16. tammi, 2018

MEMENTO VIVERE – MUISTA ELÄÄ

Julia Hietakangas
Memento vivere – muista elää
runoja
mediapinta 2018

Julia Hietakankaan toinen runokirja ”muista elää” on edellistä hiotumpi, viimeistellympi. Kun edellisessä ”Per aspera ad astra” osassa runoista oli vielä pientä huitaisun tuntua, uudessa ei ole hätäilyn merkkejä.

Filosofian tuntijana, sanoisinko lähes ammattifilosofina, Julia Hietakangas osaa tiivistää syvällisen sanomansa muutamaan sanaan. ”Sinä ruorissa, / ei pelkoa / enää - / yhteinen loppumatka – / rakkaamme iloitsevat.” Minä ja sinä, meidän yhteinen matka ja koko yhteisö iloitsee. Tässä on Julian keskeinen elämänkatsomus, joka välittyy hienosti hänen runoistaan.

Julia avaa itsensä lukijalle myös uudessa runokirjassa, mutta näemme hänessä enemmän valoa. Olisiko Julia rakastunut. Tai palannut muistoihin nuorena kokemastaan tai kokemistaan rakastumisesta? En tiedä.

”Sinä tulit / ja / kannoit minut luolasta / takaisin…” Julia tekee paluuta useissa runoissa. Paluu on kaunis, koska se on hämärän voittamista, ”uusi elämä - / uusi tarinako - / sankari hikoilee.”

Mustasukkaisuus kuuluu rakastumiseen: ”Naapuri halusi / lainata / Zorbastani / nurmikon istutukseen - / En lainannut.”

Julia Hietakangas antaa runojensa puhua. Ihmisenä hän on vakaa, hänellä ei ole tarvetta esiintyä erityisesti runojen kirjoittajana, puhumattakaan runoilijana. Hänessä on silti ainesta tunnustetuksi runoilijaksi, kirjailijaksi kirjailijoiden joukkoon. Julia toimii kannustavana esimerkkinä jokaiselle, joka haluaa opetella sanomaan sanottavansa runon tiiviissä muodossa.

Tiedän, että Julialla on pöytälaatikossa satoja runoja, jotka hän on kirjoittanut vuosikymmenien mittaan. Toivon, että hän sormeilee silmillään niitä ja antaa ajatuksen työstää niistä viimeisteltyä tekstiä. Uskon, että näin käy.

29. joulu, 2017

KIINALAINEN NAINEN HISTORIASSA

Airaksinen, Sinkkonen ja Valjakka (toim.)
ENEMMÄN KUIN PUOLI TAIVASTA
Kiinalainen nainen historiassa,
yhteiskunnassa ja kulttuurissa
Art House 2017, 486 siv.

Feminiinisyys, maskuliinisuus sekä queer-tutkimuksen näkökulmat ovat saaneet enenevässä määrin huomiota Kiinassa. Lännessä kiinalaisesta naisesta on muodostunut typistynyt kuva. Naisilla ja feminiinisyydellä on ollut tärkeä tehtävä perinteisessä kiinalaisessa ajattelussa. Taolaisuuden yinin ja yangin eli toisilleen vastakkaisten energioiden virroissa yangin ja yinin tulee olla tasapainossa harmonian saavuttamiseksi. Yin hahmottuu feminiiniseksi ja yang maskuliiniseksi.

Käsillä oleva teos on ensimmäinen suomenkielinen Kiina-tutkimus naisista.

Kirjassa esitellään niitä sosiaalisia, poliittisia, kulttuurisia ja taloudellisia muutoksia, joita naiset ovat saavuttaneet omalla toiminnallaan.

Kiinan kulttuuri on vanha. Naisen asema on ollut alistettu kuten lähestulkoon kaikkialla kautta aikain. Teos avaa suurenmoisella tavalla kiinalaisen yhteiskunnan käytäntöjä.  Kirja on syvälle luotaava Kiinan historia. Paras mitä olen lukenut. Se, että historiaa luetaan naisten näkökulmasta, tekee kiinalaisten ihmisten arjen näkyväksi.

Historiat kirjoitetaan pääasiassa valtaapitävien näkökulmasta ja heidän tarpeistaan käsin. Myös Airaksinen ym. teoksessa eliitin naisten asema ja tehtävät kuvataan seikkaperäisesti. Pääosan saa kuitenkin naisten pyrkimys laventaa toimintatilaansa, emansipaatio. Tavallisen kansan naisen asemaa kuvataan niin paljon kuin se lähteiden niukkuus huomioon ottaen on mahdollista.

