8. tammi, 2022

KIRSTI PAAKKASEN TARINA

Ulla-Maija Paavilainen
Suurin niistä on rakkaus,
Kirsti Paakkasen tarina
Otava 2020
siv. 346

Vuonna 1972 maailman ainoa naisten mainostoimisto Womena lanseerasi sampoon Hellä Mietonen. Ensin sanomalehtien Syntyneet-osastolla maanlaajuisesti oli pieniä ilmoituksia: ”Syntynyt Hellä Mietonen”. Seuraavana päivänä lehtien lukijoille esiteltiin pakkauksen figuuri. Vähitellen ilmoitukset kasvavat kooltaan. Pian koko maa puhuu vastasyntyneestä ja Hellä Mietonen nousee myydyimmäksi sampooksi.

Womenan takana on nainen, joka ei ollut käynyt koulua, ei osannut kieliä ja joka pitkään häpesi lapsuuden köyhyyttään. Kirsti Paakkanen ajatteli ja itseopiskeli. Vuonna 1923 ilmestyneestä Claude C. Hopkinsin kirjasta ”Mainonnan salaisuudet” hän oppi perusasiat.

Erityisesti häneen vetosi Hopkinsin tarina New Yorkista: Sokean kerjäläisen kippoon ei ollut kolahtanut penniäkään. Hopkins laittoi sokean eteen kyltin: ”On kevät, olen sokea”. Se tehosi. Kippo alkoi täyttyä. Mielikuvamarkkinoinnin idea alkoi hahmottua Kirsti Paakkasen päässä.

Esimerkki sokeasta kosketti Paakkasta ilmeisesti myös siksi, että hänen äitinsä oli kiertänyt sokean isänsä kanssa pitkin Saarijärveä kerjuulla. Vastaanotto ei aina ollut ollut ystävällistä.

Paakkanen tunnetaan Marimekosta. Hänen aikanaan yrityksen liikevaihto nelinkertaistui ja nettovoitto 200-kertaistui. Listautumisen jälkeen Marimekon markkina-arvo yhdeksänkertaistui. Harvardin yliopisto tutki Helsingin kauppakorkeakoulun kanssa Marimekon johtamis- ja toimintafilosofiaa.

Yrittäjäneuvos, kunniatohtori Kirsti Paakkasen tarinaa lukiessa voi vain kiittää, että hänen kaltaisensa persoonallisuus oli voinut kehittyä. Hänen lapsuudessaan lapsia oli paljon ja normit tiukkoja. Kirsti itse oli ainoa lapsi, vanhempiensa rakastama ja moraalinormeista tiukasti kiinni pitäviä. Isä valvoi, että tyttö tuli kotiin ajallaan, etenkin tansseista. Aikuinen Kirsti antaa vanhemmilleen suuret kiitokset.

Ulla-Maija Paavilaisen kirjan luettuaan Paakkasesta joko pitää tai ei pidä. Kirsti Paakkanen herätti valtavasti mielipiteitä. Jokainen, joka jaksoi hänen matkassaan, sai nauttia saavutuksista. Helppo ihminen Paakkanen ei ollut. Se käy selväksi.

Paakkasessa oli voimaa, joka tarttui toisiin. ”Tarttuessaan ensitapaamisella henkilöä kädestä hän sähköttää otteellaan ja koko olemuksellaan, että tämä kyseinen ihminen on hänelle ainutlaatuisen tärkeä. Vaikka ihmeellinen on vain Kirsti itse, koska hän osaa piirtää jokaisen kohtaamansa ihmisen ylle sädekehän – ja myös romauttaa sen alas, niin että toinen voi vain kummastuneena katsella haaveittensa minäkuvan sirpaleita.”

Kirsti Paakkasen luonne oli mustavalkoinen sekä asioiden että ihmisten suhteen. Hän voi ohittaa kaikki muut, eikä tilaan mahdu muita. Hän oli kova kuluttamaan rahaa. Hänen egonsa vaati sitä. Näin on monilla varattomuudesta varakkuuteen nousseilla henkilöillä. Rahaa pitää saada. Kirsti tarvitsi isoja asioita, ja kaikki suuri, kulissit ja vaatteet, maksavat. Hänellä oli allaan Jaguar ja rinnallaan kaksi afgaaninvinttikoiraa.

