussa vielä vuonna 2006 (26.10.2006/UP). Toisto ja tottumus lienevät muuttaneet tuon haastattelun jälkeen venäläisten suhtautumisen sikäläiseen viihteeseen.

Suomessa ihmistieteen ja ihmistyön edustajat ovat ruvenneet kiinnittämään huomiota eräiden tv-sarjojen latistavaan vaikutukseen, mutta myös niissä esiintyvään henkiseen väkivaltaan. On kuvaavaa, että satoja tuhansia aikuisia ihmisiä kokoavat tv-sarjat ovat myös lasten suosituimpien ohjelmien joukossa. Pikkukakkosesta lapset siirtyvät ihmissuhdepeleihin. Lastenpsykologi Riitta Martsola on todennut, että ”Suomalaiset ammattikasvattajat kohtaavat työssään päivähoitoikäisiä lapsia tai pieniä koululaisia, joiden psyykelle jokin televisiosarja tai –ohjelma on ollut mahdoton prosessoitava. Vielä varhaisnuorellekaan kaikki alkuillan viihdesarjat eivät ole vaikutuksiltaan viihdettä…” Saippuasarja” voi vääristää liian nuoren katsojan käsitystä perhesuhteista, sukupuolisuudesta ja siitä, onko elämä yleensä merkityksellistä”. Kasvatustieteilijä Tuija Huukin mukaan lapset tarvitsevat apua, että eivät ala pelata valtapeliä Kauniiden ja rohkeiden tyyliin (HS 12.12.2010). Päiväkodin täti on pieni tekijä lapsen elämän puolustajana, kun media koko ammatillisella taidollaan ja tehollaan kasvattaa toiseen suuntaan; vääristää suhdetta lähimmäiseen.

Lapsi- ja nuorisoväkivallan vähentämistyöryhmä pitää raportissaan hämmästyttävänä, ”että suuri osa televisio-, elokuva- ja videotarjonnasta sekä tietokonepeleistä sisältää väkivaltaa, vaikka tutkimustieto osoittaa, että väkivaltaisuus ei lisää ohjelmien yleisösuosiota… Tutkimustieto osoittaa, että väkivaltaiset ohjelmat ja erityisesti väkivaltaviihde vaikuttaa haitallisimmin psyykeltään hauraisiin, sosiaalisesti irrallisiin ja jo ennestään väkivaltaisiin lapsiin ja nuoriin.”

Toisto voi luonnollisesti olla persoonallisuutta vahvistavaa tai sen kehittymistä ehkäisevää. Taide ja viihde parhaimmillaan laajentavat ihmisen käsitystä itsestä, ihmisestä ja ympäristöstä. Menemällä syvemmälle maailmaan ja ihmisen universaaleihin kohtaloihin, me matkaamme myös syvemmälle omassa itsessämme. Ehkä jopa paradoksaalisesti me löydämme syvällisen itsemme parhaiten, kun katsomme ”koko maailmaa”.

Nykyinen kulttuurimme ja siihen sisältyvät toimintatapamme eivät tue ihmisten elämää toimintana. Kuitenkin toiminnassa muokkautuvat taitomme, tietomme, luonteemme, koko persoonallisuutemme. Perinteinen kuoro- ja yksinlaulu ja soittaminen eivät ole esillä, nuorille tarjolla. Sijaan ovat tulleet stereot, joita kuunnellaan ilman omaa luovaa panosta. Pelkkänä musiikin kuluttajana, kuuntelijana, ihminen muokkaa itseään pelkäksi tarkkailijaksi ja vastaanottajaksi. Musiikin pelkkä toistuva kuluttaminen kuuntelemalla tarkoittaa ”hävittämistä, mikä aiheuttaa dis-orientoitumista maailmaan ja itseen. Kuluttaminen vetoaa irrallisiin tarpeisiin eikä tuota iloa, vaan aiheuttaa hämmennystä. Stereoiden kuuntelu ei vaadi harjoittelua eikä siis kehitä taitoa eikä tietoisuutta omasta osaamisesta (Venkula 2003).”

Nuoret ovat onnekseen energisiä. Latistava toisto ei ehdi tukahduttaa jokaisen luovuutta. Musiikin ja laulamisen harrastus on Suomessa vilkasta. Pulaa liene pikemmin toimintaedellytyksistä, kuten tiloista ja soittimista, kuin harrastukseen halukkaista.

* Lanier Jaron: Et ole koje. Manifesti. Terra Cognita 2010.
* Venkula Jaana: Taiteen välttämättömyydestä. Kirjapaja 2003.
* Salminen Antti: Pääkirjoitus. Niin & näin 3/2010.
* Martsola Riitta: Salatut elämät ei ole leikin asia. Helsingin Sanomat 14.9.2009.

Lähde: Jussi Särkelä, Väkivalta, kiusaaminen ja sielunvihollinen, 2011. Julkaisematon käsikirjoitus.

