3. tammi, 2020

KONE SENSUROI IHMISEN

KONE SENSUROI IHMISEN

-Hyllytetty kuvani.

Facebook on julkaissut yhteisönormit, joita se soveltaa kaikkialla maailmassa. Vihapuhetta ei saa kohdentaa etnisiä ja uskonnollisia ihmisryhmiä kohtaan. Normit ovat hyvät. Eri asia miten face niitä itse noudattaa.

Facessa on konekeskus, joka etsii kiellettyjä sanoja. Lisäksi ilmiantajat voivat valittaa teksteistä ja kuvista. Itsenikin ilmiannettiin kerran tökkäyksestä, jonka olin julkaissut yli vuosi ilmiantoa aikaisemmin. Olin kirjoittanut, miten kautta vartalon tehty tatuointi on parhaimmillaan taideteos. Liitin oheen kuvan alastomasta naisesta, joka oli siis taideteos. Ko. kuva on laajalti tunnettu alan lehdistössä, mutta joku siitäkin närkästyi.

Nyt siis jouduin tilille sanasta ”neekeri”. ”Uudenvuoden tervehdykseni meni näin: Uudenvuoden päivänä toivotin facebookissa Hyvää Uutta Vuotta seuraavalla tekstillä: RUSKETTUUKO NEEKERI. On asioita, joissa Suomessa on kuljettu nopeasti eteenpäin. Vielä kaksi vuosikymmentä sitten Miss Suomi joutui alistumaan neekeriä koskeviin kysymyksiin. Tänään tuore Hymyn artikkeli – tuorehan se historiallisesti on – tuntuu uskomattomalta. Toivotaan, että myönteinen kehitys jatkuu myös tänä vuonna. HYVÄÄ UUTTA VUOTTA.”

Ilmeisesti monet vaivaantuivat tekstistäni ja Hymyn kannen kuvasta, koska tekstiäni tykättiin vain keskinkertaisesti. Itsekin hämmästyi törmätessäni ko. kansikuvaan, että onko siitä todella niin vähän kuin kaksi vuosikymmentä, kun me käytimme normisanaa ”neekeri”. Julkiskirjailija Jari Terve kirjoitti 1990-luvulla kirjan ”Poliisin poika”. Siinä rovaniemeläinen rikollispomo lähetti yhden rosvoista Ruotsiin hakemaan pakoautolle tuntematonta kuljettajaa. Kun rosvo saapui kuljettajan kanssa, pomo kysyi tämäkö tuntematon. Totta. Kukaan täällä ei tunne nimeltä tätä neekeriä.

Ei meidän pidä vaivaantua nopeasta kehityksestä. Sen sijaan meidän ei pitäisi kriminalisoida sellaisten termien käyttöä, joka ovat yleisiä kirjahyllyssämme.

En minä ole loukkaantunut facelle hyllyttämisestäni. Minä olen loukkaantunut koneelle. Millä ihmeen oikeudella kone tekee moraalisia ja eettisiä valintoja ihmisten puolesta.

Pahinta on, kun kone luo normit ja jopa sanaston, se samalla yhdenmukaistaa ajatteluamme ja käyttäytymistämme. Meistä tulee saman ajatteluputken sisällä toimivia.

Tämä on näkynyt pitkään jo musiikissa.

Musiikin nuotti oli pohjaton ajatus, jota ei voinut määritellä absoluuttisesti. Se oli muusikoille tapa ajatella tai tapa opettaa ja dokumentoida musiikkia. Se oli mentaalinen työkalu, joka oli erotettavissa musiikista itsestään. Eri ihmiset saattoivat esimerkiksi kirjata saman musiikkitallenteen ja päätyä hieman erilaisiin partituureihin. Mutta ei ole enää.

1980-luvun alussa musiikkisyntetisaattoreiden suunnittelija Dave Smith keksi rakentaa musiikkia digitaalisissa hahmoissa. Hän teki sen kosketinsoittajan näkökulmasta; kosketin alas ja kosketin ylös, laattamaisesti. Mutta se ei voi kuvata laulajan tai saksofonistin tuottamaa vivahteikasta ilmaisua. Smithin formaattia kutsutaan MIDI:ksi.

MIDI vakiintui tavaksi esittää musiikkia ohjelmistoissa. Musiikkiohjelmat ja –syntetisaattorit suunniteltiin toimimaan sen varassa, ja pian kävi ilmi, että kaiken tämän ohjelmiston ja laitteiston muuttaminen tai siitä luopuminen oli epäkäytännöllistä. Nyt ohjelmistojen on sovittava aina täydellisesti yhteen MIDI:n kanssa.

Kannattaa käydä eläytymässä sinfoniaorkestereiden konserteissa.