Viime vuosisadalla kiinalaisen ihmisen elämä muuttui useaan kertaan. Myös yhteiskunnan edellyttämä moraali teki kuperkeikkoja. Mikä vielä jokin aika sitten oli pahe, tulikin siitä yhtäkkiä hyve. Tästä kertoo kirjallisuuden Nobelilla palkitun Mo Yanin romaani ”Seitsemän elämääni”. Kun Mon romaanissa maanomistaja Ximen Nao tapetaan omistavan luokan jäsenenä, hän syntyy eri hahmossa seitsemän kertaa ja joka kerta erilaiseen yhteiskunnallismoraaliseen tilanteeseen.

Myös kiinalaiselta naiselta on eri vaiheissa odotettu eri rooleja ja toisaalta naiset ovat ottaneet itselleen tilanteiden salliessa uusia rooleja. Pelkkään alistuneen ihmisen elämään kiinalaiset(kaan) naiset eivät ole suostuneet. Erilaiset poliittiset ja sosiaaliset seurat ja lahkot ovat tarjonneet naisille toimintamahdollisuuksia jo vuosisatojen ajan. Jo 1300-luvulla naisten muodostama Valkoisen lootuksen seura järjesti Yuan-dynastian kaataneen vallankumouksen. Uskonnollisen liikkeiden suoja on ollut merkittävä naisten toimintatilan laajentamisessa.

Jako maaseudulla eläviin naisiin ja kaupungeissa eläviin naisiin tuodaan selkeästi esiin. Tasa-arvon näkökulmasta asuinpaikalla on aivan ratkaiseva merkitys. On kiinalaisilla sosiologeilla aineistoa tutkimuksilleen!

Kirjan sisältöön voi luottaa. Tämä on tärkeää aikana, jolloin tietokirjojen nimissä tehdään aikaisempaa enemmän propagandaa. Vaikka kompetenssini ei välttämättä riitä arvioimaan lähteitä, rohkenen silti todeta, että niitä on käytetty tieteellisesti. Myös tämä on syytä todeta, kun muistamme, miten Mao-elämäkerran lähteet oli haettu Maon vastustajien leireistä.

Teoksen kirjoittajat ovat alan huippuja. Tiina Airaksinen on Aasian tutkimuksen yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa, Minna Valjakka tutkija Aasian tutkimuksen instituutissa Leidenissä ja Elina Sinkkonen on vanhempi tutkija Ulkopoliittinen instituutti -ajatuspajassa. Heidän lisäkseen kirjoittajina on kymmenen alan asiantuntijaa.

Kirjan kirjoittajat taustoittavat nykypäivän tapahtumia. Naisten näkökulmasta Kiinan ns. yhdenlapsen politiikka oli naisen itsemääräämisoikeuden loukkaus. Se myös eriarvoisti naiset keskenään. ”Yhden lapsen politiikka” kuvaa harjoitettua sinänsä tehokasta väestönkasvun hillitsemistä harhaanjohtavasti. Pääsääntöisesti perheeseen sai syntyä vain yksi lapsi, mutta se ei koskenut vähemmistökansallisuuksia.

Kiinan keisariajan kaatuminen ja siirtyminen tasavallan aikaan mullisti naisen aseman. Kiinalaisia naisia oli hakeutunut jo 1800-luvun lopulla Japaniin opiskelemaan. Tasavalta mahdollisti kouluttautumisen omassa maassa. Naisten ideologiset tavoitteet poikkesivat toisistaan. Osa haki naisen malleja länsimaista, osa oman maan perinteistä. Tärkeäksi nousi omaa maataan puolustavan naisen malli Ranskan vallankumouksen ajan järkeä ja vapautta edustaneesta naistaistelija Mariannesta. Malleina toimivat myös Napoleonin äiti Letizia Ramolino (1750-1836) ja Eleanor Roosevelt (1884-1962).

Kiinan kommunistinen vallankumous vuonna 1949 muutti täysin naisen aseman. Joidenkin tutkijoiden mukaan vallankumous oli perusluonteeltaan feministinen. Sittemmin on ymmärretty, että Maon aikana sukupuolet häivytettiin. Kiinalaisten naisten kokemus on, että todelliseen sukupuolten väliseen tasa-arvoon voidaan päästä, kun tunnistetaan sukupuolet ja niiden erot.

