12. marras, 2018

SUOMALAIS-UGRILAISESTA MAAILMANKUVASTA

Aleksandr Dugin
Suomalais-ugrilaisen sivilisaation
historia ja maailmankuva.
Johan Bäckman publications 2017
108 siv.

Luin ikävuosina 18-25 suunnilleen kaiken suomenkielelle käännetyn venäläisen kaunokirjallisuuden. Yksikään toinen kulttuuri ei ole tuottanut klassista kirjallisuutta määrällisesti ja laadullisesti yhtä paljon kuin Venäjä. Ei pidä paikkaansa, että venäläistä ”sielua” ei voi ymmärtää. Kyllä siitä kiinni saa, mutta sen eteen pitää nähdä harrastusta. Venäläinen on ylpeä maastaan ja kansastaan, yhteisöllinen ja humoristinen omalla nokkelalla tavallaan. Venäläiset osaavat rakastaa isolla R:llä, nauraa, surra ja sääliä. Venäläiselle elämä itsessään on tärkeä, työ ja muut välttämättömyydet sovitetaan elämän kuosiin.

Itselläni on käsitys, että venäläiset eivät milloinkaan nouse maailman valtiaiksi työtä tekemällä. Kas, kun työ ei ole heille elämän tarkoitus.

Monia vuosia hokemani suomalaisista oli, että suomalainen on puoliksi venäläinen (slaavilainen) ja puoliksi eurooppalainen. Keräsin tästä pitkään esimerkkejä. Aikani jopa suunnittelin kirjoittavani joskus aiheesta kirjan. Kirjoittamatta jäi, minun resurssini eivät siihen riitä.

Epäluulo herroja kohtaan on yleismaailmallinen, mutta aivan erityisen piirteen herraviha saa Venäjällä ja Suomessa. Epäluulon rinnalla ihailemme vahvoja johtajia. Melankolia, alakulo, surumielisyys ovat yhteisiä ominaisuuksiamme. Matti Kuusi totesi vertailevassa tutkimuksessaan, että mm. Tuonela-aiheiset kehtolaulut liittyvät slaavilaiseen kansanperinteeseen, kuten myös suomalaiseen kansanperinteeseen. ”Vaikka venäläisessä kehtolaulussa lasta ei varsinaisesti toivoteta kuolemaan, kuolema häivähtää kuitenkin näkyviin melankolisena mahdollisuutena, ja lasta viihdytetään kuvailemalla hänen hauta-asuntonsa miellyttäviä puolia.” Vastaavia esimerkkejä on runsaasti. (Kalle Achté, Syksystä jouluun. Otava 1982).

Tietoisuus vahvistaa

Väinö Linna sanoi viisaasti Paasikivi-seurassa marraskuussa 1977, että ”meidän on perustettava tietomme kestävälle pohjalle niin, ettei meidän sen jälkeen tarvitse oikoa käsityksiämme aina sen mukaan, milloin kenenkin muistiinpanot vapautuvat julkaisukiellosta… yhtäläisesti kuin yksilö, tarvitsee kansakin muistin, ja mitä reaalisempi se on sisällöltään, sen parempi tuki se on kansan tietoisuudelle omasta itsestään.” Nyt identiteettimme on hukassa. Vuosikymmenessä yhteiskunnallinen ilmapiirimme on muuttunut rauhantahtoisuudesta militaristiseksi. Pärjäsimme erinomaisesti sotilaallisesti vahvan Neuvostoliiton naapurina, mutta emme sotilaallisesti heikon Venäjän naapurina.

Muistiinmerkitsemiäni tietoaineistoja lähes koko elämäni varrelta kerätessäni olen tullut vakuuttuneeksi, että suomalaisten henkinen ja sivistyksellinen kehitys on mahdollista vain sitten, kun tunnustamme olevamme suomalais-ugrilainen kansa. Ellemme tätä tosiasiaa sisäistä, olemme kansana aina jonkun ulkopuolisen vietävänä sen mukaan, mikä taho maailmassa kulloinkin on vahvoilla. Saksa, Neuvostoliitto, Euroopan unioni-Yhdysvallat-Nato.

Kun suomalaiset potkivat venäläisiä vastaan, kyse on samasta itsenäistymishalusta kuin pienellä lapsella, joka kiukuttelee äitinsä sylissä. Kun lapsi kasvaa, hän kypsyy pois kiukuttelustaan ja kykenee tasavertaisena rakastamaan äitiään.

Duginin kirja

En osaa päätellä miksi Johan Bäckman on kustantanut Duginin kirjan ”Suomalais-ugrilaisen sivilisaation historia ja maailmankuva”. Se sisältää niin syvälle menevää yksityiskohtaista tietoa suomalais-ugrilaisista kansoista, että vain asiasta todella kiinnostunut jaksaa siihen paneutua. Mielenkiintoista ja tärkeää lukemista se yhtä kaikki on. Oma motiivini lukea kirja perustui asiaa kohtaan aina tuntemaani kiinnostukseen.

Toki on mielenkiintoista, että kustantaja on Johan Bäckman, jota valtamedia pelkää aivan hirmuisesti, vaikka Bäckman ei sano juurikaan muuta kuin sen minkä kokoomuksen Ilkka Kanerva 1970-luvulla sillä erolla, että Kanerva ei tuonut tietojen areenoille mitään uutta. Ilman Bäckmania ja muutamaa hänen kaltaistaan meillä ei olisi juuri lainkaan tietoja esimerkiksi Donetskin tasavallan tilanteesta.

En halua pahoittaa kaverini Armas Mashinin mieltä – arvostan häntä ja hänen journalistista toimintaansa suuresti – mutta sitä en ymmärrä, miksi hän kirjoitti kirjaan sellaisen johdantoluvun kuin kirjoitti. Johdanto ”Suomen idea – mietteitä suomalaisista” on opettavainen, mutta suomalaisia osoitteleva tavalla, joka on venäläisen kirjoittamaksi ikävä suomalaisille suunnatussa kirjassa. Johdannoksi olisi riittänyt tiivistelmä Duginin tekstistä ja eräiden kansantieteen käsitteiden avaaminen, ehkä myös esillä olevien suomalais-ugrilaisten kansojen esittely olisi ollut paikallaan.

