18. tammi, 2020

VAPAUDEN KAIHO

Arto Tuomi
Vapauden kaiho
Omakustanne 2019
ss. 280

Sodan jälkeisen suuren sukupolven enemmistö eli ruumiillisesta työstä ja niukkuudessa. Sukupolvikokemukseen kuului myös alistettu yhteiskunnallinen asema, heikko itsetunto, mutta selkeä oikeudenmukaisuuden tunne. Vain neljännes sukupolvesta pääsi kansakoulun jälkeen opiskelemaan. Siihen ei ollut taloudellisia mahdollisuuksia. Peruskoulu tuli vasta myöhemmin.

Kirjan päähenkilö Arttu on työmies. Hän syntyy lappilaiseen mökkiin. Paremman elämän jano, jota myös tässä romaanissa kaunistellaan seikkailunhaluksi, vie miehen kiertämään ensin Lappia ja sitten Ruotsin tehtaille vaurastumaan. Tosiasiallisia vaihtoehtoja on vähän.

Pärjätäkseen on mukauduttava esillä olleisiin toimintakehikkoihin. Niissä toimittiin tunnollisesti, töitä paljon tehden. Toisin olemiseen ja kapinointiin oli vähän vaihtoehtoja. Yleensä se oli juopottelu, kuten Artullakin. Hyvin harva kykeni murtautumaan kehikon ulkopuolelle. Jo ihmisen lähtökohdat, hatara perusturvallisuus, esti sen.

Kaipuu toisen lähelle on ihmisen universaali tarve. Arttu saa naista vasta Ruotsissa. Siihen aikaan sukupuolimoraali oli toisenlainen kuin tänään. Ensirakkaus jäi tavallisesti kädestä pitämiseen, hyväilyihin ja suukotteluihin. Ne jäivät mieliin loppuiäksi. Ensirakkauttaan Arttukin ajatteli menettäessään poikuutensa Salmen kanssa.

Paljolti ihmisen ikävä toisen luo ja arjen pakkoihin tylsistyminen laittaa ihmisen juomaan. Toisille siitä irti pääseminen on mahdotonta. Artun elämää se ei pilannut, itse asiassa kokemusten kautta rikastutti.

Arto Tuomen esikoisromaani on rehellinen kuvaus Lapissa syntyneen miehen elämästä niukkuudesta hyvinvointi Suomeen.

Tämä kirja on selkeää työväenkirjallisuutta.

Tuomi sijoittaa hyvin kirjan tapahtumat aikaan. ”Uutisten lukija jatkaa, että Amerikassa neekereiden puolustaja Martin Luther King on pitänyt puheen valtavalle väkijoukolle ja vaatinut samanlaista kohtelua kaikille ihmisille ihonväristä riippumatta.”

Tuomen kaltaiset romaanit ovat eittämätön rikkaus kirjallisuudessamme. Ne poikkeavat aitoudessaan ja persoonalliselta otteeltaan valtakirjallisuudesta. Tuomen romaanissa on jotain haanpäälaista. Kun menestyvät nykykirjailijat ovat jopa yliopistoissa kirjoittamista opiskelleita, se näkyy jäljessä. Kun kaikki kirjoittavat samalla metodilla, auktorisoidulla kaavalla, tästä poikkeavien on vaikea päästä esiin. Kun kustantamot rekrytoivat kustannustoimittajiksi samoista opinahjoista valmistuneita, saattaa potentiaalisille kirjoittaville persoonallisuuksille olla seinä vastassa.

Menestysromaanit ovat taitavaa tekstiä, juoni osataan tehdä lukijaa koukuttavaksi ja sisältö kokonaisuudessaan pysyy yleensä myyvänä eli lukijan mukavuusalueella. Kirjallisuus pysyy elävänä vain, kun se kykenee murtautumaan myös opetettavien kaavojen ulkopuolelle. Tuomen teksti on tästä hyvä esimerkki.

Toisaalta, kirjan tulee olla lukijan hyvää esteettistä makua ja kieltä ylläpitävä tai kohottava. Tätä edellytystä monet omakustanteet eivät täytä. Arto Tuomen teksti olisi tullut paremmaksi, jos hän olisi mennyt sen läpi esimerkiksi kirjallisuusyhdistyksen yhteisissä istunnoissa tai hänellä olisi ollut käytettävissä kustannustoimittaja.