Hän oli itsenäisesti ajatteleva, toimiva ja elävä, sekä luova ja uskalias. Niistä nousi hänen kauneutensa. Suuri persoonallisuus.

8. tammi, 2022
26. joulu, 2021

POHDINTAA MORAALISTA, PYHYYDESTÄ JA USKONNOSTA

Tarmo Kunnas
Mikä mieli uskonnoissa?
Pohdintaa uskonnon,
moraalin ja pyhyyden
nykyisestä olemuksesta
Basam Books 2021
siv. 314

Tarmo Kunnaksen uusin kirja moittii markkinaistunutta yksilökeskeistä kulttuuriamme. Kirjan lukemisen soisi kuuluvan mahdollisimman monen suomalaisen sivistykseen. Kirja käsittelee henkisyyttä, moraalia ja pyhyyttä, joita kaikkia me kannamme. Kyse on siitä, miten syvällisesti ne ymmärrämme ja koemme. Vaikka kaiken taustalla on uskonto, meillä Suomessa kristinusko, ovat aiheet universaaleja uskonnoista ja maallistumisen asteista riippumatta.

”Kun asioita ja ilmiöitä tarkastellaan vain yhdestä näkövinkkelistä, niistä saadaan yksipuolinen kuva”, kirjoittaa Kunnas ja jatkaa: ”Nykytilanteessa luonnollinen kriittinen suhde uskontoihin tekee ihmisen epävarmaksi. Hänellä ei ole enää selvää käsitystä elämän perustasta.”

Uskonto vaikuttaa epäsuorasti myös niihin, joilla ei ole siihen elävää suhdetta. Uskonnon vaikutus on syvän emotionaalista. ”Lutherilainen perinne on vaikuttanut ihmisten elämänasenteeseen, moraaliin ja tunne-elämään, mutta myös esteettiseen aistiin ja sosiaaliseen asennoitumiseen.”

Kunnas suhtautuu kristilliseen kirkkoon ihmettelevän kriittisesti: Kirkko vaikuttaa tänäänkin tyytyväiseltä, kun se saa olla mukana. ”Se yrittää miellyttää enemmistöjä. Se ei pohdi, onko yhteiskunta, jossa se vaikuttaa, enää syvemmässä mielessä kristillinen.”

Modernilla ihmisellä ei ole luonnollista suhdetta kärsimykseen tai kuolemaan, hänellä on heikosti kehittynyt traagisuuden taju. Hän laiminlyö itsessään asuvaa taiteilijaa, unien näkijää, myyttien luojaa ja luonnollista ihmistä. ”Onnen” etsintä ei riitä korjaamaan tilannetta.

Vaikka voimme olla ylpeitä oman aikakautemme tieteellisistä, teknologisista tai taiteellisista saavutuksista, jotain yksipuolista on sen kulttuurikäsityksessä ja sen älyllisissä ja aineellisissa ihanteissa, joita karkea julkisuus saattelee. Tieteen, teknologian ja kauppamiesten kaikkea hallitseva yhteistyö voi ahdistaa jokaisessa asuvaa humanistia.

Luterilainen individualismi on lisännyt ihmisen yksinäisyyttä. Pohjoismainen individualismi on aivan muuta kuin individualismi Välimeren rannoilla. Individualismi voi irrottaa yksilön laajemmista yhteyksistä, yhteiskunnasta ja perinteestä.

Modernin ihmisen yksi suurimpia ongelmia on, että hän on toisinaan katkaissut syvimmät siteensä yhteisöihin ja ympäristöönsä, jopa omaan lähisukuunsa, heimoonsa, ja ympäröivään maisemaan ja luontoon. Hänellä ei välttämättä ole tunnetta kuulumisesta johonkin itseään suurempaan kokonaisuuteen, jos se ei sitten ole raha, ”shoppailu”, julkisuus, konsertti, snobismi ja villi markkinatalous.