Ennen sotia, kun ”Suomen herra” haaveili Suur-Suomesta, julkaistiin melko paljon kansatieteellistä kirjallisuutta, joka oli yksi yhteen nyt ilmestyneen Duginin tutkimusten kanssa. Kun meitä nyt kasvatetaan amerikkalaisiksi ja identiteettimme huojuessa, Duginin lyhyt kirja kannattaa lukea.

Otsikolla ”Saamelaiset ja suomalaiset: Sapmi-maa ja paleoeurooppalainen jälki” Dugin kirjoittaa: ”Suomalaiset, nykyisen Suomen etninen ydin, ovat muinaisen itämerensuomalaisen Suomen heimon jälkeläisiä. Tämä Suomen heimo muodostui nykyisen Viron alueella, ja se siirtyi vähitellen pohjoiseen, jossa saamelaisia oli asunut tätä aikaisemmin. Termeillä Finnair, finnit germaanit tarkoittivat juuri saamelaisia korostaen, että kyseessä on metsästäjä- ja keräilijäkansa. Saamelaiset olivat Suomen, Skandinavian koillisosan ja Karjalan pohjoisosan alueen kaikkein vanhinta väestöä. Heitä on kutsuttu myös lappalaisiksi. Itse saamelaiset ovat käyttäneet itsestään nimeä kild ja kotimaastaan nimeä Sapmi.”

Dugin kertoo, miten indoeurooppalainen vaikutus alisti useita matriarkaalisia kulttuureja niiden joukossa saamelaisen. ”Saamelaisten kulttuurissa ja uskomuksissa huomaa lähes paleoaasialaisia piirteitä, kuten tunturin isännän tai metsän isännän palvontaa yms… Saamelaiset ovat ainoa suomensukuinen kansa, joka ei ole koskaan viljellyt maata…”

Kiehtovaa.

29. heinä, 2018

EVA WAHLSTRÖM RAJOILLA

Eva Wahlström
Rajoilla
SKS 2014
281 siv.

”Miksi nyrkkeilen? Miltä tuntuu olla suojeleva äiti ja samalla säälimätön ammattinyrkkeilijä?” Näillä sanoilla alkaa monen tytön – myös pojan - esikuvan, nyrkkeilijä Eva Wahlströmin kirja.

Kirja on mielenkiintoinen paitsi urheilijan ja nyrkkeilijän elämän näkökulmasta, myös yksilön tahtotilan rakentumisen kuvaajana. ”Urheilussa… on kaksi puolta”, hän kirjoittaa. ”Hyvä ja paha, jin ja jang, voittaminen ja häviäminen. Ilman pelkoa häviämisestä voittaminen ei ole iso asia. Ilman kovaa työtä lepo ei tunnu miltään. Ilman vaikeuksia ei pysty nauttimaan siitä, kun kulkee hyvin. Ja kun joutuu ajattelemaan kuolemaa, pysyy vahvemmin kiinni elämässä.”

Huippu-urheilija on erilainen ihminen, vahva yksilö, jonka taustalla on yhteen suuntaan puhaltava yhteisö. Sitä paitsi ”Rajoilla” on hyvin kirjoitettu. Tästä on pääteltävissä, että kustantajalle Suomen Kirjallisuuden Seuralle on kunniakysymys, että myös ei-tieteelliset kirjat ovat kirjallisesti hyviä. Kirjoittaja saa kustannustoimittajalta riittävän avun.

Wahlströmin ura on kertomuksena kuin jännäri. Kun ihminen astuu kehään lähes kävelykyvyttömänä, tuskien piinatessa koko vartaloa ja voittaa ottelun, liikutaan inhimillisen suorituskyvyn äärirajoilla. Tahtotilaa on, mutta sekään ei riitä. Pitää olla suuri tarkoitus, unelma. Unelma kantaa, jos elämälle rakentuu inhimillistä sisältöä.

Wahlström on kymmenkertainen amatöörien Suomen mestari. TUL:n mestaruuksia näiden lisäksi. Hän on Pohjoismaiden mestari ja EM-kisoissa hän voitti pronssia ja hopeaa.

Hän sai vauvan ja jatkoi uraansa siirtyen ammattilaiseksi. Kun hänen uransa katsottiin jo olevan ohi, hän löysi elämänsä valmentajan Risto Merosen. Wahström oli aivan ensimmäisiä suomalaisia huippu-urheilijoita, joka ymmärsi kääntyä mentaalivalmentajan puoleen. Hän voitti ammattilaisten Euroopan mestaruuden vuonna 2012 ja aloitti sen jälkeen sisustusarkkitehtuurin ja huonekalusuunnittelun opinnot Aalto-yliopistossa. Kaksi vuotta myöhemmin hän puolusti menestykkäästi Euroopan mestaruuttaan. Eva Wahlström on yksi suurista suomalaisista nyrkkeilijöitä ja urheilijoista yleensä.

Vaikka huippu-urheilijat muodostavat psyykkisen tahtotilan vahvuuden näkökulmasta oman kastinsa, sen sisällä on vielä oma pieni eliittinsä, voittajat. Wahlström kuuluu heihin, mutta – kirjan luettuaan syntyi tuntuma, että voittajanakaan hän ei ole kuten muut. Ote kirjasta: ”Ammattinyrkkeilyyn kuuluu, että punnituksen yhteydessä ottelijat seisovat nenäkkäin tuijottamassa toisiaan silmiin. Toiset puhuvat ”psyykkaamisesta”, henkisen yliotteen ottamisesta, tuijottamisesta ”sieluun saakka”. Minusta se on naurettavaa touhua. Kaikenlainen kovistelu, uhoaminen tai toisen haukkuminen etukäteen on vain hölmöä. Kunnioitan vastustajia, samassa veneessä me olemme.”

Kun hän tyrmäsi vastustajansa ensimmäisen kerran, hän pillahti itkuun. ”Itken ja nauran ja nauran itkulleni.” Näin toimivasta ihmisestä voi vain pitää.