7. tammi, 2020

OLIN JOUKON NUORIN

Erkki Liikanen
Olin joukon nuorin
Otava 2019
ss. 352

Erkin kirjasta tulee hyvälle tuulelle. Ei ihme, sillä Erkkihän on mukava mies. Myös asenteeltaan optimistinen. Vaikka kirjan lukeminen jättää hyvän olon, on hyvä ymmärtää, että maailma ei ole yhtä auvoinen kuin kirjan jättämä tunne.

Tässä kirjassa muistelija ei kehu itseään. Erkki toteaa tapahtumat ja faktat lähteisiin viitaten. Hän avaa myös oman menestymisen avaimia. Eduskuntaan hän meni kaikkien aikojen nuorimpana. Tätä auttoi puoluehajaannuksen päättyminen. Äänestäjät halusivat uusia kasvoja. Myös yhteiskunnallinen ilmapiiri kantoi mahdollisuuksien tasa-arvon poliitikkoja.

Kirja on elävästi kirjoitettua historiaa suuren ikäluokan mukana. Erkin ikäluokkaan kuuluva lukija samaistuu kirjoittajan kokemuksiin. Tässä toinen tärkeä syy siihen, että lukijalle jää miellyttävä lukukokemus. Nuoremmille kirja käy lähivuosikymmenten Suomen poliittisen historian oppikirjasta.

Liikanen arvosti presidentti Urho Kekkosta. Se tulee esiin monista kirjassa kerrotuista tapahtumista. Mutta Erkki kirjoittaa esimerkein myös Kekkosen pelin politiikasta. Hän näkee Kekkosessa myös arvosteltavaa. Moite kohdistuu myös lehdistöön. ”Lehden toimituspäällikkö Simopekka Nortamo oli sanonut, että Helsingin Sanomat kirjoittaa vain sen, mitä presidentti tai hänen edustamansa instituutio haluaa, että lehdessä kirjoitetaan.” Nykypäivän Mediapooli ei ole siis ainoa, joka Hesaria on käskyttänyt.

Kalevi Sorsa oli Liikaselle tärkeä poliitikko ja läheinen ihminen. Sorsan poliittisen elämän tärkeät kohdat on luettavissa Erkin kirjasta. Paljon puhuttu Sorsan ja Koiviston kilpailu saa selon. ”Kalevi Sorsa kokosi muutamia päättäjiä SDP:n puoluetoimistoon. Hän kertoi tulleensa siihen tulokseen, että Mauno Koiviston on aika ryhtyä pääministeriksi. Sorsan perusteluna oli, että Koivistolla oli SDP:n piirissä suurimmat mahdollisuudet tulla valituksi presidentiksi, ja presidenttitiellä pääministerin tehtävä on tärkeä meriitti.”

Toinen suomalainen Erkin arvostama demari on tietysti Mauno Koivisto. Liikaset istuivat monta kertaa leppoisaa iltaa Tellervo ja Mauno Koiviston kanssa. ”Koivisto tunsi hyvin sosialismin teoriaa.”

Poliitikkojen muistelmissa tapaa olla paljastuksia. Niitä ei Erkki Liikasen kirjasta löydy, ellei sellaisena pidetä Mauno Koiviston suosituksesta otettua Suomen ensimmäistä luottoa Kansainväliseltä valuuttarahastolta. ”IMF-asioista ei julkisuudessa juuri keskusteltu.”

Kun kyseessä on savolaisen Erkki Liikasen kirjasta, siinä toki on mukana mukavasti huumoria. Sanan sutkauksia on säännöllisin välein. Erkillä on sana hallussa niin puheessa kuin tekstissä. Lahden puoluekokouksen 1984 iltajuhlaan oli kutsuttu laulaja Erkki Liikanen Forssasta. ”Hän meni pönttöön, mutta pitikin puheen. Kun minun vuoroni tuli, alkoi orkesteri soittaa Unto Monosen ”Satumaata”. Ei auttanut kuin laulaa. Se oli suurin yleisöni laulajana, pari tuhatta kuulijaa.”

Erkki oli eduskunnassa kaksikymmentä vuotta. Hän halusi elämältä muutakin. Pyrky oli kansainvälisiin tehtäviin. Hän päätyi tekemään merkittävän uran Euroopan unionissa.