13. elo, 2021

RAKENTEELLINEN JA HENKILÖKOHTAINEN VÄKIVALTA

Kansainvälisesti väkivaltaa koskeva tutkimus käynnistyi 1960-luvulla. Tuolloin perustettiin rauhantutkimuslaitoksia eri puolille maailmaa, myös Suomeen. Väkivaltaa tarkasteltiin useista eri näkökulmista. Väkivallan brutaaleimman muodon, sodan, lisäksi väkivalta alettiin ymmärtää erilaisina ihmisen fyysisen, sosiaalisen ja psykologisen pakottamisen muotoina.

Ruvettiin puhumaan rakenteellisesta väkivallasta. Se avasi uuden näkökulman myös yksittäisen ihmisen harjoittamaan väkivaltaan. Rakenteellista väkivaltaa harjoittaa yhteiskunta. Sillä on erilaisia muotoja. Suomalaisille on tullut tutuiksi esimerkiksi ”kepit” ja ”porkkanat”. Olemme sisäistäneet väkivallan sanaston niin hyvin, että harvemmin tulemme ajatelleeksi noita kahta liikuttajaa väkivallan näkökulmasta.

Rakenteellisen väkivallan ajatus kiteytyy Johan Galtungin määritelmässä. Väkivalta määrittyy potentiaalisen ja aktuaalisen välisenä erotuksena, sinä mitä ”olisi-saattanut-olla” ja mitä ”on” välillä. Esimerkiksi jos 1700-luvulla joku kuoli tuberkuloosiin, sitä ei mielletty väkivallaksi. Jos suomalaisia kuolisi tänään tuberkuloosiin, vaikka sen estäminen on mahdollista, olisivat kuolemat väkivaltaisia. Sen sijaan maanjäristyksen uhrit eivät ole edelleenkään väkivallan uhreja, koska niitä emme kykene estämään. On perusteltua esittää, että seitsemäsosa maapallon väestöstä eli yksi miljardi ihmistä elää väkivallan uhreina. He näkevät nälkää ja osa heistä kuolee siihen, vaikka maapallolla tuotetaan ruokaa yli tarpeen. Rankka rakenteellisen väkivallan mittari on myös orjuus: ”Orjuus on vielä poistamatta. Maailmassa on nyt yhtä paljon orjia kuin Afrikasta rahdattiin Amerikkaan 400 vuodessa”, luki Helsingin Sanomien otsikkossa marraskuussa 2010.

Galtung ei pitänyt väkivallan määritelmäänsä ongelmattomana. Voidaan näet väittää, että kaikki rakenteellinen väkivalta voidaan johtaa henkilöväkivaltaan ainakin historiallisessa tarkastelussa. Rakenteellisen väkivallan poistamisen keskeisenä vaikeutena on siihen tottuminen niin, että sitä ei havaita. Se ruokkii itse itseään. Sama koskee henkilöväkivaltaa.

Ihmisen oikeudenmukaisuuden taju mukautuu tottumusten mukana. Rakenteellisen väkivallan käytäntöihin tottuminen tapahtuu vaivihkaa. Käytäntöjen purkamisessa ei olekaan olennaista syyllisyyksien toteaminen.

Rakenteellinen väkivalta voi olla fyysistä, sosiaalista ja psyykkistä. Niiden lisäksi voidaan nimetä vielä biologinen väkivalta. Myös se fyysisen väkivallan tavoin heikentää ihmisen somaattista suorituskykyä alle potentiaalisten mahdollisuuksien. Luonnollisesti somaattisen suoritustason heikentyminen useimmiten heijastuu alentavasti myös psyykkiseen suoritustasoon. Nykypäivänä, ympäristömyrkkyjen saastuttamassa maailmassa, biologisen väkivallan uhreja on yhä enemmän. Ihmisen lisäksi uhreja ovat muut eläimet sekä luonto itse. Luonnon saastuttaminen on perustellusti väkivaltaa, koska tieto kemiallisista ja muista myrkyistä riittää niiden käytön rajoittamiseen.

Tarpeista turvattomuuteen

On luonnollista, että ihminen kiinnostuu helposti henkilöväkivallasta. Se on selkeää toimintaa ja siinä on mukana selkeästi määriteltäviä ihmisiä. Tapahtuma on pikaisesti vangittavissa sanoiksi, koska sillä on sama rakenne kuin lausealkiolla kielissä: subjekti-predikaatti-objekti. Kun mies hakkaa vaimoaan, on kyse henkilön tekemästä väkivallasta. Kun miljoona miestä pitää vaimojaan tietämättömyydessä, on kyse rakenteellisesta väkivallasta.

Johan Galtungin mukaan kansainvälisessä väkivallan tarkastelussa oli vielä 1970-luvulla peruskäsitteenä ihmisten tarpeet. Olennaista oli, että kysyttiin ihmisiltä itseltään. Juuri se sisälsi hänen mukaansa jotain perin demokraattista.