Kunnaksen mukaan nimenomaan uskonto on perinteisessä yhteiskunnassa antanut tunteen suhteuttaa ihminen muihin ja ympäröivään todellisuuteen ja näkemään itsensä laajemmissa yhteyksissä ja mielekkäänä renkaana pitkässä ketjussa. Kunnas arvostelee luterilaisuutta siitä, että se seuraa liiaksi omaa aikaansa eikä tarjoa omaleimaisia vaihtoehtoja. ”Nimenomaan uskonto voisi korostaa sellaisia ihmisyyden puolia, joita aikakauden ei-uskonnolliset pyrkimykset vähättelevät.

KOKO ÄÄNIALA ON HENKISTÄ RIKKAUTTA

Aikakauden yleinen ilmapiiri määrää pitkälle, kuinka sitä kansoittavat yksilöt ajattelevat ja se pyrkii luomaa arvojen hierarkian, jonka valossa kaikkia aatteita, asenteita, arvoja ja pohdintoja arvioidaan. Se perustaa itsensä ”terveeseen järkeen”, joka tosin muuttuu vuosisadasta toiseen, jopa vuosikymmenestä toiseen. Nyt muutosvauhti on tavattoman nopea: jos nykyisessä kiihkeässä muutosprosessissa joku kansalainen on koko ikänsä kuuliainen lain kirjaimelle, hän on vaarassa jäädä lain ulkopuolelle lakien muuttuessa. Laki ja oikeus ovat kaksi eri asiaa.

Nykyisessä kulttuuritilanteessa pystytään myymään mitä tahansa hyvällä hinnalla.

Jokainen henkisesti aktiivinen ihminen pyrkii pois oman sukupolvensa ennakkoluuloista ja sen hallitsevista käsityksistä. Ripustautuminen pysyviin absoluuttisiin totuuksiin on elämänhallinnan menettämisen pelkoa, joka meissä kaikissa eri muodoissaan enemmän tai vähemmän esiintyy.

Osa nykyihmisistä hahmottaa elämän pelkäksi idylliksi tai nautiskeluksi ja onnen etsinnäksi tai aineellisten etujen keräämiseksi. Moderni sivilisaatiomme on tehnyt onnen etsimisestä ohjelmallisen tavoitteen. Onnen tietoinen etsiminen voi olla merkki siitä, että se on jo kadotettu.

Sen sijaan henkisesti rikkaassa kulttuurissa ja yhteiskunnassa tulee olla kuuluvilla koko ihmisen ääniala.

Ikääntyessään ihminen kokee elämän katoavaisuuden entistä voimakkaammin. Hän näkee perheensä, sukulaistensa, ystäviensä ja jopa vihamiestensä katoavan. Hän tajuaa kuuluneensa laajaan sosiaaliseen kenttään, joka on kohta poissa. On vaikea kohdata tämä autioituva todellisuus vain yksilöllisen identiteetin varassa, jonka myötä on luotu valheellinen käsitys yksilön ja oman minän merkityksestä. Vain sellainen ihminen kestää hyvin tämän tilanteen, jolla on takanaan rikas elämä ja suhteet olemiseen ja muihin ihmisiin tasapainossa.

JOKAISELLA ON MORAALI

Uskonnollinen ja maallinen moraali muistuttavat toisiaan, niillä ei ole suurta eroa. Kaikkialla maailmassa on miltei samat moraaliset tavoitteet, vaikka ne saavat eri kulttuureissa erilaisia sävytyksiä. Yhteinen nimittäjä ihmisyhteisöjen välillä ei ole välttämättä moraalisten dogmien tarkka sisältö, vaan samat pyrkimykset moraalin alueella.

Universaalista moraalista on todistuksena mm., että hämmästyttävää samanlaisuutta esiintyy jopa kristinuskon ja buddhalaisen moraalin välillä. Rukouksen ja mietiskelyn muodot voivat olla muodoltaan erilaisia eri uskonnoissa, mutta ne voidaan kokea kuitenkin hyvin toistensa kaltaisina. Useimmissa yhteiskunnissa tunnistetaan samat moraaliset pyrkimykset kuin Euroopassa: luonteen lujuus, suvaitsevaisuus, kurinalaisuus, varastamisen kieltäminen, henkinen puhtaus, aistien hallitseminen, ”ymmärrys”, ”tietäminen”, totuudenrakkaus, väkivallattomuus, aistien kesyttäminen, rehellisyys ja vihan välttäminen sekä viisauden kunnioitus.

