4. elo, 2020

ARVI HERTTUAN ALEKSANDER

Arvi Herttua
Aleksander
BoD 2020
ss. 216

Arvi Herttuan kolmas kirja on koskettava. Se imee mukaansa, jännite säilyy koko ajan. Runsaat yksityiskohdat töistä ja ympäristöistä ovat osa elävää kerrontaa. Herttua on tehnyt paljon taustatyötä, vaikka itse tarina taitaa olla häntä läheltä. Mikä hienointa Herttua ei mässäile inkeriläisten kamalalla kohtalolla ja heidän kohtaamallaan väkivallalla. Tapahtumia kuvatessaan Herttua säilyttää asiallisuuden. 

Vuonna 1988 Neuvostoliitto teki aloitteen inkeriläisten muutosta Suomeen. Presidentti Koivisto otti aloitteen nimiinsä, koska Neuvostoliitto ei sitä voinut tehdä. Koivisto ilmoittaa televisioidussa puheessa, että inkeriläisiä kohdellaan paluumuuttajina. 30 000 inkeriläistä saapui maahamme. Silti inkeriläiset kansana ja heidän historiansa ovat jäänet valtasuomalaisille vieraiksi. Arvi Herttuan dokumenttiromaani täyttää tätä aukkoa.

Kirjan esilehdellä Arvi Herttua kirjoittaa: ”Kirja on kirjoitettu kunnianosoituksena sitkeälle miehelle, Aleksander Tallolle. Hänen jälkeläistensä on hyvä tietää, mistä he ovat kotoisin ja mitä heidän esi-isänsä ovat kokeneet, mutta ovat siitä huolimatta selviytyneet elämään elämäänsä ja jatkamaan sukuaan.”

Tarina alkaa 1660-luvulta, kun savolainen Heikki Mustonen muuttaa vaimonsa Ainon kanssa Inkeriin. Siellä he rakentavat talon ja viljelevät peltoja, kunnes kohtalo puuttuu asiaan. Jälleen sotajoukot pyyhkivät Inkerinmaan yli, kuten niin monta kertaa tätä aikaisemmin ja tätä myöhemmin. Tästä suvun tarina jatkuu, kunnes tullaan toiseen maailmansotaan.

Ennen sotaa Neuvostoliiton johto siirsi suuren määrän epäluotettavina pitämiään inkeriläisiä kauas itään. Saksan miehitettyä Inkerin, Suomi ja Saksa sopivat inkeriläisten muutosta Suomeen. Heidän joukossaan oli myös Heikin ja Ainon jälkeläiset. Heidät sijoitettiin viimein Ylöjärvelle. Ahkerina ihmisiä heitä arvostettiin ja he asettuivat osaksi ylöjärveläistä yhteisöä, vaikka Aleksander joutui joskus toteamaan: ”On ikävä juttu, että Neuvostoliitossa olimme hyljeksittyjä suomalaisia ja täällä olemme sitten venäläisiä.”

Saksa ja siinä mukana Suomi hävisi sodan. Välirauhansopimuksessa sovittiin, että kaikki inkeriläiset ja muut neuvostokansalaiset palautetaan takaisin Neuvostoliittoon. Kun maahamme saapui valvontakomissio, jonka jäsenistä kaksisataa oli neuvostoliittolaisia ja neljäkymmentä brittejä, se valvoi tiukasti rauhansopimuksen täyttämistä. 56 000 inkeriläistä palaa Neuvostoliittoon. Heidän mukanaan Aleksander Tallo perheineen.

Aleksanderin poika, kirjan nimihenkilö Aleksander, oli tullut Ylöjärvellä moittineeksi neuvostojärjestelmää. Hänet napataan jo matkalla ja tuomitaan kymmeneksi vuodeksi Arkangeliin työleirille. Hän on 18 vuotias. Nokkelana ihmisenä hän pärjää leirillä kovaa työtä tehden. Vapautuessaan hän saa kymmenen vuoden jatkorangaistuksen fasistina. Hänet määrätään asumaan vielä seuraavat kymmenen vuotta Arkangelissa.