Galtungin mukaan ”yhdysvaltalaiset asiantuntijat havahtuivat, miten perivaarallista saattoi olla, kun ihminen oli keskipisteessä”. Kun järjestelmää arvioitiin sen pohjalta, mikä oli niiden kyky tyydyttää perustarpeita, sopi se huonosti voittoa hamuaville tahoille. ”Ne löysivätkin vaihtoehdon, ihmisten turvallisuus”.

Turvallisuus-sanan kehittivät ne, jotka turvallisuutta toimittavat eli asevoimat ja turvallisuusyhtiöt sekä niihin suopeasti suhtautuvat poliitikot ja virkamiehet. Galtungin mukaan olemme päätyneet tilanteeseen, jossa ”järjestelmä päättää mitä turvallisuus on, eivät perustarpeitaan puolustavat ihmiset”.

Suorasukaisesti Galtung jatkaa: ”Tämä on lähellä sitä amerikkalaista linjaa, että puolustetaan poliittisia oikeuksia, mutta ei esimerkiksi oikeutta olla kuolematta nälkään ja humanitaarista apua annetaan sotatilanteessa, ei normaaleissa päivittäisissä katastrofeissa, joissa iäkkäät ihmiset, erityisesti naiset, tekevät kuolemaa asuntovaunualueilla.”

Moniarvoisuus on vähentynyt

Rakenteellinen väkivalta nostaa esiin kysymykset välttämättömyydestä ja vältettävästä, tahallisuudesta ja tahattomuudesta.

Kaikki kehitys kulkee ristiriitojen kautta. Yhteiskunnallisten voimien välinen sekä niiden ja yksilöiden välinen kitka on välttämätöntä. Myös ihmisyksilöiden välillä esiintyy luonnollista kitkaa. Harmoninen, ristiriidaton tila on mahdoton. Kehitys pysähtyisi siihen. Välttämätöntä ristiriitaa ei tule pitää väkivaltana, jotta emme tekisi väkivaltaa elämälle.

Hallitsijat, väestön sielunpaimenet Foucault´a mukaillen, ovat aina katsoneet välttämättömäksi ihmisen ohjauksen. Ohjauksen menetelmät ovat historian kulussa vaihdelleet suostuttelusta pakottamiseen, mutta kansoja ei milloinkaan ole jätetty mieltymysten ja hetkellisten halujen varaan. Yhteiskuntien ja yhteisöjen koossapysyminen on edellyttänyt väestöjen kontrollia.

Ihmisen tähänastisessa historiassa on aina ymmärretty olevan jatkumo, alku ja loppu.  On ”sielunpaimenena” toiminut noita, pappi, sotilas, keisari, feodaaliherra tai joku muu, on ohjauksen taustalla ollut aina sellainen maailmankatsomus, jossa on ollut jokin päämäärä, yleisimmin ikuinen elämä.

Nyt hyvinvoiva maailmanosa on kehittynyt pisteeseen, jossa yhteiskuntia eteenpäin kuljettavana päävoimana ei ole enää tuotanto. Finanssipääoma, spekulatiivinen markkinavoima on ottamassa vetoroolin maailman taloudessa. Konsulttiyhtiö McKinneyn laskelmien mukaan vuonna 2007 niiden koko oli 194 000 miljardia dollaria eli yli nelinkertainen maailman bruttokansantuotteeseen verrattuna. Niillä ei ole jumalaa eikä muutakaan johtotähteä, jolla ne toimintansa perustelevat ja johon ne väestöjä ohjaavat.  Markkinavoimien tarkoituksena on yksinkertaisesti vain pyörittää päivästä toiseen rahaa. Ihmisiä tarvitaan tässä apparaatissa aktiivisina kuluttajina eli ”arvovapaina” valinnan tekijöinä. Mitä hektisemmin ihmisyksilö avautuu mielihalujensa ohjailtavaksi, sitä parempi hän on kansalaisena. Tämä, historiallisesti aivan uudentyyppinen jumala, ei ole edes kiinnostunut pohdiskelemaan mikä on ihmisen kannalta tarinan loppu, mihin me kuljemme.

Valtaosa kansalaisista ei ole ajatuksellisesti tavoittanut tätä mekanismia. He toteuttavat mielihalujaan tiedostamatta mitä tekevät. Finanssikapitalismin nomenklatuura ei ole kiinnostunut kansalaisten yhteiskunnallisesta tietoisuudesta. Yhteiskunnallinen tietämys on sille turha. Monet tutkijat ovat todenneet, että tieto on yksipuolistunut. Moniarvoisuus on vähentynyt. Kuitenkin juuri nyt tarvittaisiin kaikkien niiden tekijöiden vahvistamista, jotka kehittävät kykyämme nähdä, käsittää ja kunnioittaa sitä, mikä on erilaista (Venkula 2003). Herpaantuessaan sivistämisvelvollisuudesta uusi sielunpaimen tekee kansalle väkivaltaan.
* Galtung Johan: Väkivallan määritelmästä ja ulottuvuuksista. Teoksessa Suominen Elina (toim.): Väkivalta. Tammi 1971.
* Venkula Jaana: Taiteen välttämättömyydestä. Kirjapaja 2003.