Erkin demokratianäkemystä kuvaa episodi Brysselissä. Kun ulkomaankauppaministeri Pertti Salolainen tuli ensimmäisen kerran Brysseliin, Erkki pyysi: ”Saanko laukkusi? Minä kannan sen.” Tehtävät olivat muuttuneet; hän oli ministeri, minä virkamies. Perttiä nauratti ja hän otti siitä valokuvan.”

Brysselin ajasta Liikanen kirjoittaa sen verran vähän, että jää odottamaan toista kirjaa. Kolmas kirja voisikin käsitellä Suomen Pankkia.

Suomen ja Venäjäksi muuttuneen Neuvostoliiton välinen yya-sopimus päättyi Mauno Koiviston presidenttikaudella. Uusi, yya-sopimuksen korvaava sopimus neuvoteltiin valmiiksi ennen kuin Neuvostoliitto hajosi. EY-komissiosta oli kerrottu pääministeri Esko Aholle, että jäsenmaalla ei voi olla sopimuksia, jotka menevät EY-jäsenyyden yli. Niinpä presidentti Koivisto lähetti asiasta viestin pääsihteeri Gorbatšoville. Pian Venäjän ulkoministeri Pankin totesi, että YYA-sopimus pitää uusia. Uusi Suomen ja Venäjän välinen sopimus allekirjoitettiin 19. tammikuuta 1992.

Erkki Liikasen kirjan ”Olin joukon nuorin” lukijalle käy selväksi, että Erkin tärkein ihminen on Assi ja tyttäret.

3. joulu, 2019

VLADIMIR PUTIN – KOKO TARINA

Arvo Tuominen
Vladimir Putin, koko tarina
Readme.fi 2019
ss. 240

Arvo Tuominen on kirjoittanut kirjan, josta Putinin kiihkeimmät kannattajat ja kovimmat vihaajat eivät pidä. Silti juuri heidän kannattaa kirja lukea. Se haastaa ajatukset, ennakkoluulot ja tiedot. Tyylilleen uskollisena Tuominen on tarkka faktoista ja silloin kun hän esittää tietoja, joista ei ole aivan varma, hän sen myös ilmaisee.

Tuomisella on tapa letkautella, heittää lauseita mutusteltavaksi. Yleensä hän onnistuu. Tällä kertaa lennokkuus menee paikoin yli. Kun hän heittää mahdollisuuden, että Putin viedään Haagiin tuomittavaksi, otettaneen se Putinin vihaajien joukossa liian todesta. Tuominen tietää kyllä, että Haagiin ei suurvaltajohtajia viedä. Jokainen kansoja pommittanut Yhdysvaltain presidentti nukkuu yönsä rauhassa.

´Vladimir Putin, koko tarina´ luo tarkan kuvan Putinista. Tuominen seuraa hänen kasvuaan Leningradin kaduilta tähän päivään. Hän kuvaa Putinin sattumien kautta tapahtuneen etenemisen jäntevästi, tavalla, joka pitää lukijan hereillä. Tuomisella on myös kyky nähdä sosiaalinen todellisuus ja psyyke ihmisen toiminnan taustalla. Tämä yhdistyneenä Tuomisen tavattoman hyvään Venäjän ja yleisen historian tuntemukseen, tekee kirjasta teoksen, joka jää elämään. Se ylittää yhden joulumyyntikauden, eikä se ole yhden aikakauden propagandistinen tuote.

Kirja antaa realistisen kuvan realistisesta ihmisestä, joka sijoittuu realistisesti kuvattuun maahansa ja maailmaan. Putin poikkesi kaikista muista vuosituhannen vaihteen toimijoista siinä, että hän oli ainoa, joka ei suostunut ottamaan lahjuksia vastaan. Hän ei syönyt samasta kaukalosta kuin muut.

Kirjan lähtökohtana on fakta: ”Venäjällä on saman verran valtaryhmiä kuin Kremlissä torneja – 20. Näiden ryhmien intressien sovittelu ja yhteisen linjan löytäminen on presidentin tehtävä.” Tehtävä ei ole helppo. Putin on siinä onnistunut. Panemalla oligarkeista yksi vankilaan, valta palautui politiikan puolelle.