Hän löytää elämänsä naisen ja avioituu leskeksi jääneen Agrippinan kanssa. Agrippinalla on kaksi tyttöä ja pari saa vielä kaksi tyttöä lisää. Kuusihenkinen perhe pääsee muuttamaan Viroon Stalinin kuoleman jälkeisessä suojasäässä. He ovat jo vanhoja ihmisiä, kun he paluumuuttavat Suomeen. Aleksander kuolee vuonna 2002. Agrippina nukkuu pois yhdeksänkymmentävuotiaana 2013. ”Aleksanderin ja Agrippinan raskas ja vaiherikas elämä on päättynyt ja jatkuu lapsien, lastenlasten ja heidän jälkeläistensä elämässä suomalaisina.”

Arvi Herttua on tehnyt tarkkaa työtä. Hänen kuvauksensa noiden aikojen töistä, työvälineistä ja työolosuhteista sekä tapakulttuureista ovat tarkkoja ja siten mielenkiintoisia. Aleksanderin mielen ja psyykeen kuvaus vankileirillä ja sen jälkeen on hienoa. Miten mies, joka selvisi kymmenen vuotta raaoissa olosuhteissa, kykeni palautumaan inhimilliseksi ihmiseksi, vaikka vodkaa melko usein tarvitsikin. Aleksanderiin jäi kyllä viha venäläisyyttä vaan ei venäläisiä ihmisiä kohtaan.

Arvi Herttuan sanasto on laaja. Luin sitä ihastellen. Siispä kiinnitin siihen myös tavallista enemmän huomiota. Kun Herttua kirjoittaa talon olleen ”vöyreän”, minun oli otettava sanakirja. Vöyreää  ei löytynyt enää uusimmasta Suomen kielen perussanakirjasta. Sen sijaan se oli 1970-luvulla toimitetussa Nykysuomen sanakirjassa. ”Vöyreä, voimakas, terve, pulska, vauras. Entinen vöyreä niska on ohentunut. Kyllä talo on vöyristynyt.”

Sen sijaan ”koinia” -sanaa ei löydy kummastakaan sanakirjasta. ”Koiniminen tarkoittaa lähestymistä, sellaista kaunista ja pitkälle menevää suutelua”, väitetään Aleksander -romaanissa. Luulen, että pohjoispohjalaisen Arvi Herttuan mieleen sana on kantautunut mäenkielen alueelta. Siellä ”konia” tarkoittaa yksinkertaisesti ”naimista”. Netistä löysin urbaanin sanakirjan, jossa koinia-sanalla tarkoitetaan yhtymistä, seksin harrastamista; ”Rauno koini Terttu-Irmeliä käsittämättömällä raivolla, kunnes Armas sattui paikalle ja julisti itsensä Itä-Mongolian keisariksi.”

Lukekaa ihmeessä Arvin uusin romaani Aleksander. Kirjan voi ostaa kirjakaupoista ja bod.fi -verkkokaupasta.

4. heinä, 2020

LEMMEN ILOT JA SYDÄMEN SALAT

Kirsi Vainio-Korhonen
Anu Lahtinen
Lemmen ilot ja sydämen salat
WSOY 2015
ss. 268

Naimattomana aloitettu sukupuolielämä ja ennen avioliiton alkua siitetyt lapset kuuluivat Suomessa 1800-luvulle saakka ikivanhoihin, avioliittoon tähtäävän seurustelun tapoihin. 1970-luvun ns. susipari-ilmiö koetusta radikaalisuudestaan huolimatta oli historiallisesti paluuta menneeseen.

Suomen historian professori Vainio-Korhonen ja Suomen historian dosentti Lahtinen tarkastelevat asiantuntemuksella arkea muodollisten säädösten takana. Kirja paljastaa monia ennakkoluulojamme rakkauden käytännöissä. Kirja etenee keskiajalta aina nykyaikaan.