Lähde: Jussi Särkelä, Väkivalta, kiusaaminen ja sielunvihollinen, 2011. Julkaisematon käsikirjoitus.

11. elo, 2021

KOULUKIUSAAMISEN VÄHENTÄMINEN

Yksikään terveenä syntynyt lapsi ei ole aggressiivinen. Häiriökäyttäytyminen ja aggressiivisuus ovat ympäristön vaikutuksen tuloksia. Positiivisena tietona tämä antaa avaimet myös koulukiusaamisen vähentämiseksi.

Koulussa kiusaamisen vastaiseen työhön voidaan lähestyä kahdesta päänäkökulmasta, yksilöllisestä ja yhteisöllisestä.

Nykyisessä koulun välineellistyneitä ihmissuhteita esille tuovassa kulttuurissa yksilöllinen kiusaamisen vastainen lähestymistapa ei voine johtaa muuhun kuin välineellisyyden vahvistumiseen. Tästä syystä yksilökorosteiset koulukiusaamisen vastaiset kampanjat saavat hegemonistien suosion (ja rahoituksen). Niitä pönkittävät oivallisesti toistuvat keskustelut yksilökiusaajista ja yksilöuhreista. Vahvistuu yleinen käsitys vain ihmisten välisestä riitelystä ja pahoinpitelystä, jonka korjaaminen edellyttää yksilöiden omia toimia. Syy ja vastuu ovat aina pelkästään yksilössä, ei rakenteissa ja niihin sisältyvässä väkivallassa.

Yrittäjäminuuksiin valmennettavat oppilaat vahvistavat ihmissuhteiden alueella kaupankäyntitaitojaan myös kiusaamisen vastaisessa koulutuksessa. Samalla he oppivat arvioimaan toisten ominaisuuksia yhä tarkemmin ja saavat siinä ohessa aikaisempaa hienovaraisemmat taidot lähimmäisten kiusaamisessa.

Yksilöön kiinnittyvässä kiusaamisen vastaisessa työssä avainsanoja ovat sellaiset kuin sosiaalinen pätevyys ja taito, toverisuosio ja sosiometrinen status.

Sosiometrisen statuksen mittaaminen välineellistää oppilaiden suhteet. Siinä oppilailta tiedustellaan toisten suosittuutta ja epäsuosittuutta. Kun oppilaat pyydettäessä nimeävät saman tai muutaman luokkatoverinsa epäsuosituksi, saa epäsuosittuus virallisen aseman. Vastaava tapahtuu luonnollisesti toisinpäin. Luokkaan tulee virallisesti suosittuja oppilaita, joilla on tiettyjä toisten hyväksymiä ominaisuuksia. Tämä vahvistaa oppilaiden yhdenmukaistamista. Persoonallisuudet eivät yleensä vaaleissa pärjää.

Kiusaajat pärjäävät sosiometrisissä mittauksissa usein hyvin. Vaikka tosiasiassa kukaan ei tykkäisikään kiusaajasta, on häntä varmuuden vuoksi turvallista äänestää. Näin sosiometrinen mittaus konkreettisesti vahvistaa yhteisöllistä väkivaltakäyttäytymistä. Myös ympäristönsä häiriökäyttäytyjiksi kasvattamat ankkuroidaan sosiometrisillä mittauksilla negatiivisin määrein, joista on myöhemminkin vaikea päästä eroon. Ne tarrautuvat määritellyn mieleen.

Sosiaalisen suosion ja pätevyyden kilvoittelussa lapset ja nuoret pannaan koulussa kilvoittelemaan toisensa ”hengiltä” samalla periaatteella kuin valtiot kilpailevat taloudellisessa kilpailukyvyssä. Kilpailu ei pääty milloinkaan, koska tavoite karkaa koko ajan kauemmaksi.

Yhteisöllinen ajattelutapa ohjasi ensimmäisiä koulukiusaamiseen liittyneitä toimia. Sitä ei tarvinnut erikseen ”keksiä”, koska hyvinvointivaltiollisessa ajattelutavassa pidettiin itsestään selvänä, että yhteiskunnassa esiintyvät ilmiöt ovat yhteiskunnallisia eli yhteisöllisiä.