Wahströmin ensityrmäys tuli tilanteessa, jossa hänen uransa oli jo kyseenalaistettu. ”Äkkiä kukaan ei enää kyseenalaista harjoitteluani ja tekemisiäni. Nyt kysellään: Miten paljon se nostaa penkistä? Miten lujaa se lyö? Pärjäisikö se miehille? Kukaan ei enää kutsu minua mediatytöksi, vaan äkkiä olenkin nyrkkeilijä ja kaikki se, mikä on ollut minulle totisinta totta vuosien ajan, on sitä muillekin.” Näin me yleisönä toimimme.

”Rajoilla” -tarina on dramaattisempi kuin monen muun. Se kertoo Eva Wahlströmin kokemuksista, mutta myös koko huippu-urheilusta ja kaikista huippu-urheilijoista. Se avaa meille tavallisille ihmisille toisenlaisen maailman.

Kirja kertoo ihmisestä nimeltä Eva Wahlström. ”Viimeiset vuodet olen todella tutkinut itseäni, pohjia myöten. Olen myös löytänyt asioita. Kuten kärsivällisyyden. Keskellä syvintä epätoivoa tajusin, ettei lankaa kannata kiskoa irti ennen kuin se on valmis irtoamaan. Osaan nyt odottaa. Olen löytänyt kiitollisuuden, kiitollisuuden kaikesta siitä, minkä sain terveenä kokea, mutta myös kaikesta siitä, minkä kipu pakotti minut käymään läpi. Vasta oltuani heikoimmillani olen ymmärtänyt, miten vahva olen vahvimmillani. Olen myös ymmärtänyt, että minun on katsottava jokaista asiaa ympärilläni niin kuin näkisin sen ensimmäistä kertaa. Minun on nähtävä elämän kauneus ja hienous juuri siinä missä olen, sen sijaan, että ryntäilisin niiden perässä paikasta toiseen kuin päätön kana.”

5. heinä, 2018

UUTTA YHTEISÖÄ ETSIMÄSSÄ

Jouko Jääskeläinen
Uutta yhteisöä etsimässä
Seitsemän näköalaa politiikasta,
uskonnosta ja arvoista
Päivä Osakeyhtiö 2017
221 siv.

Jouko Jääskeläinen on kokenut puoluepoliitikko ja kansanedustaja, VTT. Hänen väitöskirjansa aihe on ”Yhteisöllisyys juutalaisessa kansallisuusajattelussa ja Israelin valtion itsenäisyysjulistuksessa”. Jo tämän perusteella hänellä on mainiot eväät pohtia yhteisön muutoksia eri kulttuureissa. Luin suurella mielenkiinnolla hänen ”Uutta yhteisöä etsimässä” -kirjansa.

Elämme aikaa, jossa yhteisö, yhteisöllisyys sekä yhteisöstään irrotettu yksilöllisyys elävät muutoksissa käyden keskenään kamppailua. Lisäksi uusien yhteisöllisyyksien ilmestyminen maahanmuuton ansiosta on luonut suuren tarpeen ymmärtää eri kulttuureja ja niiden yhteisöjä ja yksilöllisyyttä.

Lukukokemus antoi minulle ajattelumatkan, eväitä omiin pohdiskeluihini yhteisön ja yksilön suhteista. Jääskeläinen on kirjaa kirjoittaessaan asettanut itselleen suuren haasteen. Miten tarkastella mahdollisimman objektiivisesti seitsemää erilaista yhteisöä sitoutuneena itse vahvasti yhteen niistä. Toisaalta hän on onnistunut hienosti, vaikka kirjan lopussa hän tavallaan tekee tyhjäksi yrityksensä sen suhteen, että eri yhteisöt voisivat elää rauhassa rinnakkain. Tästä myöhemmin.

Jääskeläinen lähtee ajatuksesta, että ”yhteisöllisyyden määrä ja sisältö määrittyvät yksinkertaistettuna pakon ja vapaaehtoisuuden välillä”. Näin yhteisöllisyys tulee nähdä. Pakko ei sitouta yhteisön jäseniä yhteisöllisyyteen, mutta toisaalta yhteisöstään irrottautumaan pyrkivä yksilöllisyys murentaa yhteistä hyvää elämää. Jääskeläiselle on itsestään selvää, että yhteisön jäsenten välinen luottamus, osallisuus, sitoutuminen, motivaatio ja läheisyys ovat yhteisöllisyydelle tunnusomaisia. Jo Émile Durkheim totesi, että yhteisöt ovat ihmisen olemassaololle ja toiminnalle välttämättömiä prosesseja ja rakenteita. Ne pitävät yhteiskunnat koossa ja ovat välttämättömiä myös yksilön toiminnalle.

Yhteisöllisyyttä ei voi liiaksi korostaa maailmassa, jota uhkaavat ilmastonmuutos, ydinsota, väestönkasvu ja tulojen epätasainen jakautuma. Irralliset yksilöt eivät niiden aiheuttamaan haasteeseen kykene vastaamaan.

Jääskeläinen asettaa vastattavaksi kolme keskeistä kysymystä. Ensinnä, miten eri tavoin yksilöiden ulkopuolelta tuleva ohjanta määrittelee yhteiskunnissa ja yksilön tasolla tehtäviä moraalisia ja taloudellisia päätöksiä? Toiseksi, missä määrin asioita hoidetaan pakon ja yksilöllisyyden väliin jäävällä yhteisöllisen toiminnan alueella, joka voidaan määritellä alueeksi, jolle vapaaehtoisuuden pohjalta hakeudutaan ja jolla toimitaan yhteisesti hyväksyttyjen arvojen ja toimintatapojen pohjalta?

Kolmanneksi, missä määrin yhteisöllisyyden puutetta korvataan instituutioiden rakentamisella? Mielestäni instituutio-näkökulma on kirjassa hyvin mielenkiintoinen.

Jääskeläisen mukaan instituutiot eivät sinänsä ole hyviä tai huonoja, vaan ne ovat vallankäytön jonkinasteisia keskittymiä. Niitä voidaan käyttää kokonaisuuden kannalta kielteisesti tai myönteisesti, ja niihin joudutaan käyttämään voimavaroja enemmän kuin vapaaehtoiseen yhteisölliseen toimintaan. Voidaan pohtia, ovatko instituutiot ja yhteisöllisyys siis vaihtoehtoja toisilleen.