Riippuu yksilöistä, minkälaisen moraalin varassa hän elää ja toimii: vallankäyttömoraalin, elämisen taitoa tähdentävän, moraalista virtuositeettia hakevan, terapeuttisen vai itsekunnioitusta toteuttavan. Vallitseva ihmiskuva on tärkeä hahmoteltaessa yksilöllisen moraalin taustalla olevaa itsekunnioitusta. Se voi perustua vain ihanteellisuuteen. Sitä voi myös rakentaa. Kunnaksen mielestä ”valistunut ja tasapainoinen ihminen voi elää ilman jumalan sanelemaa moraalia, mutta kokonainen kansakunta tuskin kykenee siihen. Se tarvitsee konkreettisia ohjeita ja vaatimuksia saavuttaakseen yhteisöllisyyden ja yhteisölle välttämättömän koheesion ja lujan perustan”.

Ihminen voi löytää syvemmän yksilöllisen minuutensa karsimalla siitä pois huonot vaikutteet, jotka kätkevät hänen aidointa minuuttaan. Moraalin tehtävänä on saattaa ihmisyksilö sopusointuun itsensä, lähimmäistensä ja oman ympäristönsä kanssa. Hänen on lähestyttävä myös optimaalista yleistä ihmisyyttä. Ihmisen tulisi olla omassa luonnollisessa ihmisen olemuksessaan eikä sen ulkopuolella.

Kasvatus ei voi ympätä ihmiseen moraalinormeja, vakaumuksia, ideologioita tai valtioetiikkaa vaan opettaa kaikkia ihmisiä keskinäiseen kunnioitukseen, vastuuntuntoon, omatoimisuuteen ja kriittisyyteen. Tämä merkitsee tunnetta kuulumisesta johonkin itseään suurempaan elämän, ihmisten tai luonnon kokonaisuuteen ja kykyä nähdä pyhää paitsi ihmisessä myös ihmistä ympäröivissä ilmiöissä ja kokemuksissa.

Moraali elämisen taitona on henkistä vapautta kaikkien vallitsevien uskomusten ja asenteiden suhteen. Se ei herkästi pahoita mieltään eikä närkästy.

Työläs toteuttaa tänä rihkama-aikana, silti mahdollista ja välttämätöntä mikäli haluaa selvittää missä on ja miksi. Itsekunnioitus on pyhyyden läsnäoloa ihmisessä.

6. joulu, 2021

IHMISEN UTOPIAT

Jouko Jääskeläinen
Toivon tulevaisuus
Ihmisten utopiat ja
Raamatun profetiat
Uusi Tie 2020
siv. 158

Valistus toi utopiat ihmisten elämään. Valistus itsessään sisälsi utopian. Se toi tiedon merkityksen ihmiselle ja hänen tulevaisuudelleen. Moni valistuksen ajatus oli ideologista kritiikkiä uskontoa kohtaan. Valistuksen aikana koottu tieto oli vasta alkua tieteellisen käsitteistön ja tiedemaailman nykyhistoriassa. Valistuksessa oli eteenpäin menon halu.

Valistus korosti uskonnosta vapaan tiedon merkitystä, kasvatusta ja järkeä. Korostuksissa oli toki eroja. Toiset painottivat enemmän omaatuntoa, toiset järkeä. Kasvatus oli tärkeä. Rousseau luotti enemmän pieniin valtioihin ja oli epäileväinen hyvän yhteiskunnan aikaansaamisen suhteen.

Porvaristo vakiintui ja työväenliike järjestäytyi 1800-luvulla. Edistyksen päävihollinen oli keisari- ja kuningasvalta. Porvariston ja sosialistien erimielisyys koski ensisijaisesti sitä, millaiseksi valtion tulisi kehittyä.