1600-luvulla pariutumisen tavat olivat kirjavia ja käytännöt joustavia. Yhdessä elävät mies ja nainen ymmärrettiin pariskunnaksi, eikä suhteen purkautuminen ollut paikallisyhteisön silmissä välttämättä häpeä, vaikka paikallisyhteisöt viime kädessä ratkaisivat, mikä oli sopivaa ja mikä ei.

Omaisuudet rikkoivat rakkauden pelejä aivan samalla tavalla kuin nykypäivänä. Työteliäisyys, hyvä maine ja oikea syntyperä ohittivat henkilökohtaiset mieltymykset. Silti puhuttiin aviorakkaudesta ja puolisoiden välisestä kiintymyksestä. Aviorakkaudella ymmärrettiin sielunsäikeiden yhteensopivuuden sijasta pikemmin molemminpuolista kunnioitusta, velvollisuuksien hoitamista sekä yhteistä aviovuodetta. Tältä osin realismin sävelet olivat samat kuin tänä päivänä. Hekuma ei kestä arkea, sen sijaan kunnioitus ja luottamus luovat parisuhteen perustan.

Ennen kristinuskon tuloa rikkumaton avioliitto tai yksiavioisuus eivät kuuluneet ylimpiin ihanteisiin. 1600-luvulla käsitykset ja esivallan otteet ankaroituivat. Elämän rajat kapenivat aikaisempaa ahtaimmiksi. Julistettiin Jumalan vihaa, kurittomia piiskattiin ja jaettiin muita rangaistuksia. Ylipäänsä 1600-luvun historiaa lukiessa ajattelee, että kristinuskossa keskityttiin enemmänkin Jumalan vihaan kuin armoon ja rakkauteen.

Toisaalta kristinuskon rakkaus oli enemmän kuin pelkkää aviorakkautta. Kirkko opetti paitsi Jumalan rakkautta, myös sukulaisten keskinäistä rakkautta ja lähimmäisenrakkautta. Ne olivat elämän tärkeitä tukipilareita.

”Lemmen ilot ja sydämen salat” on huolella kirjoitettua historiaa. Teemaa käsitellään ajan maallisten ja kirkollisten säädösten sekä kansan tosiasiallisten käytäntöjen mukaan unohtamatta lemmentaikoja. Niitä muuten tehdään edelleen.

Lukija tutustuu eurooppalaiseen ritariromantiikkaan, hovikulttuuriin ja linnanrouvien arvostettuun asemaan sekä balladilauluihin, joista osa oli ”naisten vastarintarunoutta”. Lauluissa esiintyy usein naisia, jotka katsovat oikeudekseen rakastaa ja tulla arvostetuksi, olipa suhde vihitty tai ei.

Salarakkaita näyttää olleen aina. Seksuaalisuudella oli arvaamaton voima. Osalle yhteisöjä oli ennen – kuten varakkaistolle tänäänkin – tärkeää varmistua siitä, että lasten isä oli tiedossa, jotta perintömaat ja elatusvelvollisuudet voitiin osoittaa oikeille ihmisille. Silti ihmiset eivät ennenkään eläneet tiukkojen oppien mukaan.

Mielenkiintoista on, että esimerkiksi säätyläismiesten läheiset suhteet suutelemista myöten oli luonnollista ilman seksuaalista tarkoitusta. Vasta 1800-luvun lopulla fyysinen läheisyys omaan sukupuoleen alettiin kokea kiusalliseksi. ”Rahvaankaan arjessa maakuusijan jakaminen miesten ja naisten kesken ei ollut ongelma tai nolostuttava asia. Piiat ja talontyttäret tai rengit ja miesvieraat nukkuivat sopuisasti kylki kyljessä samassa sängyssä. Julkiset kiintymyksen tai hellyyden osoitukset eivät kuitenkaan kuuluneet säätyläistavoista poiketen maaseuturahvaan tapakulttuuriin – edes miesten ja naisten välillä.”

Kansa on kautta aikojen kuvannut sukupuolielinten anatomiaa, kuukautisia, sukupuolitauteja, parittelua ja raskauden merkkejä. Edes rivot eleet ja hävyn paljastaminen naisten välisissä riidoissa eivät olleet vieraita vanhassa maalaiskulttuurissa.