Tässäpä kysymys, jota sietää pohtia. Suuri osa instituutioista kehittyy ihmisten sosiaalisessa itsejärjestäytymisessä. Niistä muodostuu ihmisten arkihavaintojen yläpuolella olevia vaikuttajia. Jääskeläinen näyttää kuitenkin tarkoittavan instituutioita, joita tietoisesti rakennetaan vallankäytön välineiksi.

En tiedä miten Jääskeläinen suhtautuu maassamme vauhdittuneeseen instituutioiden rakentamiseen, mutta yhteisöllisyyden ja demokratian näkökulmasta instituutioiden vahvistamisessa voidaan tällä hetkellä nähdä arveluttavia tarkoitusperiä. On muodostettu vapaaehtoisorganisaatioita puolustusvoiminen ”avuksi”, on rajoitettu kansalaistoimintaa mm. taloyhtiöiden hallinnassa, on hyväksytty kotietsintäkäytäntöjä, johon jopa Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on puuttunut, on siirrytty kansalaisten perusturva -instituutiosta (riittävä toimeentulotuki) ruoanjakelu -instituutioon (hyväntekeväisyys) ja on luotu virallisia ja epävirallisia normeja, joilla on puututtu ihmisten yksityisyyden alueille tavalla, joka ei vielä ennen vuosituhannen vaihdetta olisi tullut kuuloonkaan.

Jääskeläinen ei näin yksityiskohtaisesti näitä kysymyksiä pohdi. Se ei ole edes hänen kirjansa tarkoitus.

KYMMENEN KÄSKYÄ IHMISOIKEUSJULISTUKSENA

”Uutta yhteisöä etsimässä” -kirjan taustalla on pyrkimys löytää kulttuurien ja erikseen uskontojen välille yhteinen ymmärrys. Näin minä kirjan ”hengen” ymmärrän.

Jääskeläinen esittelee seitsemän yhteisöä, islamin (19 sivua), valistuksen (15 sivua), taloudellisen liberalismin (10 sivua), marxilaisuuden (12 sivua), vihreyden (18 sivua), juutalaisuuden (23 sivua) ja kristinuskon (23 sivua). Hän esittelee yhteisöt lähes oppikirjamaisella tarkkuudella. Hieman huvittuneesti kiinnitin huomiota tohtorismiehen hairahdukseen, kun hän näkee islamissa väkivaltaa, mutta ei kristinuskossa.

Olennaista on, että Jääskeläinen kuvaa seitsemää eri yhteisöä niiden omilla ehdoilla. Otettakoon yksi esimerkki: Lienee selvää, että idealistisesti maailman ajatuksellisesti haltuun ottava Jääskeläinen pitää päävastustajanaan materialistista maailmankatsomusta. Hän silti esittelee materialistiseen filosofiaan perutuvan marxilaisen maailmankatsomuksen keskeisen lähtökohdan täsmällisesti; sosiaalinen, poliittinen ja henkinen elämä ylipäätään riippuvat aineellisen elämän tuotantotavasta.

Esitellessään yhteisöjä Jääskeläinen ei pidättäydy vain nykypäivässä, vaan esittelee historialliset prosessit. Itse en ole aikaisemmin tullut ajatelleeksi, että länsimaisen ihmisen ensimmäinen ihmisoikeusjulistus oli kristinuskon kymmenen käskyä. Käskyillä turvattiin yksilöiden velvollisuudet ja oikeudet.

Historiallinen näkökulma tulee mainiosti esiin vihreän yhteisön esittelyssä. Jääskeläinen täsmentää ymmärtävänsä vihreyden ”ekologisena liikkeenä vihreät”. ”Monille vastakulttuureille ja kommuuniliikkeille on ollut tyypillistä ajatus paluusta luontoon, vapaaehtoinen köyhyys ja asketismi, pienyhteisöllisyys, laajennettu perhe ja yhdessä asuminen.”

Jääskeläinen tarkastelee vihreyttä etupäässä siis ekologisena projektina. Poliittisena liikkeenä vihreät ovat hänen mukaansa hajanainen ryhmä. ”Vihreät ovat Suomen ehkä kansainvälisin ja EU-myönteisin puolue, kun Ruotsissa EU-vastaisuus kuuluu vihreiden itsestäänselvyyksiin.”

Jouko Jääskeläinen esittelee brittiläisen Jonathon Porrittin vihreänä olemisen kriteerit. Otetaan ne tähän tekstiin, koska aistin Jääskeläisen diggaavan niitä:

* maan ja kaikkien siinä olevien olioiden kunnioittaminen
* hyvän jakaminen kaikille maailman asukkaille
* kestävän turvallisuuden tavoittelu ilman ydinaseita ja selvästi nykyistä halvemmalla
* materialismin ja industrialismin torjuminen
* tulevien sukupolvien resurssien oikeuden muistaminen
* henkilökohtaisesti palkitsevan työn korostaminen yhdessä ihmisen kokoisen teknologian toteuttamisen kanssa
* ympäristön suojeleminen osana terveellistä yhteiskuntaa
* henkilökohtainen ja henkinen kasvu
* ihmisluonnon ja pehmeämmän puolen kunnioitus
* avoimen osallistuvan demokratian edistäminen
* väestömäärän rajoittaminen
* eri rotujen, värien ja uskontojen kunnioittaminen
* matalaenergisten ja ydinvoimavapaan strategian noudattaminen
* hajautettujen yhteisöjen vaaliminen.

Toisaalta Jääskeläinen kirjoittaa Jukka Heiskaseen ja  Vesa Oittiseen viitaten vihreiden ja Venäjän narodnikkien yhtäläisyyksistä. ”Vihreät ovat (olleet) lähellä narodnikkien subjektiivista sosiologiaa asettaessaan yhteiskunta-analyysinsä lähtökohdaksi toivotun tilan, kun taas marxilaiset haluavat aloittaa objektiivisen tilanteen analyysista.”