Jo lähes neljä vuosikymmentä sitten sosiologisissa tutkimuksissa todettiin, että koululuokka ei ole ”itsenäinen” yksikkö siten, että sen tapahtumat, opiskelun tehokkuus ja oppilaiden viihtyvyys olisivat pelkästään riippuvuussuhteessa oppilaiden ja opettajan työhön ja persoonallisuuteen. Luokkailmasto ohjautuu hyvin suurelta määrin ulkopuolelta, ensiksi koko koulun päämääristä, rakenteesta ja toiminnasta ja sitten laajemmin koko yhteisön kouluun kohdistamista asenteista (Taipale 1978).

Taipaleen mukaan yksittäisessä luokassa on vaikeata käyttää muista poikkeavaa kontrollijärjestelmää, tavoitteita tai vuorovaikutusmallia.

Koulukiusaaminen nousi esille 1970-luvulla. Lasten käyttäytyminen oli muuttunut aiempaa levottomammaksi. Kouluhallituksen ja Opettajien ammattijärjestön selvityksissä todettiin luvattomien poissaolojen, myöhästymisten, opetuksen häirinnän, tehtävien laiminlyönnin, tupakoinnin ja väkivallan lisääntyneen kouluissa. Tuolloin ruvettiin puhumaan myös psyykkisistä ongelmista. Niistä tyypillisin oli ”jännittäminen” (Taipale).

Syntyneisiin ongelmiin etsittiin ilmeiset syyt. Yksi syy oli voimakas maassamuutto. Elinkeinorakenteen vuoksi ihmiset keskittyivät samoille paikkakunnille. Kaikki opettelivat uudenlaiseen arkeen, niin vanhemmat kuin heidän lapsensa. Perheiden koko pieneni. Lapset eivät kotona hioutuneet keskinäisissä leikeissä ja nahisteluissa. Tämä luonnollinen kasvuun ja aikuistumiseen liittyvä kehitysvaihe viivästyi ja siirtyi kouluun.

Merkittävin koulukiusaamista edistävä tekijä lienee siirtyminen peruskouluun. Oppikouluihin oli valikoitunut homogeenisempi aines kuin peruskouluun, jonne meni koko ikäluokka. Oppilaat tulivat kaikista sosiaali- ja sivistysryhmistä. Köyhän vaatimattomasti puettu lapsi kohtasi parhaisiin pukeutuneen varakkaan lapsen. Kiroileva tyttö tapasi balettia harrastavan sievästi puhuvan ikäisensä. Syyt kitkaan olivat melkoisia. Ilmeni myös oppimisvaikeuksia, joita ei vanhassa oppikoulujärjestelmässä samassa määrin esiintynyt. Myös osalla opettajia oli vaikeuksia orientoitua uudenlaiseksi muodostuneeseen oppilasainekseen.

Kiusaamisen vastaista työtä ruvettiin järjestämään vuonna 1972. Ensimmäisenä asialla oli Mannerheimin Lastensuojeluliitto. Aloitettiin tukioppilastoiminta ja tukihenkilötoiminta. Toiminnan tavoitteena oli huomion kiinnittäminen positiivisen, yhteisvastuuhengen ja toisten vaikeuksia ymmärtävän asennoitumisen levittämiseen. Huomio oli yhteisöllisyyden kohottamisessa. Sen katsottiin olevan ennaltaehkäisevää mielenterveystyötä, johon koko kouluyhteisö osallistui. Kouluyhteisöön luettiin myös koulun vanhemmat. Ruotsinkielisissä kouluissa vastaavaa toimintaa organisoi Samfundet Folkhälsan.

Oppilaat järjestivät tukioppilastoiminnan. Oppilaskuntien ja teinikuntien rooli oli tärkeä. Oppilaat valitsivat tukioppilaat keskuudestaan. Mannerheimin Lastensuojeluliitto koulutti yli 3 000 oppilasta satoihin kouluihin. Perus- ja jatkokurssit kestivät 20–30 tuntia. Tukioppilaille järjestettiin myös työnohjausta. Koulutuksen ja työnohjauksen kustannuksiin osallistui kuntien sosiaalitoimi.

Tukioppilastoiminta oli samalla koko kouluyhteisöön kohdistuvaa valistustoimintaa. Tukioppilaat osallistuivat päivänavauksiin, järjestivät luokkatilaisuuksia, teemapäiviä ja kampanjoita. Ne kohottivat koulun yhteishenkeä ja tiivistivät yhteisöllisyyttä.

Yksilötyö kulki rinnalla. Tukioppilaat tukivat riskitilanteissa olevia oppilaita kuten koulutulokkaita, yksinäisiä, kiusaamisen kohteeksi joutuneita ja vammaisia.

Oppilaiden vanhemmat ja muut aikuiset osallistuivat tukihenkilötoimintaan. Se oli kunnan sosiaalilautakunnan järjestämää vapaaehtoista sosiaalista toimintaa. Tukihenkilöille järjestettiin myös Mannerheimin Lastensuojeluliiton ja sosiaalitoimen toimesta noin 20 tuntia kestänyt koulutus. Yli sadassa kunnassa toimineiden tukihenkilöiden työnohjauksesta huolehtivat kuntien sosiaalityöntekijät.

