9. syys, 2022

VENÄJÄ JA UKRAINAN SOTA

Arvo Tuominen: Venäjä. Kirjoituksia Venäjästä ja Putinista
Readme.fi 2022
ss. 208
”Heille, jotka ovat aina oikeassa”

Arvo Tuominen on toimittaja-reportteri. Hän taitaa nasevan tekstin teon. Sitä on ihailtavaa lukea. Venäjä-kirjan teema on niin tärkeä, että nyt Tuominen liikkuu aivan siinä rajalla, peittääkö tekstinokkeluus tärkeän asian. Jos hän olisi jättänyt käsikirjoituksen puoleksi vuodeksi lepäämään, julkaisuun päättyvä versio olisi ollut erilainen kuin nyt. Silloin kirjan toiminta-ajatuskin olisi muuttunut, joten hyvä että leipä tuli uunista nyt.

Ukrainan sotaa voidaan tarkastella ainakin a) geo- ja valtapoliittisena, b) kilpailuna luonnonvaroista Yhdysvaltain, Venäjän ja Kiinan välillä, c) ideologisena ja d) venäläisen historian ja kansanluonteen näkökulmasta, mutta myös länsimaiden ja etenkin yhdysvaltalaisen (maailmanpoliisi)kansanluonteen näkökulmasta sekä e) suhteessa käynnissä olevaan ekokatastrofiin. Länsiukrainalaisten ja ukrainankielisten nationalistinen näkökulma on toki myös otettava huomioon. Itä-Ukrainan venäjänkielinen väestö on osin paennut Venäjälle ja osin Eurooppaan. Suomeen on tätä kirjoittaessa tullut noin 35 000 ukrainalaista, joista kaksikolmasosaa venäjänkielisiä. He eivät halua osallistua taisteluihin.

Tuominen jättää taaemmaksi geopoliittisen tarkastelun ja ekokatastrofi jää kokonaan käsittelemättä. Sen sijaan selväksi tulee, että sodan ainoa voittaja on Yhdysvallat ja Kiinakin on voittajan makua odottelemassa. Liitossa Venäjän kanssa EU olisi maailman mahtitekijä. Se olisi Yhdysvalloille kauhistus.

Kun Tuominen kirjoitti kirjaansa, ei vielä ollut kirkastunut miten selvästi Ukrainassa on kyse Venäjän ja Yhdysvaltain välisestä mittelöstä, jossa uhreina ovat ukrainalaiset nuoret miehet ja kaikki siviilit. Yhdysvallat aseistaa Ukrainaan lähes yksinään. EU-maiden aseellinen tuki on jäänyt niin vähäiseksi, että sillä ei ole ollut vaikutusta sodan kulkuun. Sodan suurimmat häviäjät ovat Ukraina, Venäjä ja Eurooppa.

Varmasti monia lukijoita jää vaivaamaan Tuomisen näkemys venäläisistä ihmisistä. Kun hän esittelee venäläistä alemmuudentuntoa, erittelemättömänä se synnyttää vähintäänkin epäselvän kuvan. Se kuva on toisenlainen kuin mitä venäläinen klassinen kirjallisuus edustaa. Jos taas alemmuudentuntoa pidetään synonyyminä loukkaantumisen aiheuttamaan tuntoon, niin silloin kyse on myös alemmuuden vastinparista ylpeydestä. Itseään kunnioittavilla ihmisillä ja kansoilla on toleranssirajansa. Tällä mittarilla jokaisella kansakunnalla on reaktiokynnyksensä. Myös suomalaisilla, jotka päätäpahkaa juoksivat median käskystä Natoon. Eivätkä ylpeyttään. Saati historiatietoisina.

Meidän on vaikea ymmärtää Neuvostoliiton hajoamisen seurauksista aiheutuvaa traumaa. Vuosina 1992-2004 venäläisiä syntyi 10,4 miljoonaa vähemmän kuin kuoli. Turvaverkot eivät revenneet, ne romahtivat. Niiden seuraukset tuntuvat edelleen. Vuonna 2004 venäläistä naista kohti syntyi 1,35 lasta. Jotta syntyvyys kattaisi kuolemien määrän, se pitäisi olla 1,6-1,8 lasta. Presidentti Putin organisoi ensitöikseen syntyvyys- ja lapsipoliittisen ohjelman, niin kipeä tilanne oli (Outi Parikka, Äiti-Venäjän aapinen).