SEITSEMÄN HYVÄÄ

Kirja olisi mielestäni kaivannut täsmällisempää käsitteiden määrittelyä. Nyt kirjaa lukiessa joutuu tämän tästä pysähtymään ja pohtimaan mitä kirjoittaja käsitteellään tarkoittaa. Tosin Jääskeläinen sortuu tavanomaisiin erheisiin, itseasiassa kulttuurimme ajatustapoihin. Kaksi esimerkkiä.

Käsitteellä ”materialismi” ymmärretään hyvin monia asioita. Itseasiassa materialismi -sanan käyttö pitäisi kieltää ellei siihen aina liitetä selitystä. Aina 1970-luvulle suomenkielen sanakirjoissa ”materialismi” selitettiin ”karkeaksi aineellisuuden palvonnaksi”. Vielä vuonna 1990 ilmestyneessä Suomen kielen perussanakirjassa ”materialismin” ensisijainen virheellinen selitys kuuluu: ”fil. oppisuunta jonka mukaan henkisyyttä t. sielullisuutta ei ole olemassa vaan kaikki oleva on ainetta.”

Tieteellisesti kirjoitetussa yhteisöjä käsittelevässä kirjassa tulisi lähtökohtana olla filosofian käsitteistö. Sen mukaan on olemassa kaksi filosofista pääsuuntausta, idealismi ja materialismi. Idealismin mukaan henki on ennen materiaa ja materialismin mukaan materia on ennen henkeä. Yksinkertaista.

Kirjassa ”henkinen” ja ”hengellisyys” näyttävät olevan synonyymeja. Ylläolevaan virheelliseen materialismi-käsitykseen viitaten kirjoittaja olettaa, että materialistisen maailmankuvan omaavalla ihmisellä ei ole henkisyyttä. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa.

”Henkisyys” on yläkäsite. Ihmiselle on lajityypillistä kyky käsitteellistää asioita. Tämän ansiosta on syntynyt kuvataide, kirjallisuus, musiikki ja kaikki kulttuuri. Niiden tuottamisessa ja niistä nauttimisessa ihminen ”nousee” henkiselle ulottuvuudelle.

”Hengellisyys” on ihmisen yleisin kyky ”nousta” henkiselle tasolle. Hengellisyys liittyy uskoon, jonka mukaan on olemassa ihmistä suurempi henkinen voima.

Käsitteiden määrittely on tärkeää myös kirjan teemojen vuoksi. Kun yhteisöllisyydet mm. maahanmuuton vuoksi kohtaavat ja ryhtyvät elämään rinnakkain yhä enenevässä määrin, on tärkeää, että puhutaan yhteisesti ymmärretyillä käsitteillä.

Kirjan lopussa Jääskeläinen luettelee mitä hänen käymistään seitsemästä ideologiasta voisi ottaa käyttöön etsiessämme hyvää tulevaisuutta. Siteeraan ne tähän – tosin hieman kommentoiden -, koska niissä on kirjan ja yhteisen tulevaisuutemme tärkeää antia.

”Ottaisimmeko islamista pienen palasen kunnioituksen ja tottelemisen ilmapiiriä – valikoiden ja viisaasti, torjuen kaiken väkivaltaan viittaavankin.” Tässä taas väkivalta islamiin liitettynä! Olisiko osuvampaa todeta, että kaikkien yhteisöjen tulisi torjua sisällään olevaa väkivaltaa, jota niissä väistämättä on.

”Ottaisimmeko valistuksesta tarkan havainnoinnin, taikauskon torjumisen ja loogisen ajattelun voiman?”

”Ottaisimmeko talousliberalismista yritteliäisyyden, resurssien viisaan käytön, asiakaslähtöisen tuotteiden ja palveluiden tuottamisen?”

”Kommunismista ja sosialismista voisimme ottaa toimiviin yhteiskuntiin ajatellun yhteisöllisyyden ja yhdessä päättämisen – ei kollektiivisuutena, vaan ääriyksilöllisyyden torjuvana.” Tässä yhteisöllisyys ja kollektiivisuus eivät ole synonyymeja. Mikä niiden ero Jääskeläisellä mahtaa olla? Käsitemäärittely tässä puuttuu.

”Ottaisimmeko vihreästä liikkeestä kokonaisvaltaisen ekologisen arvioinnin siitä, mitä voi tehdä ja mitä ei pidä tehdä luonnonvarojen, maapallon ja ihmisten elämän kannalta.”

”Ottaisimmeko juutalaisuudesta elämää suojelevat lait ja käskyt ja uskon siihen, että kaikkivaltias Jumala ja Luojamme kyllä tarttuu asioihin, vaikka hän onkin jättänyt paljon vastuuta meille.”

”Ottaisimmeko kristinuskosta anteeksiantamuksen sanoman, uuden alkamisen mahdollisuuden, sisäisen uuden vapauden ja toivon hengen…”

Tällaisen listan tekeminen on todella kunnianhimoinen tavoite, jos ja kun tavoitteena on, että erilaisista kulttuureista, uskonnoista ja tavoista lähtöisin olevat ihmiset asuttavat ahtaaksi käyvää maapalloa yhdessä rinnakkain. Ihmisiä yhdistäviksi tekijöiksi eivät sovi yksittäiset uskontunnustukset tai uskonnon vastaiset ateistiset teesit. Tämän mukaisesti yhteisiksi tavoitteiksi ei liioin sovi Jääskeläisen edellä olevan kolmen pisteen jälkeen seuraava lause: ”…sekä sen uskon, että kaksituhatta vuotta sitten elänyt ja kuollut Jeesus on myös maailmaansa palaava Messias?”

Tällaiset tunnukset pitäkööt kukin yhteisö sisällään. Niitä ei sovi tyrkyttää tosille.

Tästä kompastuksesta huolimatta Jouko Jääskeläisen kirja on rehellisesti ja dokumentoidusti kirjoitettu. Se antaa pohdittavaa jokaiselle elämästä, ihmisistä ja yhteisen maapallomme tulevaisuudesta kiinnostuneelle.

Jääskeläistä ja vihreitä yhdistää toivottu tila. Kun vihreät asettavat yhteiskunta-analyysinsa lähtökohdaksi toivotun tilan, niin Jääskeläisen toivottu tila kiteytyy toteamuksessa ”kristinuskon käsityksen mukaan todellinen ja täydellinen yhteisöllisyys toteutuu taivaassa… Sinne mahtuu vaikka maailman koko nykyinen väestömäärä miljoonia kertoja”.