Aikuiset tukihenkilöt toimivat vaikeuksiin joutuneiden nuorten apuna. He rohkaisivat nuoria omatoimisuuteen käytännön elämän järjestelyissä sekä koulunkäynnissä ja vapaa-ajankäytössä. Tukihenkilöä tarvitsivat nuoret, joilla oli vaikeuksia kotona, koulussa, toveripiirissä ja joiden koti tarvitsi ulkopuolista apua.

Sekä tukioppilas- että tukihenkilötoiminta perustuivat ajatukseen, että ”sopivasti koulutetut maallikot voivat työnohjauksen alaisina auttaa vaikeuksissa olevia lähimmäisiään (Miettinen, Eskola 1978)”. Koulukiusaamista yksittäisilmiönä ei nostettu erilleen muista yhteiskunnassa esiintyvistä sosiaalisista ja psyykkisistä ongelmista. Hyvinvointivaltiollisen ajattelun mukaisesti yksittäiset ongelmat kyettiin sijoittamaan niiden kokonaiskenttään. Myös häiriökäyttäytyminen nähtiin osana yleisiä yhteiskunnassa ilmeneviä sosiaalistumisen vaikeuksia.

Sittemmin kouluyhteisö on kokenut kovia muutoksia. Siihen sisältyneet demokraattisen osallistumisen elementit on purettu. Kuvaavaa on, että vaikka Mannerheimin Lastensuojeluliitto kouluttaa edelleen ”tukihenkilöitä”, niiden nimike on muuttunut tukioppilasohjaajiksi, jotka ovat opettajia. Opettajatukihenkilöille maksetaan tästä ”vapaaehtoistyöstä” myös erillistä palkkaa. Oppilailla ja oppilaiden vanhemmilla ei ole enää omassa yhteisössään entisen kaltaista roolia. Heidän sijaansa ovat astuneet erilaiset ”asiantuntijat”.

(Taipale Vappu: Lapsuuden pienyhteisöt ja mielenterveys. Kirjassa Alanen Yrjö O. ym.: Sosiaalipsykiatria. Tammi 1978.)

Lähde: Jussi Särkelä, Väkivalta, kiusaaminen ja sielunvihollinen, 2011. Julkaisematon käsikirjoitus.

7. elo, 2021

EI ENÄÄ HIROSHIMAA

Perinteisiä Hiroshima-tilaisuuksia pidettiin eilen ympäri Suomea. Itselläni oli kunnia olla puhujana Vantaalla. Kysyin puheessani mm., että millainen moraali on yhteiskunnassa, joka antaa ydinpommeille nimet ”Pikkupoika” (Hiroshima) ja ”Lihava mies” (Nagasaki). Ydinpommi on niin hirvittävä ase, että sen pudottamiseen syyllistyneet on aina mainittava. Korostin myös kenraali Dwight Eisenhowerin tärkeää roolia hänen vastustaessaan ydinpommien pudottamista. Rauhanliike on meidän yhteinen asiamme. Ilmasto- ja rauhanliikkeet kuuluvat yhteen. Tilaisuuden järjesti Vantaan Rauhanpuolustajat.

Jussi Särkelä
Kaupunginvaltuutettu                                 6.8.2021

Hyvät rauhan rakentajat
Arvoisat kuulijat

Tänään rauhasta haaveilevat ja rauhan rakentajat kokoontuvat lukuisissa tilaisuuksissa eri puolilla Suomea. Rauhan rakentajat ovat rohkeita ihmisiä. Kautta aikain rauhanyhteisöissä toimineet ovat kuuluneet vähemmistöön. Me olemme aina paljastaneet rohkeasti ne toimet, jotka edesauttavat militarismin säilymistä ja luoneet alustaa sodille. Olemme sanoneet ”ei” sotaisille hankkeille ja vaatineet töitä rauhantilan säilymiseksi ja sen syventämiseksi. Juuri tästä syystä meidät on pyritty pitämään marginaaleissa. Ajoittain meitä on myös avoimesti vainottu. Mutta me olemme sitkeitä, sillä toimintamme on vahvistanut meitä. Olemme imeneet itseemme halun puolustaa sorrettuja.

Suomen tämänhetkinen yhteiskunnallinen ilmapiiri on rauhan näkökulmasta ahdistava, tympeä ja epä-älyllinen. Se on tulevaisuutta ajatellen vaarallinen. Tälle ajalle on ominaista puhua toisista ja esittää toiset erilaisina. Palautan mieliinne professori Vilho Harlen jo kolmekymmentä vuotta sitten kirjassaan ”Hyvä, paha, ystävä, vihollinen” esittelemä inhimillisyyden arvioinnin seitsemän erilaista mahdollisuutta, inhimillisyyden tunnistamisesta sen täydelliseen kiistämiseen. Ajatelkaamme Harlen listaa tämän hetken yhteiskunnallista ilmapiiriämme vasten. Harlen mukaan:

Ensinnä, vihollinen esitellään pahana ihmisolentona, häneen liitetään kielteisiä ominaisuuksia. Vihollisen ihmisyyttä ei vielä sinänsä tässä vaiheessa aseteta epäilyksenalaiseksi.