Vanhemmat saattoivat jopa ylpeillä tyttärillään, joiden luona kävi paljon yöjuoksijoita. Yöjalassa nuoret nukkuivat samassa sängyssä, mutta normina oli, että kumpikin piti vaatteet päällä eikä seksuaalista kanssakäymistä ollut. Yöjalassa kulkija sai kyllä tytön rakastumaan itseensä, jos löi häntä sauvalla, jolla oli tapettu käärme.

Porvarillisesta ydinperheestä tuli 1800-luvun kuluessa yleisesti hyväksytty yhteiselämän normi. Avioliittolaki vuonna 1930 sinetöi avioliiton miehen ja naisen väliseksi yksityisasiaksi. Vielä tätä ennen 1900-luvun alussa esiaviolliset sukupuolisuhteet olivat normaali osa maaseudun elämää. Sittemmin yöjalassa kävijät kitkettiin pois. Papisto, kansanopistot, nuorisoseurat ja raittiusyhdistykset julkaisivat yöjuoksutapaa kritisoivia kirjoja.

Eri aikakausina esiintyy vaihtelua siinä, millaisia tunnekuohuja on sallittu ja millaisia tunteenilmaisuja on pidetty väärinä tai vaarallisina. ”Keskiajalla ja uuden ajan alussa näkyy toisaalta perheen ja suvun vaikutusvalta avioliittoihin, mutta toisaalta ainakaan keskusvalta tai kirkko ei ollut kyllin voimakas suitsimaan vapaita suhteita tai kiellettyä rakkautta. Vasta 1600-luvun luterilaisen puhdasoppisuuden puristuksessa pieni jääkausi näyttää kaapanneen otteeseensa sekä suomalaisten elinympäristön että tunnemaailman, kun salavuoteusoikeudenkäynnit yleistyivät ja huoruudesta jaettiin kuolemantuomioita. Kuitenkin jo 1700-luvulla rakkaudesta ja sen iloista puhuttiin taas avoimemmin.”

4. touko, 2020

RETKEILLÄÄN PÄÄKAUPUNKISEUDULLA

Raija Hentman
Uusi pääkaupunkiseudun retkeilyopas
Minerva 2020
siv. 351

Kävely luonnossa on parempaa aivojumppaa kuin ristikoiden ratkominen, varsinkin jos siihen liittää vielä jonkin muun harrastuksen. Liki puolet aivosoluista on varattu liikkumisen ohjailuun. Keho toimii paljon monipuolisemmin maastossa liikkuessa kuin tasaista asvalttia tarpoessa. Se neljäsosa aivosoluista, joka tarvitaan havaintojen tekoon, on tehokkaasti käytössä vaikkapa marjastus-, sieni- tai linturetkellä, kun samalla tunnistetaan lajeja ja pidetään huoli siitä, ettei eksytä suunnasta.

Luontokokemukset vaikuttavat kaikkien aistien kautta, ja kymmenissä kokeellisissa tutkimuksissa on todettu, että luontonäkymä kohentaa mielialaa, rauhoittaa, hidastaa sydämen sykettä ja laskee verenpainetta. Potilaat, jotka näkevät sairaalahuoneen ikkunasta luontoa paranevat nopeammin, ja neuvotteluhuoneen sijasta luonnossa pidetty kävelykokous tuottaa luovia ratkaisuja vaivattomasti. Luonnon avulla on pystytty terapoimaan vaikeasti traumatisoituneita ja syrjäytyneitä ihmisiä, parantamaan masennusta ja syvää uupumusta.

On hämmentävää, että Suomessa ei ole tätä käytännössä laajasti saatavilla olevaa ja edullista hoitokeinoa otettu osaksi terveydenhuoltoa. Lääketeollisuus ei tosin hyötyisi siitä.