Putin oli sattumoisin tehtävissä, jossa hän näki maansa tilan. Neuvostoliiton viimeisen presidentin Gorbatšovin perintö oli raskas, lähes mahdoton. Maa oli ajautunut Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailmanpankin lainoista riippuvaiseksi. Lainaaja sanelee velalliselle ehdot. Tämä jäi vaivaamaan Putinia. Tänään Venäjä on velaton.

Tuominen käsittelee kaikki keskeiset Venäjään vaikuttaneet maailman tapahtumat, Jugoslavian ja Serbian pommitukset, Libyan raunioittamisen ja muut arabimaiden sodat ja kriisit sekä tietysti Ukrainan ja Krimin. Ne avautuvat lukijoille eri tavalla silloin kun esitellään kaikkien osapuolien näkökulmat ja intressit. Lukijan ei tarvitse olla Tuomisen tulkinnoista samaa mieltä – en minäkään kaikilta osin ole – mutta kuten edellä sanottu, Tuomisen tuomat tiedon ainekset monipuolistavat tietovarantoa, johon näkemyksensä perustaa.

Vladimir Putin on kirjan mukaan humanisti. Hän on tukenut mm. monikulttuurisuutta tukemalla paitsi ortodoksikirkkojen myös synagogien ja moskeijoiden rakentamista silläkin uhalla, että se on nostattanut mielenosoituksia häntä vastaan. Itse asiassa näitä Putinin tekoja vastustaessaan kiivas kansallismielinen Aleksei Navalnyi on noussut oppositiojohtajaksi. Navalnyi on Venäjän Halla-aho.

Mielenkiintoinen jakso kirjassa on ortodoksisuuden vaikutus Venäjään. ”Alhaisempi työn tuottavuus ortodoksisen uskon maissa (ei siis vain Venäjällä) johtuu pitkälti uskonlupauksesta, positiivisesta suhtautumisesta kuolemaan sekä takuuvarmasta ylösnousemuksesta. Kun maanpäällinen taival on vain eräänlainen välitila ennen iankaikkista elämää, josta mannaa ja hunajaa ei puutu, niin miksi itseään pitäisi työllä näännyttää? Mieluummin korkataan vodkapullo ja otetaan lunkisti kuin kehitetään hiki päässä esimerkiksi kunnon auto tai kännykkä.” Vaikka tämä tiedostetaan Kremlissä, on tälle vaikea tehdä mitään.

Lopussa luku ”Venäjä Putinin jälkeen” on tärkeä. Asiaan perehtyneille siinä ei ole uutta, mutta jokaisen kannattaa kirja lukea jo tämän luvun vuoksi. Venäjä on eurooppalainen valtio ja Putin oli länsimielinen, mutta ei suostunut soittamaan Yhdysvaltojen pilliä. Yhdysvallat piiritti Venäjän sotilastukikohdilla. Siinä ei ole ollut mitään mieltä. Mitä järkeä Yhdysvaltain ja Euroopan kannalta on ollut puristaa Venäjää liittoutumaan Kiinan kanssa, kun se voisi olla historiallisessa roolissaan välittäjävaltiona sekä itään että länteen ja samalla lännen puskurivaltio itään.

Yhdysvaltalainen geostrategi Zbiegniev Brzezinski esitti vuonna 2012 Yhdysvaltojen, Euroopan ja Venäjän liittoutumista sekä tasapainojärjestelmän rakentamista Euraasian itäpäähän. Nyt on käymässä toisin. Länsi pakottaa Venäjän liittoutumaan Kiinan kanssa. Tämä ei ole Venäjän tahto, sillä Kiinan nousu saattaa ajaa Venäjän Meksikon rooliin suhteessa Yhdysvaltoihin.

Euroopan ja Venäjän välisen suhteen kehittämisessä on paljon potentiaalia, kunhan osapuolten väliset erot ja yhteiset edut tunnustetaan. Se on myös Vladimir Putinin tahto.

´Vladimir Putin, koko tarina´-kirjan lähdeluettelo vahvistaa uskoa, että Arvo Tuominen on kirjoittanut tasokkaan tietokirjan.