Toiseksi, vihollinen esitellään kasvottomana massana, yksilöllisyytensä menettäneenä, naamioituneena ja ilmeettömänä. Sanotaan esimerkiksi, että kaikki muslimit ovat samanlaisia, kaikki kiinalaiset ovat samanlaisia, kaikki venäläiset ovat samanlaisia jne.

Kolmanneksi, vihollinen esitellään viettelevänä naisena. Kolmekymmentä vuotta sitten Beirut kuvattiin houkuttelevaksi naiseksi, jonka uhkeat rinnat ovat täynnä kranaatteja. Presidentti Mihail Gorbatshovin rauhanaloitteet leimattiin aluksi naisellisiksi viettely-yrityksiksi.

Neljänneksi, vihollinen kuvataan humanoidina. Tällöin vihollinen on jo menettänyt täydellisesti ihmishahmonsa. Tilalle astuu Saatanan tai paholaisen kuva, jossa paha on kuoleman, hävityksen ja kaiken kaikkiaan pahan ´kuva´. Tälle tielle sotapropaganda vietiin Irakin presidentti Husseinin ja myös Libyan presidentti Gaddafin kohdalla. Heidän avullaan sotapropagandistit ylittivät kipukynnyksen, jonka jälkeen viholliskuvaukset ovat raaistuneet. Tosin presidentti Bush nuorempi oli tätä ennen jo puhunut ”pahan valtakunnista” ja niiden johtajista. Olemme jo tilanteessa, jossa vuoropuhelun sijaan suurvallan presidentti luonnehtii toisen suurvallan presidenttiä ”murhaajaksi”. Historiasta tiedämme, että tuollainen propaganda-askel on usein johtanut sotaan.

Viides vaihe, vihollinen esitetään eläimenä. Tässä vaiheessa vihollinen on kadottanut viimeisetkin ihmistä muistuttavat piirteensä. Se saa rotan, krokotiilin tai käärmeen hahmon. Kysymyksessä on metsästyksen ja sodan ´uhrien´ vaihtuminen erittäin kielteisessä merkityksessä: juutalaisten sijasta kaasukammioissa tapettiin rottia, saksalaisten sijasta pommitettiin verenhimoisia gorilloja, ja Hiroshimassa pommitettiin japanilaisten sijasta pelkkiä elukoita. Suomen Kuvalehti kirjoitti viime sotien aikana venäläisistä apinoina. Nyt emme ole ainakaan vielä tässä vaiheessa, vaikka presidenttimme mukaan ”kasakka vie kaiken minkä irti saa”.

Kuudennessa askeleessa vihollinen on muuttunut elottomaksi olennoksi. Vihollinen ei ole menettänyt vain inhimillisyyttään vaan myös elämän ominaisuuden. Vihollinen saa teknisen, asejärjestelmän, nimen. Tällaisia ovat SS20, Frog, Delta IV; sotilaiden sijasta vastapuolena on vain aseita. Jos sota käynnistyy, omien sotilaiden sijasta iskun suorittavat samoin vain aseet. Minuteman I hyökkäämässä SS20:n kimppuun ei kuulosta samalta kuin ihminen tappamassa toista ihmistä. Tunteet, syyllisyys ja katumus häviävät, tilalle jää rationaalinen strateginen analyysi.

Seitsemännessä vaiheessa vihollinen ilmenee abstraktiona tai numeroina.

Orwellilaisen kielen mukaisesti viholliselle ja ihmisille on keksitty kaksoisnimet. ´Kollateraalinen tuho´ tarkoittaa siviiliuhreja, jotka syntyvät, kun sotilaskohteen kimppuun hyökätään. ´Maalin palveleminen´ tarkoittaa tappamista. ´Megakuolema´ miljoonaa kuollutta ihmistä, ´pakkodiplomatia´ pommituksia ja ´pysyvä´ esi-vihamielisyys´ tarkoittaa rauhaa. Asevarustelun kielen tutkimuksessa on havaittu, että tuhoaseille annetaan usein sankarillisia, myönteisiä ja voimakkaita nimiä kuten ”Peacekeeper”.