”Avointen ovien politiikan” alkaminen muutti myös kiinalaisen naisliikkeen tilanteen. Feminismiin liittyneet tabut rikkoutuivat, feminismin käsite ja siihen kytkeytyvät poliittiset ajatukset otettiin naistutkimukseen. Tässä vaiheessa myös ulkomaiset rahoittajat eli ”agentit” tulivat mieluusti mukaan. Kiista naisliikkeen ja feminismin sisällöistä on edelleen käynnissä.

Enää ei kiistellä siitä, käytetäänkö feminismi-termiä sinänsä, vaan miten se käännetään kiinaksi. Nykyisen naistutkimuksen käyttämässä käännöksessä painotetaan sukupuolieroja naisten oikeuksien sijaan ja se on naisaktivistien mukaan sekä kulttuurisesti että poliittisesti vivahteikkaampi kuin entinen käännös.

Gender-käsitteen tie Kiinaan on ollut poliittisessa mielessä helppo. Pientä erimielisyyttä synnytti se, miten gender käännetään kiinaksi. Sillä ei ollut kiinankielessä suoraa vastinetta. Käännöksestä xingbie (biologinen sukupuoli tai sukupuolinen ero) on tullut osa kiinan kielen sanastoa. Termi auttoi ihmisiä ymmärtämään tuontitavarana tulleen sanan merkityksen. 1990-luvun puolenvälin jälkeen on käytetty uutta käännöstä, shehui xingbie (sosiaalinen + biologinen sukupuoli).

Gender-käsitteeseen liittyvä muutosvoima myös Kiinassa piilee siinä, että se määrittelee miesten ja naisten väliset erot sosiaalisesti eikä biologisesti määräytyviksi. Jos erot eivät olekaan luonnollisia vaan ne on rakennettu, siitä tietysti seuraa, että niitä voidaan muuttaa.

1980-luvulla naistutkimusta hallitsivat kiinalaisten tutkijoiden ja aktivistien teoriat. 1990-luvulla naistutkimuksen ja feminismin aalto oli erilainen. Tuolloin käännyttiin kohti kansainvälistä keskustelua.

1990-luvulta alkaen kiinalaisittain uudet ajatukset saapuivat lännestä, monesti ylhäältä alaspäin kuten Maailman terveysjärjestön (WHO) ja muiden YK:n alaisten järjestöjen kautta. Uusia näkemyksiä sukupuolesta saapuivat rahoittamaan myös länsimaiset säätiöt. Ylirajaiset yhteydet mahdollisti suurelta osin ulkokiinalainen järjestö, Chinese Society for Women´s Studies (CSWS), jonka jäsenet toimivat Kiinan ulkopuolella. Toki vaikutteita tuli myös idästä, Etelä-Koreasta, Thaimaasta ja Intiasta. Yksi tärkeimmistä tapahtumista kansainvälistymisprosessissa oli Kiinan isännöimä YK:n neljäs naisten maailmankonferenssi vuonna 1995.

Perhe on kokenut Kiinassa valtavia muutoksia nopeassa tempossa. Perheeseen on sovellettu konfutselaisia arvoja, nationalistista ajattelua, vallankumouksellista maolaisuutta, kansallisia väestöstrategioita ja taloudellisia ja poliittisia uudistuksia.

Vuoden 1949 jälkeen naisten oikeudet koulutuksessa, työelämässä ja avioliitossa ovat kuuluneet kansallisen lainsäädännön piiriin. Tällä on ollut suuri symbolinen merkitys, vaikka kaikkia oikeuksia etenkään maaseudulla ei ole käytännössä kunnioitettu. Suuri harppaus on tapahtunut siinä, että naiset ovat ottaneet aktiivisen roolin kumppanin valintaan, avioelämään ja suurperheiden hajoamiseen liittyvissä kysymyksissä. Sukupuoleen perustuvasta syrjinnästä ja epäoikeudenmukaisuudesta ei silti ole vielä päästy eroon.

Työelämä on hyvä sukupuolten välisen tasa-arvon mittari. Vuoden 2014 tilaston mukaan työikäisten naisten (15-64 v.) työvoimaosuus Kiinassa oli 70 prosenttia, kun se oli vastaavasti Yhdysvalloissa 66 prosenttia, Iso-Britanniassa 71 prosenttia, Ruotsissa 79 prosenttia ja Suomessa 74 prosenttia. Palkka ei silti ole Kiinassakaan sama. Renminbi on naisella pienempi kuin miehellä.