Venäläisestä kansanluonteesta kirjoittaa Leena Liukkonen (Venäläiset tulevat! Mitä me heistä luulemme ja tiedämme.):” Kaiken kokemani perusteella sanon selvästi, että kukaan venäläinen ei ole sen laiskempi, aloitekyvyttömämpi tai epärehellisempi kuin kukaan muukaan moisia ominaisuuksia sietävissä ja jopa palkitsevassa toimintakulttuurissa elänyt.”

Tuominen esittelee hyvin Venäjän ja Putinin länsimielisyyden, joka torjuttiin. Hän kertoo seikkaperäisesti, miten sota olisi voitu välttää. Venäjän vaatimukset olivat kohtuulliset, ks. karttaa. Myös Krimin siirtyminen Venäjälle olisi voitu välttää, jos olisi kuunneltu Venäjän turvallisuushuolia. Karttaa katsomalla venäläisistä on varmasti tuntunut kauhistuttavalta, että Sevastopol olisi siirtynyt Venäjän hallusta Yhdysvalloille, olkoon että apuväline Naton nimissä.

Venäläisestä ”maailmasta” Arvo Tuominen avaa ilmiöitä ja tekijöitä, jotka useimmille lukijoille lienevät uusia. Hän dokumentoi tekstinsä uskottavasti ja vahvistaa sanansa tilastoin. Ne vastaavat aikaisemmin esitettyjä näkemyksiä. Esimerkiksi Ilmari Susiluodon mukaan vuonna 2000 venäläisistä 71 prosenttia ei pitänyt itseään eurooppalaisena, 45 prosenttia piti EU:ta uhkana ja 75 prosenttia arveli Venäjän tarvitsevan omaa kehitystietään (Vilpittömän ilon valtakunta).

Jossain vaiheessa on tehtävä rauha. Tuominen arvelee – mielestäni realistisesti – että ”tämä sota päättyy mahdollisesti jonkinlaiseen Minsk 3 -sopimukseen, jossa tunnustetaan Venäjän aluevaltaukset ja maayhteys manner-Venäjältä Krimille”. Tuominen kirjottaa Putinin jäävän eläkkeelle vuonna 2024 mikäli sota on siihen mennessä päättynyt. Tuon ajankohdan eläkkeelle vetäytymiseensä Putin ilmoitti jo kaksi vuotta sitten.

Arvo Tuomisen kirjalla on sosiaalinen tilaus tilanteessa, jossa venäläinen media on estetty ilmestymästä lännessä ja toisinpäin. Tuominen päättääkin kirjansa toteamalla, että ”Sodankäynnin taito” -kirjan kirjoittajan Sun Tzun mukaan, jos tunnet vihollisesti ja tunnet itsesi, sinua ei koskaan voiteta, mutta miten voi tuntea toisen maan, jos tiedotusvälineet on blokattu ja matkustaminen tehty lähes mahdottomaksi”.

24. elo, 2022

ENSIMMÄINEN PORMESTARI

Jan Vapaavuori
Ensimmäinen pormestari
Otava 2022
ss. 384

Jan Vapaavuori kirjoitti kirjan, joka jokaisen kuntapäättäjän ja muidenkin kannattaa lukea. Maailma näyttää kaupungistuvan ja Vapaavuori luottaa trendin jatkuvan. Maailmalla katseet kääntyvät kahdensadan kansallisvaltion sijasta 600 johtavaan kaupunkiin.

Vapaavuori kirjoittaa toistaneensa Aristoteleen sitaattia koko pormestariaikansa; ”ihmiset muuttavat kaupunkeihin hankkiakseen työtä ja elantoa, mutta jäävät niihin elääkseen hyvän elämän”.