Pääkaupunkiseudulla on uskomattoman rikkaat mahdollisuudet retkeilyyn. Pitkä ja pimeä syksykin näyttää kurjalta vain ikkunasta katsottuna. Talvella taas pakkaskausi rakentaa kauniita jääkoristeita purojen reunamille, rantakiville ja kaislojen tyviin. Kipakka kylmyys virkkaa kuuraruusuja vasta jäätyneen lammen jäälle ja pitkiä kuurasulkia joka heinänkorteen.

Raija Hentman on koonnut Uuteen pääkaupunkiseudun retkeilyoppaaseen sataneljäkymmentä retkeily- ja ulkoilukohdetta saaristosta sisämaahan. Kirja sisältää Helsingin, Espoon, Kauniaisten ja Vantaan retkeilykohteet sekä Nuuksion järviylängön ja Sipoonkorven kansallispuistoineen. Jokaisesta kohteesta on maanmittauslaitoksen tarkat maastokartat.

Jokaisesta kohteesta on historiallinen ja ajantasainen katsaus. Niiden avulla retkeilijä tietää missä kulkee. Lisäksi lukija saa vinkkejä retkeilijän varustuksista sekä tietoa mm. jokamiehen oikeuksista ja -velvollisuuksista.

Kaikilla kirjaan valituilla kohteilla on tarjota luontoelämyksiä. Myös luontokohteiden kyljessä sijaitsevat kulttuurikohteet ovat päätyneet kirjan sivuille, sillä ne ovat olleet vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa ja ovat osa kokonaisuutta. Merkittyjen reittien lisäksi on paljon suunnistustaitoja vaativia alueita, joilla ei ole opastettuja polkuja. Mukana on myös geologisia kohteita silloin, kun ne kuuluvat isompaan kokonaisuuteen. Espoon ja Helsingin luonto-oppaissa mainittuja yksittäisiä luonnonmuistomerkkejä ei ole.

Kirja maksoi Suomalaisessa kirjakaupassa 14,95.

18. tammi, 2020

VAPAUDEN KAIHO

Arto Tuomi
Vapauden kaiho
Omakustanne 2019
ss. 280

Sodan jälkeisen suuren sukupolven enemmistö eli ruumiillisesta työstä ja niukkuudessa. Sukupolvikokemukseen kuului myös alistettu yhteiskunnallinen asema, heikko itsetunto, mutta selkeä oikeudenmukaisuuden tunne. Vain neljännes sukupolvesta pääsi kansakoulun jälkeen opiskelemaan. Siihen ei ollut taloudellisia mahdollisuuksia. Peruskoulu tuli vasta myöhemmin.

Kirjan päähenkilö Arttu on työmies. Hän syntyy lappilaiseen mökkiin. Paremman elämän jano, jota myös tässä romaanissa kaunistellaan seikkailunhaluksi, vie miehen kiertämään ensin Lappia ja sitten Ruotsin tehtaille vaurastumaan. Tosiasiallisia vaihtoehtoja on vähän.

Pärjätäkseen on mukauduttava esillä olleisiin toimintakehikkoihin. Niissä toimittiin tunnollisesti, töitä paljon tehden. Toisin olemiseen ja kapinointiin oli vähän vaihtoehtoja. Yleensä se oli juopottelu, kuten Artullakin. Hyvin harva kykeni murtautumaan kehikon ulkopuolelle. Jo ihmisen lähtökohdat, hatara perusturvallisuus, esti sen.

Kaipuu toisen lähelle on ihmisen universaali tarve. Arttu saa naista vasta Ruotsissa. Siihen aikaan sukupuolimoraali oli toisenlainen kuin tänään. Ensirakkaus jäi tavallisesti kädestä pitämiseen, hyväilyihin ja suukotteluihin. Ne jäivät mieliin loppuiäksi. Ensirakkauttaan Arttukin ajatteli menettäessään poikuutensa Salmen kanssa.

Paljolti ihmisen ikävä toisen luo ja arjen pakkoihin tylsistyminen laittaa ihmisen juomaan. Toisille siitä irti pääseminen on mahdotonta. Artun elämää se ei pilannut, itse asiassa kokemusten kautta rikastutti.