Niin eri tavalla kuin minä ja Jääskeläinen maailman näemme, meidän on elettävä rinnakkain. Ja miksi emme siihen kykenisi. Sama koskee kaikkia maailman yhteisöjä.

2. kesä, 2018

KAPITALISMIN MUSEOSSA

Ville-Juhani Sutinen
Kapitalismin museo
kulttuurivihkot 2018
252 siv.

Yhdysvaltain politiikan ja kulttuurin hallitsevin piirre 2010-luvulla on nostalgia. Vaikka kuluva hetki on yhdysvaltalaisessa eetoksessa ratkaiseva, palkitsevat kaupunkilaiset koulutetut itseään kaupallistetulla light-kaipauksella. Menneisyysmatkailusta haetaan ”fiiliksiä”, karikatyyrimaista kitschversiota vanhoista hyvistä ajoista. Turisteja tekaistuun kadonneeseen aikaan palvellaan ympäri Yhdysvaltoja kymmenin eri tavoin teattereista ravintoloihin ja elokuvista konsertteihin.

Konservatiivinen nostalgia on vielä luku erikseen. Sen vallassa todella pyritään elämään oikeana pidetyssä historiallisessa aikakaudessa, jolloin kaiken uskotaan olleen paremmin kuin nykyään. Etäämmällä vintagekahviloista mainoskyltit vaihtuvat Donald Trumpin kannatuskyltteihin.

Tällä vuosituhannella Yhdysvalloissa, mutta kautta läntisen maailman, konservatiivisesta nostalgiasta on tullut aggressiivista kaipausta. Näköalattomat kansat katsovat taaksepäin. Vintagekahviloiden ”edistyksellistä” nostalgiaa ja konservatiivien nostalgiaa yhdistää viihtyminen kuvitelmissa. Ensimmäiset käyvät siellä lomalla, toiset haluavat muuttaa sinne pysyvästi.

Ville-Juhani Sutinen kuuluu kirjailijoihin, jotka kulkevat erityisiä polkuja. Kun häneltä ilmestyy kirja, se on miltei pakko hetimiten lukea. Myös tässä, kulttuurivihkojen ensimmäisessä julkaisussa, Kapitalismin museo, Sutinen on mainio. Hänen tapansa yhdistää faktaa ja sielunmaisemaa tuo esiin olennaista todellisuudesta. ”Kylän nimi on Walker. Yhtä hyvin se voisi olla jotain muutakin. Kukaan ei välittäisi jos olisi… Respa on pieni, emäntä lihava. Ei silti tunnu etteikö hän mahtuisi koppiinsa, vaan ettei koppi osaa olla tarpeeksi suuri emännälle. Se ei vain pysty…”

Sutinen vierailee todellisessa kapitalismin museossa, joita maailmassa on kolme. Hän yrittää ratkoa kapitalismin museon ja kaikkien kapitalismia kuvaamaan pyrkivien teosten ongelmaa: kun teemaa pidetään luonnollisena tosiasiana kaikkialla niiden ulkopuolella, kuinka siitä voidaan vangita jotain valaisevaa pieneen tilaan? Mielenmaailman kategorioiden avulla Sutinen kykenee siihen mukavasti. Sitä paitsi yhdysvaltalainen kapitalismi tuntuu jo valmiiksi tekevän itsestään museota.

Vinkkinä suomalaisille bisneksentekijöille tai sellaisiksi haluaville: Nostalgia on jo myös Suomessa, mutta vahvana se tekee vasta tuloaan. Nostalgia tulee leviämään koko elämänpiirimme kattavaksi. Tämän hetken pikkufiatit ja minicooperit ovat vasta alkusoittoa.

Sutinen matkaa jälleen bussilla läpi Amerikan, kuten kirjassaan Itä-Harlemin punainen ruusu. Hän yöpyy motelleissa, jotka ”ovat kaikki eri tavalla samanlaisia”. Jokaisella motellilla on teema, jotka paljastavat miten maa näkee itsensä. Kaikkialla maailmassa on motelleja, mutta Yhdysvalloissa motelleista muodostuu maan sirpaleinen alitajunta, joka kiteyttää sen luonteen. Jos sen osaa lukea. Sutinen osaa.

Amerikkalaisuus perustuu liikkumiseen. Motellit kannattelevat sitä. Alkuperäiskansat vaelsivat paikasta toiseen vuodenaikojen mukaan, ja uudisasukkaat ja siirtolaiset lähtivät kauas kotoa jälleenasuttaessaan Amerikan 1600-luvulla siirtokunta-aikaan ja uudelleen 1900-luvun taitteessa suuren siirtolaisaallon vuosina.

”Juuri vapaus, tai vapauden illuusio, on motellien ontologian ydin. Toisin kuin kodit, motellit on tarkoitettu läpikuljettavaksi, tuskin pysähdyttäviksi transitpaikoiksi. Kulkija tarvitsee vuoteen, wc:n ja ilmastointilaitteen, ja ne ovatkin motellin keskiössä. Myös ravintola on lähellä. Mikään ei sido ihmistä motelliin, ja heti aamulla hän voi jatkaa matkaa, aivan kuin tien päällä oleva yksilö lähtisi joka päivä perustamaan Amerikkaa.”

Sierra Nevadalla, pannessaan maaten motelli Walkerin huoneessaan, Sutinen panee merkille: ”Yö on tungettu täyteen sirkkoja, jotka eivät pääse pois ja huutavat peloissaan autiomaassa.”

Sutinen vuokraa asunnon Berkeleysta. Paikallisen hintatason mukaan asunto on halpa, 1750 dollaria kuussa. Asunto on leikkimökki vuokranantajan pihassa. Kaupungissa on paljon suuria yrityksiä, asuntoja on liian vähän ja ne ovat kalliita, asunnottomuudesta on tullut normaalia. San Franciscossa vain seitsemäsosalla asukkaista on niin korkeat tulot, että ne riittävät tilastollisesti määriteltyyn keskihintaiseen asuntoon. Siispä asuntoautot täyttävät syrjäisten katujen varret ja sivummalla on lukuisia alueita asuntovaunuille ja teltoille. Kaikilla ei ole edes varaa niihin. Tuhannet asuvat pahvista tehdyissä hökkeleissä.