Vapaavuori on tiedetty koko hänen poliittisen uransa aikana itsenäiseksi ajattelijaksi, innovaattoriksi ja rohkeaksi tekijäksi. Avustajien mielestä häntä on vaarallista päästää pitkäksi aikaa yksin, koska uusia heitä työllistäviä ideoita ehtii syntyä paljon. Vapaavuoren poliittisiin näkemyksiin ei tarvitse yhtyä, mutta hänen kokemuksiinsa tutustuminen on hyödyllistä. ”Ensimmäinen pormestari” on oivallinen tutustumispaketti kuntakentissä esiin tuleviin haasteisiin ja niiden ratkomisen keinoihin.

Riittävä kunnianhimo on hänen mukaansa välttämätön. ”Tapanani oli muistuttaa kerta toisensa jälkeen siitä, että yhteisesti hyväksymässämme strategiassa ei asetettu tavoitteeksi olla Uudenmaan tai Etelä-Suomen, eikä edes Suomen tai Euroopan, vaan koko maailman toimivin kaupunki.” Kyse on asennetasosta ja toimintakulttuurista. Niiden muuttaminen on vaikeaa. Se vaatii systemaattista työtä. Ensimmäinen pormestari otti tämän haasteen vastaan.

Jos johdon ote kirpoaa hetkeksi, organisaatio ajautuu helposti takaisin turvallisiin uomiinsa. Pitää osata ja uskaltaa kyseenalaistaa aiemmat toimintatavat. Ratkeamaton ongelma ei poistu sillä, että yritetään samalla tavalla uudelleen. Pitää osata ja uskaltaa asettua isoa koneistoa vastaan, jolla on taipumus käpertyä puolustamaan itse aiemmin tekemiensä virheiden tunnustamiselta.

On myös välttämätöntä puuttua aika ajoin jämäkästi alisuoriutumiseen ja erityisesti silloin, jos sitä esiintyy keskeisessä asemassa olevien joukossa.

Lienee selvää, että näiden oppien vetäjä panee itsensä likoon. On onnistuttava. Jan Vapaavuori olisi valittu reippaasti toiselle pormestarijaksolle, mutta hän katsoi tehneensä yhden miehen työn.

Aivan oma lukunsa kirjassa on otsikoitu ”Torjuntavoitto sote-sodassa”. Vapaavuori aloittaa vuoden 2011 hallitusneuvotteluista ja kertoo sotesopan yli neljänkymmenen sivun mittaisessa selonteossaan.

Muistan itse istuneeni historiallisessa kolmen kaupunginvaltuuston – Helsinki, Vantaa, Espoo – yhteiskokouksessa omassa kaupunginosassani Martinlaaksossa. Tunnelma oli hieno. Vapaavuoren avauspuhe otettiin suosioin vastaan, joskin kokoomusryhmissä oltiin muita varauksellisempia.

”Minulla oli monta syytä ryhtyä aktiivisesti vastustamaan silloista sote- ja maakuntauudistusta”, kirjoittaa itsenäisesti asiaa Helsingin näkökulmasta ajatellut pormestari Vapaavuori. ”Ensinnäkin olin täysin vakuuttunut sen täydellisestä turmiollisuudesta. Sanoin monesti tiimilleni monien muidenkin hieman epätoivoisilta näyttävien tilanteiden edessä, että oikeaksi kokemansa asian puolesta pitää ja kannattaa usein taistella, vaikka tietäisi häviävänsä. Toiseksi olimme aloitteessani juuri kirjoittaneet Helsingin kaupunkistrategiaan pyrkivämme vaikuttavampaan edunvalvontaan. Tätäkin taustaa vasten näin merkittävässä asiassa oli yksinkertaisesti pakko pitää korkeaa profiilia. Kolmanneksi arvioin heti kauteni alussa, että minulla tulee olemaan työssäni kolme selkeää rintamalinjaa: suhteessa ei niin Helsinki-myönteiseen valtakunnan hallitukseen, suhteessa kaupunginvaltuuston punavihreään enemmistöön ja suhteessa muutosvastarintaiseen virkakuntaamme. Valitsemalla ensimmäiseksi taistelutantereeksi kaupungin ja maa hallituksen suhteen minulla oli hyvä tilaisuus aloittaa tavalla, joka yhdisti muut rintamat ja antoi minulle hyvän alun.”