Valtiotieteiden tohtori Jouko Jääskeläinen on kirjoittanut erinomaisen tietokirjan. Hän on entinen kansanedustaja, nyt Vantaan kaupunginvaltuutettu ja kirkolliskokouksen jäsen. Kirjassaan hän arvioi yhteiskuntia ja utopioita seitsemällä kysymyksellä: mitkä luonto-olosuhteet turvaavat hyvän yhteiskunnan, millaisia ovat hyvät ihmis- ja naapurisuhteet, millainen on yhteisön taloudellis-moraalinen koodisto, mikä on toiminnan yksilömoraalinen koodisto, mitkä ovat instituutioiden ja yhteisöllisyyden roolit ja niiden väliset suhteet, mitkä ovat järjen ja toisaalta ilmoitukseen perustuvan tiedon roolit ja niiden väliset suhteet sekä mikä tai kuka kykenisi toteuttamaan hypyn utopian toteuttamiseen.

Kirjan lähdeluettelo vilisee filosofeja ja uskonoppineita. Suomalaisia utopiaa tutkineista tai utopiasta kirjoittaneista mukana ovat mm. Teuvo Peltoniemi, Tuure Junnila, Miika Kabata, Sixten Korkman, Göran Ekström, Mikko Lahtinen, Miika Salo, Joonas Laine ja Pentti Linkola. Ulkomaisista utopisteista lähdeluettelossa ovat ”kaikki”, Augustinuksesta Moreen ja utopistisosialisteihin. Antoisaa luettavaa siis.

Utopia on toivottu tila

Jääskeläisen kirjoittaman kirjan ansio on, että se ei pidättäydy kuvaamaan kokeiluja utopiayhteiskunnista. Itse asiassa ne jäävät taustalle hänen keskittyessään utopioiden aatteellisiin innoittajiin. Näin pääsemme tutustumaan niihin todellisuuksiin ja niistä nousseisiin ideoihin, jotka ovat kuljettaneet ihmisiä pyrkimään kohti parempaa, utopiaan. Käytännössä toimivista utopioista yksi selkeä esimerkki on sionismi.

Kirja jakaantuu neljään päälukuun. Ensimmäinen lyhyt luku käsittelee yhteisöllisyyden teoriaa ja seitsemän hyvän elämän kriteeriä. Utopia on Jääskeläisen mukaan toivottu tila, johon pääseminen on vaikeaa ja jopa mahdotonta. Myöhemmin kuitenkin käy ilmi, että olemme tavoittaneet modernissa sellaisia asioita, jotka joskus aikaisemmin olivat utopioita.

”Mitkä ovat vision, utopian ja esityslistan väliset suhteet ja erot?” kirjoittaja kysyy vastaten niihin omista lähtökohdistaan ja tieteelliseen kirjallisuuteen viitaten mielestäni hyvin. Visio on tavoiteltavissa olevaa, jonka pohjalta syntyy esityslista, joita pyritään toteuttamaan.

Toisessa pääluvussa Innoittajat tutustumme Israelin kansan utopiaan, Platonin hyvään valtioon, tulevaan valtakuntaan kristinuskossa ja varhaiseen islamiin. Kolmannessa pääluvussa, joka on kirjan varsinainen liha, Jääskeläinen kirjoittaa utopiatekstien luonteesta, uuden ajan pienistä utopioista ja suurten ideologioiden utopioista. Viime mainittu jakaantuu alaotsikoihin; ennen ja jälkeen marxilaisuuden, valtioideologioiden utopioita ja talous, luonto ja vihreys.

Kolmas pääluku päättyy alaotsikkoon Suurten uskontojen utopioita. Tässä hän käsittelee juutalaisuutta, kristinuskoa ja islamia. ”Ilmoitus ja profetia liittyvät kiinteästi utopian käsitteeseen… Taaksepäin katsova profetia kertoo asioista, joita tieteellisesti tai millään muulla tavalla ei ole voitu todentaa tai merkitä ylös.”

”Profetia eteenpäin ei kuitenkaan ole vain tai ensisijaisesti tulevaisuuden ennustamista, profeetta ei siis ole porvari. Profetian keskeinen tehtävä on kertoa ihmisille, miten elämässä tulisi elää sekä mitä seurauksia valinnoilla on. Tulevaisuutta koskeva profetia kertoo, miten hyvään utopiaan voidaan päästä ja mikä estää hyvän sekä miten joudumme dystopiaan.”