21. marras, 2019

HIENO KEHITYSKERTOMUS 1600-LUVULTA

Arvi Herttua
Kuusela
Books on Demand 2018
ss. 293

Arvi Herttuan toinen kirja, dokumenttiromaani ”Kuusela” kertoo 1600-luvun lopun nälkävuosista Lopen kunnassa. Nälkävuodet alkoivat koko Euroopassa vuonna 1695 kestäen vaikutuksiltaan kolmesta neljään vuotta. Viljasadot Suomessa menetettiin paikoitellen kokonaan, nälkäiset lähtivät vaeltamaan kuljettaen tauteja mukanaan. On laskettu, että Suomessa kuoli nälkään lähes kolmannes väestöstä.

Väestön huolto ei toiminut, koska pääkaupunki Tukholma keräsi edelleen veronsa ja jätti toimittamatta tänne maaherrojen pyytämää viljaa. Papisto syytti onnettomuudesta kansan syntisyyttä, kun se ei muutakaan voinut. Sen aikaista papistoa objektiivisemman kuvan noista vuosista kertoo historioitsija Mirka Lappalainen teoksessaan ”Jumalan vihan ruoska”.

Tarkan kuvan kertoo myös Arvi Herttua. Hän kirjoittaa hyvin yksityiskohtaisesti nälän ja tautien runtelemista ihmisistä ja epätoivosta, kun kartanoista ja tilallisiltakin loppui ruoka. Lopella kerjäläiset pidettiin pois kulkemasta. Heille järjestettiin asuinsijat tyhjiksi jääneisiin taloihin, jonne järjestettiin ruokaa ja jopa alkeellinen terveydenhuolto.

Huollon järjesti kirjan päähenkilö Antti Hirvi.

”Kuusela” on kehityskertomus Antti Hirven ja uuden tuotannollisen yhteisön rakentamisesta. Orvoksi jäänyt Antti päätyi asumaan Hollantiin isoisänsä luo. Antin merikapteeni isä oli järjestänyt hänelle useita kotiopettajia, jotka opettivat humanistisia aineita. Antin isän mielestä triviaalikoulussa opetetaan vain uskontoa ja siellä tehdään pappeja. Pojan piti saada enemmän. Hollannissa isoisän hoivissa Antin koulutus jatkui samalla aatteellisella linjalla.

Kun Antti Hirvi oli saanut kokemusta työelämästä kauppakomppaniassa, hän halusi kokeilla siipiään. Hän kaipasi kotimaahansa, tuli tänne ja osti konkurssikypsän Kuuselan tilan. Perimillään rahoilla Antti tekee Kuuselasta nykyaikaisen maanviljelyskeskuksen, jonka ympärille rakentuu muutakin tuotantoa. Hyväntekijä Antti työllistää nälkävuosina kodittomia, mutta myös ammattimiehiä. Antin palatessa Hollantiin Kuusela on sadan ihmisen yhteisö ja työmaa.

Arvi Herttua kertoo paikoin erittäin yksityiskohtaisesti kartanon töistä ja uusien keksintöjen käyttöönotosta. Herttua hyödyntää sitä tietoa, jota hankki kirjoittaessaan ensimmäistä kirjaansa ”Koivuniemi”. Omakohtaista tuntumaa maatalouteen ammattiyhdistysliikkeen palveluksesta eläkkeelle jääneellä Herttualla on lapsuudesta. Hän on maatalon poika.

Kirjassa voi tulkita olevan kaksi ulottuvuutta. ”Opillinen” osuus, jossa kerrotaan tarkasti maanviljelykseen liittyvistä uudistuksista perunan tulosta sepän keksintöihin. Toinen ulottuvuus on Antin radikaali ajattelu. Hollanti oli tuohon aikaan liberaali valtio, jonne monet Euroopan ajattelijat ja kauppiaat siirtyivät. Antin saama koulutus ei perustunut uskonnolliseen kasvatukseen, vaan tuloaan tekevään valistukseen. Tämä näkyi Antin toimissa lasten kasvatuksessa ja koulutuksessa. Kuuselassa ei lasta kasvatettu piiskalla ja työllä, vaan järjestämällä heille leikkejä. Antti perusti koulun, johon jokaisen Kuuselan lapsen kuului mennä.