Kovin hyvin taistossa ei silti käynyt, vaikka Helsinki sai oman sote-alueensa. ”Lopulta toteutunut malli on Helsingin kannalta monin tavoin epäedullinen. Erillisratkaisusta huolimatta Helsinkikin joutuu tavallaan rakentamaan kaupungin kaupungin sisälle. Toteutuneessa mallissa on Helsingin näkökulmasta edelleen pääosin samat valuviat, ongelmat ja riskit kuin toteutumatta jääneessä aiemmassa yrityksessä. Erityisen huolissaan on syytä olla uudistuksen rahoitusratkaisusta, joka on liki kopio Sipilän hallituksen mallista…”

Jokaisesta ei ole itsekritiikin harrastajaksi. Vapaavuoresta on. Eriarvoistuminen ja huono-osaisuuden ylisukupolvisuus ovat Helsinginkin tiukimmissa istuvia ongelmia. ”Emme onnistuneet kitkemään kaupungistamme osattomuutta ja eriarvoistumista lähellekään niin ponnekkaasti kuin olisimme halunneet.” Vaikka systemaattinen ja pitkäjännitteinen työ mm. sekoittavan asuntopolitiikan ja koulumäärärahoja koskevan positiivisen diskriminaation keinoin on tuottanut hyviä tuloksia. ”Ilmassa on myös paljon hiljaisia signaaleja tilanteen vaikeutumisesta.”

Laivoilla ja veneillä Helsinkiin saapuneita on yli sata vuotta vastaanottanut Ruotsin lippu. Sen kaupungintalokorttelin ja Presidentinlinnan välissä sijaitsevassa suurlähetystössä Ruotsin lippu on aina tangossa. Vapaavuorta tämä on harmittanut jo nuoresta. Hän sai sovittua sisäministeriön kanssa, että myös kaupungintalon katolla on lippu aina tangossa, Suomen lippu. Öisin se valaistaan kaikelle kansalle.

17. kesä, 2022

MARGARETAN SYNTI

Jenna Kostet
Margaretan synti
Aula & Co 2021

Yhteisön ja yksilön suhde on elämän suuria kysymyksiä ja myös maailman kirjallisuuden historiaan jääneiden suurteosten keskeisiä teemoja. Jenna Kostet käsittelee yhteisössä kehittyneen henkilön Margareta Kittin yksilöllistymistä – persoonakohtaista vapautumista – koskettavalla ja uskottavalla tavalla. Margaretan omaksuman kapinan ainekset ovat jo yhteisössä, mutta vain terävimmät aivot kykenevät imemään niistä muutosvoimaa. ”Eivät kaikki naiset halua olla kantavina koko ajan.” Kostet on syvällä teemassa, se tuli hienosti esiin jo hänen esikoisromaanissaan ´Lautturi´, jossa hän käsitteli koulukiusaamista.

Hän tulkitsee koulukiusaamisen yhteisöstä käsin. ”Koulukiusaamisesta ei pitäisi puhua lainkaan, vaan pitäisi puhua vallankäytöstä. Siitä miten valtaa käytetään oikein, ja siitä miten sitä käytetään väärin. Vallan väärinkäyttö aiheuttaa kärsimystä.” Tästä on kyse myös Margareta Kittin ja turkulaisen yhteisön suhteessa. Vallankäytöstä, miesten vallasta naisiin ja naiseen.

Margareta naitettiin vääränlaiselle miehelle. Se on romaanin traagisin tapahtuma. Mutta ilman tätäkin, Margaretalla olisi ollut erityisiä vaikeuksia sopeutua 1600-luvun Turun henkiseen ilmapiiriin, jossa jokaisen tuli tehdä ”asioita siksi, että niin kuului tehdä”.

Kirjan teema on erityisen ajankohtainen, koska olemme palanneet ainakin hetkeksi laumakäyttäytymiseen, jossa isännän äänen kuunteleminen ylittää itsenäisen ajattelun. Yhtä lailla kuin Turussa neljäsataa vuotta sitten, tänään eri lailla ajatteleva ja sanova saa tuomion. Turussa saattoi mennä henki, nyt sosiaalinen tuki.