Itseäni jäi häiritsemään Jääskeläisen toteamus islamista väkivaltaisena. Kristillisyyden väkivaltaisuuden hän toteaa olevan takanapäin. Maailmanpolitiikkaa seuratessa panee kuitenkin merkille kristillisen maailman sotilaalliset hyökkäykset ja uuskolonialismin vahvistumisen. Niin hieno kuin kristillinen armon käsite onkin, ei se konkretisoidu ainakaan kristillisen maailman johtajien toimissa. Sen sijaan yksilötasolla muslimien ja kristittyjen hyvän tekeminen kulkevat samaa jalkaa. Neljäs pääluku Synteesi käsittää Jouko Jääskeläisen oman utopian. Mielenkiintoinen tietokirjailijan teksti sekin.

Suurilla utopioilla Jääskeläinen tarkoittaa laajojen kansanjoukkojen, valtioiden, uskontojen tai vastaavien luomia kuvia tulevaisuudesta. Hän käy läpi sekä maalliset merkittävät ideologiat ja että uskonnot. Valistus oli omalla tavallaan utopia, vaikka se ei ollutkaan järjestäytynyt liike. Taloudellinen liberalismi on merkittävä piilevä utopia. ”Hyvinvointi markkinavoimien, vapaan kilpailun ja talouden edistämisen kautta on tietenkin sinänsä suuri visio, mutta samalla myös utopia.”

Jääskeläinen kirjoittaa Miika Kabataan viitaten, että jos kapitalismi tai muu ideologia on toteutunut sellaisena, että ihmiset ovat siihen tyytyväisiä, se ei ole utopia. Jos taas ideologiaan liittyy tyytymättömyyttä, toivoa paremmasta tai pelkoa huonommasta tulevaisuudesta, voidaan se esittää utopian tai dystopian muodossa.

Suomalaiset utopiat

Konkreettisen kuvauksen suomalaisista utopiayhteisöistä saa Teuvo Peltoniemen kirjasta ´Kohti parempaa maailmaa. Suomalaisten ihanneyhteiskunnat 1700-luvulta nykypäivään (1985). Peltoniemi on viime vuosina vieraillut ja tutkinut suomalaisia utopiayhteisöjä. Häneltä on tiettävästi tulossa aiheesta uusi kirja. ”Siirtolaisuus on usein utopian etsimistä”, hän on todennut.

Suomalaiset ihanneyhteiskunnan tavoitteluprojektit ovat olleet moninaisia. Ne ovat olleet enemmän maallisia kuin uskonnollisia, sosialistinen tai työväenhenkinen ajattelutapa on liittynyt kahteentoista, uskonnollinen seitsemään ja suomalaisnationalistinen viiteen yritykseen. Vegetarismi oli valta-aate viidessä ja näissä korostettiin myös pasifismia. Pyrittiin takaisin luontoon.

Yleinen pyrkimys oli niin sanotusti paluu maalle – niin kuin myös myöhemmissä nykyajan vaihtoehtoliikkeissä on usein hypätty pois yhteiskunnan oravanpyörästä, on Teuvo Peltoniemi todennut.

Jääskeläisen oma juutalais-kristillinen utopia on mielenkiintoista luettavaa jo siksi, että en muista ennen saaneeni lukea kristityn ihmisen utopiakäsityksistä. Tilanpuutteen vuoksi en kuitenkaan tee tästä yhteenvetoa. Jääskeläisen tiivistelmän mukaan kaikki on kiinni Jeesuksen takaisinpaluusta. Silloin tuotannollinen muutos mahdollistaa aidon paikallisuuden, kansat eivät taistele keskenään eikä sota-aseita valmisteta, omaisuuseriä ei koota ja suojella, riemuvuonna velvollisuudet ja oikeudet tasataan.

Vain muutamaa kymmenen käskyn kohtaa on epäilty sopimattomuudesta yhteisen moraalin pohjaksi. Jumala kuitenkin lupaa olla jokaisen Jumala. Avioliitto on miehen ja naisen. Tuossa ajassa ei ole abortin eikä väestöräjähdyksen ongelmia.

Elämää leimaa sisäisesti omaksuttu käskyjen ja moraalin tie, yhteisöllisyys. ”Emme elä pakon maailmassa eivätkä yksityiset mielitekoni määrittele omaa elämääni muiden totuuksista irrallisiksi saarekkeiksi. Joitakin instituutioista tarvitaan kuten edustuksellisia elimiä.