Arto Tuomen esikoisromaani on rehellinen kuvaus Lapissa syntyneen miehen elämästä niukkuudesta hyvinvointi Suomeen.

Tämä kirja on selkeää työväenkirjallisuutta.

Tuomi sijoittaa hyvin kirjan tapahtumat aikaan. ”Uutisten lukija jatkaa, että Amerikassa neekereiden puolustaja Martin Luther King on pitänyt puheen valtavalle väkijoukolle ja vaatinut samanlaista kohtelua kaikille ihmisille ihonväristä riippumatta.”

Tuomen kaltaiset romaanit ovat eittämätön rikkaus kirjallisuudessamme. Ne poikkeavat aitoudessaan ja persoonalliselta otteeltaan valtakirjallisuudesta. Tuomen romaanissa on jotain haanpäälaista. Kun menestyvät nykykirjailijat ovat jopa yliopistoissa kirjoittamista opiskelleita, se näkyy jäljessä. Kun kaikki kirjoittavat samalla metodilla, auktorisoidulla kaavalla, tästä poikkeavien on vaikea päästä esiin. Kun kustantamot rekrytoivat kustannustoimittajiksi samoista opinahjoista valmistuneita, saattaa potentiaalisille kirjoittaville persoonallisuuksille olla seinä vastassa.

Menestysromaanit ovat taitavaa tekstiä, juoni osataan tehdä lukijaa koukuttavaksi ja sisältö kokonaisuudessaan pysyy yleensä myyvänä eli lukijan mukavuusalueella. Kirjallisuus pysyy elävänä vain, kun se kykenee murtautumaan myös opetettavien kaavojen ulkopuolelle. Tuomen teksti on tästä hyvä esimerkki.

Toisaalta, kirjan tulee olla lukijan hyvää esteettistä makua ja kieltä ylläpitävä tai kohottava. Tätä edellytystä monet omakustanteet eivät täytä. Arto Tuomen teksti olisi tullut paremmaksi, jos hän olisi mennyt sen läpi esimerkiksi kirjallisuusyhdistyksen yhteisissä istunnoissa tai hänellä olisi ollut käytettävissä kustannustoimittaja.

7. tammi, 2020

OLIN JOUKON NUORIN

Erkki Liikanen
Olin joukon nuorin
Otava 2019
ss. 352

Erkin kirjasta tulee hyvälle tuulelle. Ei ihme, sillä Erkkihän on mukava mies. Myös asenteeltaan optimistinen. Vaikka kirjan lukeminen jättää hyvän olon, on hyvä ymmärtää, että maailma ei ole yhtä auvoinen kuin kirjan jättämä tunne.

Tässä kirjassa muistelija ei kehu itseään. Erkki toteaa tapahtumat ja faktat lähteisiin viitaten. Hän avaa myös oman menestymisen avaimia. Eduskuntaan hän meni kaikkien aikojen nuorimpana. Tätä auttoi puoluehajaannuksen päättyminen. Äänestäjät halusivat uusia kasvoja. Myös yhteiskunnallinen ilmapiiri kantoi mahdollisuuksien tasa-arvon poliitikkoja.

Kirja on elävästi kirjoitettua historiaa suuren ikäluokan mukana. Erkin ikäluokkaan kuuluva lukija samaistuu kirjoittajan kokemuksiin. Tässä toinen tärkeä syy siihen, että lukijalle jää miellyttävä lukukokemus. Nuoremmille kirja käy lähivuosikymmenten Suomen poliittisen historian oppikirjasta.

Liikanen arvosti presidentti Urho Kekkosta. Se tulee esiin monista kirjassa kerrotuista tapahtumista. Mutta Erkki kirjoittaa esimerkein myös Kekkosen pelin politiikasta. Hän näkee Kekkosessa myös arvosteltavaa. Moite kohdistuu myös lehdistöön. ”Lehden toimituspäällikkö Simopekka Nortamo oli sanonut, että Helsingin Sanomat kirjoittaa vain sen, mitä presidentti tai hänen edustamansa instituutio haluaa, että lehdessä kirjoitetaan.” Nykypäivän Mediapooli ei ole siis ainoa, joka Hesaria on käskyttänyt.