Margareta oli kiinnostunut ihmisistä. Hän ymmärsi, että ihminen on kuin isännälleen oppinut varsa. ”Sinä olet tottunut minun ääneeni samalla tavalla kuin laitumelta haettu varsa tottuu syksyllä uuden isäntänsä ääneen, alkaa odottaa sitä siitä huolimatta, että jonain päivänä isäntä panee sille suitset suuhun ja käskee sen tehdä töitä silloinkin, kun se ei tahtoisi.”

Sosiaaliselle toimijalle, ihmiselle, on tärkeää mitä muut heistä ajattelevat. Tämä on laumakäyttäytymisen ponnin. Margaret ei halunnut toimia näin. ”Minusta tärkeämpää kuin se, mitä kaikki minusta ajattelevat, on se, mitä itse ajattelen.”

Ennen mestaustaan Margaretan ja mestaajan välille syntyy syvä suhde. Heidän rakkautensa ilmeni oudolla tavalla. Henrikin tehtävä oli yhteisön määräyksen mukaisesti mestata Margareta, jonka oli pakko myöntyä yhteisön tuomioon. Mestauslavalle Turun kaunein nainen käveli ylpeästi parhaimpiinsa pukeutuneena. Tyynesti hän, kuin elämänsä voittaneena, taivutti päänsä pölkylle. Henrik poistui lavalta kotiin vaimonsa luokse.

”Minä haaveilin toisenlaisesta elämästä niin paljon, etten voinut enää tyytyä siihen, mitä olin saanut. En voinut koskaan tyytyä, koska tyytyminen ei sopinut minulle, en osannut tyytyä enkä tiennyt, miten sellaista elämää eletään. Jos se on synti, myönnän syyllistyneeni syntiin. Syyllistyin haluamaan jotain sellaista, mitä minun ei olisi koskaan pitänyt haluta – vapautta.”

”Ei, en minä kadu.”

15. helmi, 2022

SOILE YLI-MÄYRY - MATKANTEKOA TUNTEMATTOMAAN
- Ylistyskirjoitus -

Soile Yli-Mäyry
Palava tuhka
5. täydennetty painos
Geisir Oy, 2020
siv. 214

”Minun ei enää tarvitse nähdä unia päästäkseni semmoisille vesille, joita ihmiset uskaltavat yleensä kohdata vain unissaan. Olen niillä vesillä koko ajan.” Ihmisyyden lahja on erehtyä. Ei luontokaan luonnostele, miltä maisema näyttää huomenna. ”Minäkään en halua kahlita tekemisiäni.”

Soile Yli-Mäyry on minun ehdoton ihanteeni. Hän edustaa minulle yhteisön kasvattamaa persoonallista ulkopuolista. Hänen taiteensa kuvaa syvältä elämää ihmisessä ja ihmistä elämässä. Soile on löytänyt ihmisyyden ytimen, joka koetaan yhtäläisesti kansallisesta tai uskonnollisesta taustasta riippumatta. Yli-Mäyry on tiedettä osaavana tutkijana todentanut tämän itsekin.

Yli-Mäyry on ahkera ja uskollinen näkemykselleen. Hän raaputtaa ja raaputtaa ihmistä. Hän kertoo menevänsä intohimoisesti yhä syvemmälle ihmisen ytimeen. Hän ei pelkää kuolemaa. Hän pelkää, että ei ehdi kertoa riittävästi ihmisestä. Kun hän pettyi ihmiseen, hän rupesi kuvaamaan tätä.

Helsingin ns. taiteilijapiireissä hänet ensin tyrmättiin, kuten apurahalähteissäkin. Jääräpäiseksi tunnustautuva Soile ei tästä välittänyt. Hän lakkasi pyytämästä apurahoja. Tarvitessaan rahaa hän haki sitä pankista. Itsenäisyys säilyi, työn jälki näkyi ja heijastui. Pian taidepiirit alkoivat tarvita häntä, esimerkkinä.