On opittu erottamaan oikean Jumalan Ilmoitus epäjumalien puheista. Voidaan omaksu taidon ja tiedon maailman antimet. Tämän kaiken mahdollistaa Jeesuksen Kristuksen paluu.

26. syys, 2021

MURENEVA VALTIO

Näkökulmia Suomen valtion henkilöstöpolitiikkaan
Toim. Elias Krohn
Kulttuurivihkot 2021
siv. 142

Valtio ei ole enää hyvinvointivaltio, entisensä. Kolmenkymmenen vuoden aikana yhteiskunnassamme on tapahtunut valtava peruutus. Vahvaa valtiota on murennettu supistamalla sen toimintoja, liikelaitostettu, yhtiöitetty, ulkoistettu ja yksityistetty.

Mitä vähemmän valtiolla on tehtäviä, sen vähäisempi on demokraattisen vaikuttamisen rooli. Hyvinvointivaltiota rakennettaessa kasvatettiin politiikan roolia ja siten demokratiaa. Nyt asioista päättäminen on siirretty yrityksille.

Vuosina 1988–2016 valtion budjetissa olevan henkilöstön määrää on vähennetty 215 000:sta 72 000:een. Kahdella kolmanneksella.

Henkilöstön vähentämistä on perusteltu säästämisellä. Todellinen syy on ollut ideologinen, poliittinen, hyvinvointivaltiota ja siinä ohessa demokraattisia menettelytapoja on haluttu rapauttaa. Henkilöstökustannusten erittely tämän osoittaa.

Valtion palkkakustannukset henkilöä kohden ovat noin 60 000 euroa työnantajan sosiaaliturvamaksu mukaan lukien. Veroja ja sosiaaliturvamaksuja tästä on 45 prosenttia. Näin laskettuna henkilön laittaminen työstä pois säästää 60 000 euron sijasta 33 000 euroa. Jos henkilö ei löydä uutta työpaikkaa ja jää työttömäksi tai siirtyy varhemmin eläkkeelle, sosiaaliturva maksaa ja säästö jää enää 15 000 euroon. Kuntasektoriin soveltuu sama kaava, mutta siellä palkkakustannukset ovat keskimäärin henkilöä kohden alemmat.

Viisaampaa olisi lisätä julkisen talouden työllisyyttä, jolloin julkisyhteisöt saavat verotuloja ja ostetusta työvoimasta työpanokset.

’Mureneva valtio -kirjan ansio on siinä, että se kiinnittää faktoihin perustuen huomion todella tärkeään asiaan. Valtion laitosten henkilöstöpolitiikka koskettaa suurta määrää ihmisiä ja sen käsittely on tärkeää selvitettäessä yleisemminkin suomalaisen työelämän nykytilaa. Vieläkin isompaa joukkoa, oikeastaan ihan jokaista, koskettavat valtion henkilöstön vastuulla olevat palvelut ja muut toiminnot.

Kirjassa tarkastellaan yksityiskohtaisesti Tilastokeskusta ja tilastotuotantoa sekä Postia.

Itse olisin odottanut tarkempaa analyysia niistä syistä, joiden vuoksi valtion henkilöstön määrä on supistunut niinkin rajusti kuin se on tehnyt. Yksityistäminen ja liikelaitostaminen ovat toimenpiteitä. Mitkä yhteiskunnalliset välttämättömyydet ja voimat näiden toimenpiteiden takana ovat olleet.

Kirjassa esitellään yksi hupaisa esimerkki: Tilastokeskuksen toimintojen supistamista ei sen ulkopuolelta esitetty tehtäväksi. Supistuksista päätti sen pääjohtaja, agronomi Marjo Bruun. Hänet nimitti tehtäväänsä pätevien ohi ministeri Henna Virkkunen. Bruun tunnusti rehellisesti, että hän ei ymmärrä tilastoista mitään ja osallistui Tilastokeskuksen itsensä järjestämille tilastoinnin alkeiskursseille.

Tänä yhden äänen aikana tällaiset kirjat ovat herkkua, pienine puutteineenkin.