Antti oli naisten mies. Tähän liittyvät tapahtumat tuovat kirjaan sävähdyksiä; iloja, jännitteitä, pettymyksiä ja uusiutumista. Vannoutunut poikamies joutui keskustelemaan naissuhteistaan kirkkoherra Jacobus Kaskasin kanssa. Mutta minkä kirkkoherra mahtoi kylän nälkäisiä auttavalle Hirvelle. Luonto hoitaa lopussa tehtävänsä. Sormusliikkeeseen se saa Antti Hirvenkin.

Kirjassa paikkojen, pappien, maaherrojen ja voutien nimet ovat oikeita.

Tässä tarina kiteytettynä siten, että kirjan hieno juoni ei paljastu.

Arvi Herttua on yksi esimerkki henkilöistä, jotka ovat aloittaneet kirjoittamisen vasta eläköitymisen jälkeen. Toivon, että hän olisi esimerkki tuhansille eläkkeensaajille, joilla on kerrottavaa omasta elämästä ja laajemminkin. Arvi toimii aktiivisesti Kirjoittavat Eläkkeensaajat -yhdistyksessä. Yhdistys tekee yhteistyötä Työväen Arkiston kanssa. On tärkeää, että hyvinvointivaltion rakentajat – Arvi Herttuan ikäpolvi – kirjoittaa kokemuksensa edes arkistoon.

Suhteellisen pienellä kustannustoimittajan työllä Arvi Herttuan ”Kuusela” olisi tekstin ja sisällön osalta suurellekin kustannusyhtiölle kustannuskelpoinen.

17. marras, 2019

JULIA MENEE SYVÄLLE

Julia Hietakangas
Nuda veritas – paljas totuus
Mediapinta 2019

 

Kateushuntu

Vihkivalasta huolimatta
kateushuntu välillämme.
Kaksikymmentäviisi vuotta –
vaatisiko molemmilta
metamorfoosin?

Julia Hietakangas purkaa syvimpiä kokemuksiaan ja tuntojaan uusimmassa kirjassaan ”Nuda veritas – paljas totuus”. Nimensä mukaisesti totuuden ympärille ei jää peittävää kuonaa. Elämä on ollut sitä itseään niin hyvässä kuin pahassa, pettymyksineen ja iloineen.

Tämä on Hietakankaan kolmas. Ensimmäinen ”Per aspera ad astra” eli Vaikeuksien kautta voittoon oli kierkegaardilainen isälle ja kaikille veteraaneille omistettu, jonka runot käsittelivät köyhää lapsuutta, työtä ja ajatusten kehitystä. Pohjaväreenä oli syvä mutta tavoittamaton kaipaus. ”Elämä on peliä / Maailmanhengen leikkiä, / siinä ovat pysyviä / vain / universaalit totuudet”

Per aspera ad astrassa kirjoittaja koki olevansa sivullinen. Toisessa runokirjassa ”Memento vivere – muista elää” kirjoittaja jatkaa sisimpänsä penkomista, mutta tavoittaa enemmän eheyttä.

Uusin on Sirjan tarina. Runot palaavat köyhyyteen, kärsimykseen, vihaan, kostoon, ahkeruuteen ja anteeksiantoon. Totuus paljastuu aina, mutta Julia Hietakankaan kynästä syntyvä totuus on melko katkera. Lohtua on, mutta se asuu yksinäisyydessä ja individualismissa.

Julia Hietakangas on Jyväskylän yliopistosta valmistunut kasvatustieteilijä ja opettaja. Hän on lukenut teologiaa Helsingin yliopistossa ja filosofiaa Kuopion yliopistossa. Eläkkeelle jäätyään hän paneutui kirjoittamaan runoja. Lisäksi hän pitää filosofikerhoa ja oli pitkään Uudenmaan kirjoittajat ry:n varapuheenjohtaja.

Hän voisi olla esimerkkinä monille ikäihmisille. Työelämän jälkeen ihmiselle tulee usein tarve tarkastella elettyä elämäänsä, ennen kuin suuntautuu eteenpäin. Kirjoittaminen on oivallinen keino eritellä tapahtunutta.

Hietakangas kipuilee runoissaan pois energiaa vievistä tekijöistä. Vapautuva energia on tulevaisuutta varten. Luulen, että Julialta syntyy vielä paljon runoja. Yhä syvällisempiä. Filosofinen johdonmukaisuus hänellä on säilynyt. Suosittelen.