Köyhät eivät välttämättä ole ”resupekkoja”, vaan ovat töissä tai opiskelevat. Paradoksi on, että osa asunnottomista syö ulkona ja käy salilla kuntoilemassa. Mutta heillä ei ole varaa asua.

Varsinaisten köyhien määrä on suuri. Köyhät eivät pääse rikkaiden alueille ja rikkaat eivät useinkaan mene köyhien alueille. On rinnakkain kaksi toisiaan kohtaamatonta maailmaa.

Ville-Juhani Sutinen tarkkailee ympäristöään rauhallisesti, ketään osoittelematta ja syyttämättä. Lukijalle syntyy ymmärrys, että kapitalismin museo on kirjoittajalle erityisen kiinnostava. On oikeus elää museoituvassa yhteiskunnassa.

Itse luen lähes kaiken mitä käsiini saan Rooman valtakunnasta. Ero Rooman ja Yhdysvaltain imperiumien välillä on siinä, että Rooma on todella takanapäin. Se on jo valmis museo. Yhdysvallat on matkalla sinne. Näin historia kulkee.

JK:
Kesällä 2010 Suomessa asuva yhdysvaltalainen tuttavani soitti minulle kysyen haluanko tavata Yhdysvalloista saapuneen vanhan miehen, joka on legendaarisen IWW-järjestön (Industrial Workers of the World) veteraani. Satatuhatta suomalaista Yhdysvaltoihin muuttanutta toimi aikoinaan tuossa järjestössä. Totta kai minä halusin tavata näin arvokkaan henkilön.

Kun lähestyin pöytää, jossa hän istui, seisomaan nousi kirkkailla silmillä suoraan silmiini katsova jo 80 ikävuoden ylittänyt mies. ”Harry Siitonen”, hän esitteli. Istuimme Helsingissä pitkän iltapäivän. Hänen seurassaan oli kaksi tai kolme suomalaista trotskilaista ja tiedon minulle välittänyt täällä asuva Yhdysvaltain kansalainen. Puhuimme läpi yhdysvaltalaisen työväenliikkeen historian ja sain selkoa trotskilaisten ja anarkististen maailmanjärjestöjen silloisesta tilasta. Eräs seurassamme ollut henkilö teki parhaillaan Kanadassa aiheeseen liittyvää väitöskirjaa.

Sutinen tapaa Harryn tutustuessaan IWW:n vanhoihin ränsistyneisiin rakennuksiin ja kirjastoon. Harry esittelee niitä Ville-Juhanille. Harry on itseasiassa viimeisiä ellei viimeisin, joka tuntee IWW:n historian. Saan lukea useita rivejä Harrysta. Mieleeni nousevat muistot tuosta iltapäivästä, jolloin puhuimme menneestä ja unelmoimme paremmasta maailmasta.

Pidimme sähköpostitse harvakseltaan yhteyttä. Sitten yhteydenpitomme katkesi. Meillä oli sittenkin liian vähän keskusteltavaa. Kunnes Harryn yhteystiedot eivät jostain syystä enää toimineet. Ja nyt! Harry pulpahti esiin Sutisen kirjassa.

”Harry kaatuu senioritalon pienessä huoneessaan. Hän murtaa lonkkansa ja joutuu hoitokotiin… Siellä hän menettää nopeasti elämänhalunsa, riutuu silmissä ja alkaa toivoa ääneen kuolemaa… Edellisenä syksynä hän vielä matkusti linja-autolla IWW:n maailmankokoukseen ja kirjoitti muistelmiaan…”

”Juttelemme Espanjan anarkisteista. Mä oon jo eloni elänyt, hän sanoo vanhahtavalla suomenkielellään… ”Se on niin mukava, kun nuoret radikaalit käyvät katsomassa.”

Viikon päästä hän on kuollut.”

Harryssä eli unelma paremmasta maailmasta ja sen unelman on omaksunut miljoonat ihmiset kautta maailman. Kiitos Harry, että sain kohdata sinut.

15. huhti, 2018

INTELLIGENTSIJAN HENKINEN VAPAUS ALKOI 1800-LUVULLA

Kirsti Salmi-Niklander, Sami
Suodenjonki ja Taina Uusitalo (toim),
Lukeva ja kirjoittava työläinen
Väki voimakas no 23
Työväen historian ja perinteen
tutkimuksen seura, 2010. Siv. 298.

Kuva: Ilmajokelainen naiskirjailija Liina Kahma (1840-1915), joka elätti itsensä talosta taloon kiertävänä ompelijana.

Raoul Palmgren määritteli useissa teksteissään älymystön yhteiskunnallista roolia. Omaelämäkerrallisessa romaanissaan ”30-luvun kuvat”, hän hahmottaa selvän eron intelligentsijan ja akateemisen sivistyneistön välille. Siinä missä sivistyneistö valmistuu akateemisista opinnoistaan määrättyihin virkoihin, on intelligentsijalle leimallista henkinen vapaus ja kaavoittumisen välttäminen. Juuri ajattelunsa riippumattomuuden ja joustavuuden ansiosta intelligentsija kykenee toimimaan kehityksen pioneerina ja kansakunnan tulevaisuuden viitoittajana.

Erityisesti näinä yhteiskunnallisen pysähtyneisyyden aikoina on antoisaa tutustua siihen kirjallisuuteen, jota kansa loi Suomen kansallisen heräämisen ja ensimmäisinä luokkavaistoisuuden ja -tietoisuuden vuosikymmeninä ja hyvinvointivaltion rakentamisen aikakautena. Tuo aika voi olla esimerkkinä uudelle kansan tarpeista nousevalle kirjallisuudelle.

”Lukeva ja kirjoittava työläinen” on tärkeä lähde kansan parista nousseisiin kirjailijoihin. Tuon tässä tekstissä esille kansankirjailijat ja jätän työväenkirjailijoihin tutustumisen myöhempiin teksteihin.