Minun suhteeni Soile Yli-Mäyryyn on aivan erityinen. Hän koskettaa sisimmässäni juuri niitä haituvia, joita en halua kenellekään näyttää. Soile ei tiedä tästä mitään. Tuskin hän edes muistaa minua, vaikka olemme muutaman kerran tavanneet. Pidän usein rinnassani hänen Poltettua oranssiaan. Kotimme olivat toisistaan vain kahdenkymmenen kilometrin päässä. Tämä varoituksena lukijalle; en ole tätä kirjoittaessani puolueeton.

En ole aivan varma oliko kyseessä Soile, jota murrosikäisenä hain tanssiin Kuortaneen nuorisoseuralla ja koin taian tunteen. Etsin häntä pitkään, mutta ei häntä enää näkynyt. Nyt ymmärrän. Miksi sosiaalisesti toisenlainen osallistuisi niin brutaaliin tapahtumaan kuin tanssit, joissa vieraat ihmiset limittyvät toisiinsa.

Kuitenkin tämä nuorisoseuran tyttö muistui mieleeni heti tavatessani hänet seuraavan kerran Taidelinnan avajaiskesänä. Minua hiveli outo maaginen silkki katsoessani hänen olemustaan ja katsettaan. Se tavoittaa, mutta ei ole tavoitettavissa. Hänen teoksiaan katsellessani tajusin, että vaikka ”säännöistä poikkeava kohtaa aina vastustusta”, niin luova älykkyys vetää ihmisiä väistämättä puoleensa. Taidelinnassa kävi avajaiskesänä enemmän ihmisiä kuin Soilen kotikunnassa Kuortaneella on asukkaita.

Minä näen Soilen tauluissa tutkielmia paitsi ihmisistä yleensä, myös lapsuuden kuuroista vanhemmista, yksiraajaisesta sisaresta, muista sisaruksista ja kylän ihmisistä. Hän yrittää selvittää itselleen mitä nämä rakkaat sekä kylän osin vieraiksi jääneet ihmiset olivat. Hän istuttaa heidät uudelleen ja uudelleen eteläpohjalaiseen avaruuteen ja mielenmaisemaan sekä perinteeseen. Soile ei Palavassa tuhkassa puhu mitään uskonnosta. Tätä häneltä kysyn, kun seuraavan kerran tapaamme. Jos uskallan.

”Herkkyytesi maailmaa kohtaan tekee sinusta taiteilijan, rajattoman kärsijän”, Soile kirjoitti päiväkirjaansa 24-vuotiaana. ”…nuorena piirsin ja maalasin aina… Tein kumisaappaisiin grafiikkaa. Värjäsin avaimia. Tapetteihin ilmestyivät uudet kuviot Sinikan ja minun yhteisessä huoneessa. Kaikenlaisilla kuvilla halusin vain ilahduttaa itseäni. Samalla lailla etsin iloa arkeeni suunnittelemistani vaatteista. Elämä oli muuten sietämättömän ankeaa. Odotin vain aikaa, jolloin pääsisin pois Mäyrystä ja eroon synkkyydestäni.”

Mäyrystä Soile on päässyt. Hänellä on ollut yli kolmesataa näyttelyä kolmessakymmenessä maassa. Hän on maailmalla Suomen tunnetuin taidemaalari. Tyttö Kuortaneen Mäyrystä.

Taitelija, valtiotieteiden tohtori Soile Yli-Mäyry käyköön esimerkkinä kaikille siitä, miten suuri persoonallisuus, itsenäisesti toimiva ihminen syntyy: yhteisössä, joka kantaa noiden ominaisuuksien lähteet. Kiitos Soile.

Lukekaa itse! Palava tuhka.