Kalevi Sorsa oli Liikaselle tärkeä poliitikko ja läheinen ihminen. Sorsan poliittisen elämän tärkeät kohdat on luettavissa Erkin kirjasta. Paljon puhuttu Sorsan ja Koiviston kilpailu saa selon. ”Kalevi Sorsa kokosi muutamia päättäjiä SDP:n puoluetoimistoon. Hän kertoi tulleensa siihen tulokseen, että Mauno Koiviston on aika ryhtyä pääministeriksi. Sorsan perusteluna oli, että Koivistolla oli SDP:n piirissä suurimmat mahdollisuudet tulla valituksi presidentiksi, ja presidenttitiellä pääministerin tehtävä on tärkeä meriitti.”

Toinen suomalainen Erkin arvostama demari on tietysti Mauno Koivisto. Liikaset istuivat monta kertaa leppoisaa iltaa Tellervo ja Mauno Koiviston kanssa. ”Koivisto tunsi hyvin sosialismin teoriaa.”

Poliitikkojen muistelmissa tapaa olla paljastuksia. Niitä ei Erkki Liikasen kirjasta löydy, ellei sellaisena pidetä Mauno Koiviston suosituksesta otettua Suomen ensimmäistä luottoa Kansainväliseltä valuuttarahastolta. ”IMF-asioista ei julkisuudessa juuri keskusteltu.”

Kun kyseessä on savolaisen Erkki Liikasen kirjasta, siinä toki on mukana mukavasti huumoria. Sanan sutkauksia on säännöllisin välein. Erkillä on sana hallussa niin puheessa kuin tekstissä. Lahden puoluekokouksen 1984 iltajuhlaan oli kutsuttu laulaja Erkki Liikanen Forssasta. ”Hän meni pönttöön, mutta pitikin puheen. Kun minun vuoroni tuli, alkoi orkesteri soittaa Unto Monosen ”Satumaata”. Ei auttanut kuin laulaa. Se oli suurin yleisöni laulajana, pari tuhatta kuulijaa.”

Erkki oli eduskunnassa kaksikymmentä vuotta. Hän halusi elämältä muutakin. Pyrky oli kansainvälisiin tehtäviin. Hän päätyi tekemään merkittävän uran Euroopan unionissa.

Erkin demokratianäkemystä kuvaa episodi Brysselissä. Kun ulkomaankauppaministeri Pertti Salolainen tuli ensimmäisen kerran Brysseliin, Erkki pyysi: ”Saanko laukkusi? Minä kannan sen.” Tehtävät olivat muuttuneet; hän oli ministeri, minä virkamies. Perttiä nauratti ja hän otti siitä valokuvan.”

Brysselin ajasta Liikanen kirjoittaa sen verran vähän, että jää odottamaan toista kirjaa. Kolmas kirja voisikin käsitellä Suomen Pankkia.

Suomen ja Venäjäksi muuttuneen Neuvostoliiton välinen yya-sopimus päättyi Mauno Koiviston presidenttikaudella. Uusi, yya-sopimuksen korvaava sopimus neuvoteltiin valmiiksi ennen kuin Neuvostoliitto hajosi. EY-komissiosta oli kerrottu pääministeri Esko Aholle, että jäsenmaalla ei voi olla sopimuksia, jotka menevät EY-jäsenyyden yli. Niinpä presidentti Koivisto lähetti asiasta viestin pääsihteeri Gorbatšoville. Pian Venäjän ulkoministeri Pankin totesi, että YYA-sopimus pitää uusia. Uusi Suomen ja Venäjän välinen sopimus allekirjoitettiin 19. tammikuuta 1992.

Erkki Liikasen kirjan ”Olin joukon nuorin” lukijalle käy selväksi, että Erkin tärkein ihminen on Assi ja tyttäret.