Kirja ”Lukeva ja kirjoittava työläinen” on artikkelikokoelma, jossa kuljetaan 1800-luvun alkupuolen rahvaan runoniekoista 1800-luvun viimeisen kolmanneksen kansankirjailijoiden kautta 1900-luvun alun työläiskirjailijoihin heidän köyhälistötaustaansa vasten. Kirja luo kuvan maa- ja teollisuustyöväestön monitahoisesta suhteesta kirjallista kulttuuria kohtaan ajanjaksona, jolloin Suomi muuttui sääty-yhteiskunnasta moderniksi kansalaisyhteiskunnaksi.

Fennomaaniseen nationalismiin liittyi kansan ihannointi ja tarve perehtyä kansanihmisten autenttisiin kuvauksiin. Suomenkielisestä kansankulttuurista haltioituneet säätyläisrouvat ja –herrat tarvitsivat kansankirjailijoita, mutta he eivät kuitenkaan hyväksyneet heitä tasavertaisiksi toimijoiksi kansallisen kirjallisuuden kentällä. Säätyläiset päättivät itsevaltaisin ottein, mitkä kansankirjailijoiden tekstit soveltuivat kansalliseen kirjallisuuskaanoniin.

Sivistyneistöllä oli vaikeuksia jäsentää ilman yliopistollista tai siihen johtavaa koulutusta kirjailijoiksi rekrytoituneita ihmisiä osaksi kirjallista kulttuuria. Puhe kansankirjailijoista oli sivistyneistön tapa ymmärtää uudelleenmuotoutuvaa kirjallisuuden kenttää sekä keino käsitellä toiseutta, jota rahvaasta lähtöisin olleet kirjoittajat edustivat. Yhteiskunnan alemmista sosiaalisista ryhmistä tulleet, käytännössä kouluakäymättömät kirjailijat olivat mielenkiintoisia myös eräänlaisina mahdollisuuksien realisoitumina.

Monien kansankirjailijoiden ja etenkin työläiskirjailijoiden asema oli vaikea. Isäntien ja sivistyneistön valtaan perustuva hegemonia oli niin vahva, että vastakulttuurisella kirjallisuudella oli vaikeuksia päästä esiin. Juuri tämä yksiselitteinen vahva hegemonia oli yksi keskeisimmistä syistä sisällissotamme syttymiseen vuonna 1918.

300 kansankirjailijaa

Kansankirjailijat eivät kritisoineet aikakauden sääty-yhteiskuntaan sisältynyttä eriarvoisuutta. Heidän kynäänsä ei voi sanoa kriittiseksi, puhumattakaan kapinalliseksi, vaikka heidän tekstinsä mursivat sääty-yhteiskuntaan sisältynyttä eriarvoisuutta. Vasta työläiskirjailijat esittivät vaihtoehtoja vallitsevalla yhteiskunnalliselle mallille.

Kansankirjailijapuhe alkoi 1870- ja 1880-luvuilla, jolloin kirjallisessa elämässä herätti huomiota joukko sivistyneistön ulkopuolelta tulleita kirjailijoita. Kauden kirjailijatulokkaista yli neljäkymmentä prosenttia oli lähtöisin työväestöstä ja talonpojista. Uutta ilmiötä – kirjoja kirjoittaneita seppiä, lukkareita, suutareita, renkejä ja muiden kansanammattien harjoittajia – kuvaamaan syntynyt nimitys kokosi alleen hyvin monenkirjavaa kirjoittajajoukkoa.

1800-luvulla varttuneita kansankirjoittajia on löydetty peräti kolmesataa. Sosiaaliselta taustaltaan he olivat talonpojista käsityöläisiin, torppareihin, itsellisiin, palkollisiin ja ruotuvaivaisiin. Oli myös merimiehiä, sotilaita, irtolaisia, prostituoituja ja vankeja sekä maakauppiaita ja puotipalvelijoita. Naisia joukossa on vain kahdeksan prosenttia, ensimmäiset heistä kuuluivat herätysliikkeiden aktiiveihin.

Osa kirjoittajista sijoittui sosiaaliselta asemaltaa jonnekin säätyläistön ja rahvaan välille. Heihin kuuluivat mm. omana aikanaan tunnetut kirjailijat Kustaa Brask (1829-1906) ja mäkitupalaisen tytär, ompelija ja kauppias Matilda Roslin-Kalliola (1837-1923). Roslin oli syntyperältään ruotsinkielinen, mutta kirjoitti suomeksi. Hänen vanhempansa olivat isän puolelta mäkitupalainen ja äidin puolelta pappissukua. Roslin oli käynyt kiertokoulun, mikä kohotti hänen sosiaalista asemaansa. Roslin-Kalliola on ellei ensimmäinen, niin aivan ensimmäisiä ammattimaisia naiskirjailijoita, joka astui sivistyneistölle varatulle alueelle. Kristillisen elämänkatsomuksen omanneena Roslin-Kalliolaa huolestutti työväenliikkeen äänekäs uskonnon- ja kirkonvastaisuus.

Kirjamarkkinoita 1800-luvun lopulla hallitsi ylivieskalainen lukkari Pietari Päivärinta (1827-1913). Muita tunnettuja nimiä olivat sotkamolainen seppä Heikki Meriläinen (1847-1939) ja savolainen renki Heikki Kauppinen (1862-1920). Kansankirjailijoiden kustantajana oli usein Werner Söderström, mutta myös monet pienet kustantamot julkaisivat kansanmiesten ja -naisten kirjoittamia kirjoja.

Roslin-Kalliolan ohella naiskirjailijoista tunnettiin ilmajokelainen Liina Kahma (1840-1915). Hän oli yksinhuoltajan tytär. Hänen isänsä kerrottiin olevan ”sivistyneistä piireistä”. Liina ei tiettävästi käynyt mitään kouluja. Hän kävi Helsingissä oppimassa ompelijan ammatin ja palasi sen jälkeen kotipitäjäänsä. Hän toimi kiertävänä ompelijana ommellen sekä miesten että naisten vaatteita ja teki myös muita käsitöitä. Hänellä ei ollut omaa vakinaista kotia.