8. tammi, 2022

KIRSTI PAAKKASEN TARINA

Ulla-Maija Paavilainen
Suurin niistä on rakkaus,
Kirsti Paakkasen tarina
Otava 2020
siv. 346

Vuonna 1972 maailman ainoa naisten mainostoimisto Womena lanseerasi sampoon Hellä Mietonen. Ensin sanomalehtien Syntyneet-osastolla maanlaajuisesti oli pieniä ilmoituksia: ”Syntynyt Hellä Mietonen”. Seuraavana päivänä lehtien lukijoille esiteltiin pakkauksen figuuri. Vähitellen ilmoitukset kasvavat kooltaan. Pian koko maa puhuu vastasyntyneestä ja Hellä Mietonen nousee myydyimmäksi sampooksi.

Womenan takana on nainen, joka ei ollut käynyt koulua, ei osannut kieliä ja joka pitkään häpesi lapsuuden köyhyyttään. Kirsti Paakkanen ajatteli ja itseopiskeli. Vuonna 1923 ilmestyneestä Claude C. Hopkinsin kirjasta ”Mainonnan salaisuudet” hän oppi perusasiat.

Erityisesti häneen vetosi Hopkinsin tarina New Yorkista: Sokean kerjäläisen kippoon ei ollut kolahtanut penniäkään. Hopkins laittoi sokean eteen kyltin: ”On kevät, olen sokea”. Se tehosi. Kippo alkoi täyttyä. Mielikuvamarkkinoinnin idea alkoi hahmottua Kirsti Paakkasen päässä.

Esimerkki sokeasta kosketti Paakkasta ilmeisesti myös siksi, että hänen äitinsä oli kiertänyt sokean isänsä kanssa pitkin Saarijärveä kerjuulla. Vastaanotto ei aina ollut ollut ystävällistä.

Paakkanen tunnetaan Marimekosta. Hänen aikanaan yrityksen liikevaihto nelinkertaistui ja nettovoitto 200-kertaistui. Listautumisen jälkeen Marimekon markkina-arvo yhdeksänkertaistui. Harvardin yliopisto tutki Helsingin kauppakorkeakoulun kanssa Marimekon johtamis- ja toimintafilosofiaa.

Yrittäjäneuvos, kunniatohtori Kirsti Paakkasen tarinaa lukiessa voi vain kiittää, että hänen kaltaisensa persoonallisuus oli voinut kehittyä. Hänen lapsuudessaan lapsia oli paljon ja normit tiukkoja. Kirsti itse oli ainoa lapsi, vanhempiensa rakastama ja moraalinormeista tiukasti kiinni pitäviä. Isä valvoi, että tyttö tuli kotiin ajallaan, etenkin tansseista. Aikuinen Kirsti antaa vanhemmilleen suuret kiitokset.

Ulla-Maija Paavilaisen kirjan luettuaan Paakkasesta joko pitää tai ei pidä. Kirsti Paakkanen herätti valtavasti mielipiteitä. Jokainen, joka jaksoi hänen matkassaan, sai nauttia saavutuksista. Helppo ihminen Paakkanen ei ollut. Se käy selväksi.

Paakkasessa oli voimaa, joka tarttui toisiin. ”Tarttuessaan ensitapaamisella henkilöä kädestä hän sähköttää otteellaan ja koko olemuksellaan, että tämä kyseinen ihminen on hänelle ainutlaatuisen tärkeä. Vaikka ihmeellinen on vain Kirsti itse, koska hän osaa piirtää jokaisen kohtaamansa ihmisen ylle sädekehän – ja myös romauttaa sen alas, niin että toinen voi vain kummastuneena katsella haaveittensa minäkuvan sirpaleita.”

Kirsti Paakkasen luonne oli mustavalkoinen sekä asioiden että ihmisten suhteen. Hän voi ohittaa kaikki muut, eikä tilaan mahdu muita. Hän oli kova kuluttamaan rahaa. Hänen egonsa vaati sitä. Näin on monilla varattomuudesta varakkuuteen nousseilla henkilöillä. Rahaa pitää saada. Kirsti tarvitsi isoja asioita, ja kaikki suuri, kulissit ja vaatteet, maksavat. Hänellä oli allaan Jaguar ja rinnallaan kaksi afgaaninvinttikoiraa.

Hän oli itsenäisesti ajatteleva, toimiva ja elävä, sekä luova ja uskalias. Niistä nousi hänen kauneutensa. Suuri persoonallisuus.