Hyvät kuulijat

Tänä aamuna 76 vuotta sitten Yhdysvallat pudotti Hiroshimaan ”Pikkupojan”. ”Pikkupojan” aiheuttaman paineaallon lähtönopeus oli yli kaksi kilometriä sekunnissa. Lämpötila räjähdyksen keskipisteessä oli 3000 celsiusastetta. ”Pikkupoika” tappoi vuoden 1945 loppuun mennessä 140 000 ihmistä, viisi vuotta myöhemmin kuolleita oli 200 000. Kolme päivää myöhemmin Yhdysvallat pudotti toisen pommin, Nagasakiin. Pommin nimi oli ”Lihava mies”.

”Pikku poika” ja ”Lihava mies” aiheuttivat hirvittävää kärsimystä niiden keskuudessa, jotka onnettomuudekseen jäivät henkiin. Uhreille ilmaantuivat säteilysairaudet: pahoinvointia, oksentelua, sammumatonta janoa, ruokahalun katoamista, ripulia, kuumetta, kouristuksia, harhanäkyjä, punaisia läiskiä iholla, hiusten lähtöä juurineen. Seuraavaksi verenvuotoja: virtsassa, silmissä, suussa, peräsuolessa ja hengitysteissä.

***

Millainen moraali-identiteetti on ihmisillä, jotka nimeävät noin hirvittävät pommit ”Pikku pojaksi” ja ”Lihavaksi mieheksi”. Millainen moraali on yhteiskunnissa, jotka jatkavat tällä samalla tiellä.

On selvää, että ydinpommin käyttäminen Japanissa ei ollut välttämättömyys. Ei tietenkään. Se ei ollut edes sodan käynnin kannalta tarpeellista, sillä Japani oli jo hävinnyt sodan. Se oli jo ehtinyt esittää neuvotteluja sodan lopettamiseksi. Yhdysvaltain sotahaukat halusivat näyttää maailmalle mahtinsa. Yhdysvaltain johdossa vain kenraali Eisenhower vastusti ydinpommin käyttämistä. Vastustuksellaan Eisenhower pelasti Yhdysvaltain kunnian; kaikki eivät olleet turmeltuneita.

Näin hirvittävässä rikoksessa syylliset on aina osoitettava. Kammottavaa on, että ihmiskunta ei ole milloinkaan käsitellyt ydinpommin seurauksia niin, että olisi syntynyt yhteisymmärryspäätös pommista luopumiseksi. Yhdysvaltalaiseen moraali-identiteettiin Hiroshima ja Nagasaki jättivät näemmä pysyvän vaurion. Se avasi raakuuden salvat. Vietnamin sodassa ”tuplaveteraaneiksi” kutsuttiin sotilaita, jotka ”olivat naineet naista ja sitten tappaneet hänet”.

Vuonna 1982 Yhdysvalloilla oli sen rajojen ulkopuolella 200 sotilastukikohtaa ja niissä sotilaista puoli miljoonaa. Nyt, lähes neljäkymmentä vuotta myöhemmin sotilastukikohtia on 750.

Jo vuonna 1960 Yhdysvaltain presidentti Dwight Eisenhower varoitti vaarallisesta kehityssuunnasta, joka oli saattamassa tiettyjen suuryritysten johtajat, muutamien tärkeiden hallintoelinten virkamiehet ja kourallisen sotalaitosta kannattavia lainsäätäjiä niin riippuvaisiksi toisistaan, että he tukivat yhdessä asetuotantoa vain tyydyttääkseen kukin oman laitoksensa tarpeita kansallisen turvallisuuden sijasta. Eisenhower kutsui tätä kolmijakoista, sotilasmenoja kasvattavaa keskinäisen edun ryhmää ”sotilaallis-teolliseksi kompleksiksi”.”

Oli hilkulla, että ydinasetta käytettiin muutama vuosi Hiroshiman jälkeen Korean sodassa. Presidentti Eisenhowerin muistelmien mukaan ydinpommi jätettiin pudottamatta, koska 500 miljoonaa ihmistä ympäri maailmaa allekirjoitti Tukholman vetoomuksen, jossa vaadittiin joukkotuhoaseiden ehdotonta kieltoa. Suomessa vetoomuksen allekirjoitti lähes joka neljäs ihminen, 980 000. Kuvitelkaa! lähes miljoona suomalaista allekirjoitti rauhanvetoomuksen.

Arvoisa yleisö

Vahvistakaamme rauhan ihmisten rintamaa. Joukkoomme kuuluvat kaikki ihmiset erilaisine ajattelutapoineen; valistusporvarit konservatiiveista liberaaleihin, kristityt, muslimit ja kaikkien uskontosuuntien edustajat, sosialistit, sosialidemokraatit, kommunistit, anarkistit jne. Tämä olkoon meidän vastaisku militaristisille hankkeilla.

Muuttakaamme yhteiskunnallista ilmapiiriämme rauhan suuntaan. Innostakoon Tukholman vetoomus ja muut rauhanliikkeiden saavutukset meitä eteenpäin.

Ei ikinä enää Hiroshimaa.

Kiitos.