Teoksen lopussa on pitkät luvut, joissa käsitellään kiinalaisia naiskirjailijoita ja muita taiteilijoita myös lyhyiden elämäkertojen valossa. Mielenkiintoista esimerkiksi on, että jo Song-dynastian (960-1279) aikana keisarinnat olivat erityisen tunnettuja vahvasta asemastaan kulttuurin kehittämisessä. Kiinalainen historiakirjoitus on vähätellyt naisten osuutta ja naisten taiteesta säilynyt tieto on puutteellista. Mielenkiintoista myös, että kulttuuri kaupallistui jo Ming-dynastian (1368-1644) aikana. Tuolloin varsinkin kurtisaanit saavuttivat arvostusta maalaus- ja kirjoitustaidoillaan.

Airaksinen, Sinkkonen ja Valjakka ovat toimittaneet helmen, joka syventää tietoamme Kiinasta, naisen emansipaation prosesseista ja feminismin ulottuvuuksista. Kirja jokainen sivu rikastaa lukijaansa.

25. marras, 2017

Pekka Korpinen
Suomi kääntyy länteen
Into 2017
226 siv.

ITSENÄINEN AJATTELIJA – PEKKA KORPINEN

Pekka Korpinen on ollut mielenkiintoinen toimija maamme taloustietelijöiden ja muiden yhteiskuntatieteilijöiden joukossa. Vaikka hän on ollut monissa merkittävissä kysymyksissä vähintäänkin skeptinen harjoitettua talouspolitiikkaa kohtaan, on hän silti pitänyt paikkansa keskeisenä vaikuttajana. Korpisen tapa analysoida tapahtumia ja asioita tiukasti tosiasioihin tukeutuen on ihailtavaa. Hän ei tukeudu toissijaisiin lähteisiin ja tunteisiin. ”Suomi kääntyy länteen” kirjassa tämä tapahtuu vain yhdessä asiassa, Venäjää koskevissa pohdinnoissa. Niissä näyttää pääasiallisena lähteenä olleen Helsingin Sanomat. Ulkopoliittisesti Pekka Korpinen on ns. rauhan mies.

Pekka Korpinen on devalvaatiosyklien asiantuntija. Kuuluisa on hänen sikasyklinsä, jossa hän asuntojen hintavaihteluihin perustuen ennusti 1990-luvun alkuvuosien romahduksen.

Korpiselle toimijat eivät ole ristiriidatonta joukkoa ja tiedollisesti tasavertaisia yksilöitä. Hän puhuu avoimesti ”valtavirtataloustieteilijöistä” (vrt. valtavirtajournalismi) ja maamme ja Euroopan unionin tämän hetkisestä ”pysähtyneisyyden” tilasta. Hän on aina ollut utelias. Muistan, kun häneltä (toim.) ilmestyi vuonna 1974 Tammen kustantamana kirja ”Sosialistinen taloussuunnittelu”. Se näyttää olevan kirjahyllyssäni ensimmäinen hänen kirjansa. Korpisen avarakatseisuus, uteliaisuutenakin pitämäni, näkyy Helsingin kaupungin arkkitehtuurissa. Hän toimi helsinkiläisten onneksi kaupungin kaupunkisuunnittelu- ja kiinteistötoimen apulaiskaupunginjohtajana kuusitoista vuotta. Arkkitehtuurin harrastajana hän asuu edelleen osan vuodesta Roomassa.

Pekka Korpinen ei pitänyt järkevänä Suomen liittymistä Euroopan unionin rahaliittoon EMU:n. Tässä hän askelsi samaa tahtia professori Sixten Korkmanin kanssa, joka tosin piti vastustavan kantansa pienen piirin tiedossa.

”Suomi kääntyy länteen” -kirjan ehdottomasti parasta antia on EU-kritiikki. Korpinen osoittaa, että unionin kehitys on johtanut alkuperäisistä tavoitteista poikkeaviin suuntiin. Niin talouspoliittinen kuin ulkopoliittinen liikkumavaramme on kaventunut niin vähäiseksi, että se voi tulla kansallemme kohtalokkaaksi. ”Suomen kannalta tärkeimmät meihin vaikuttavat päätökset taidetaan tehdä yhä Berliinissä, Tukholmassa ja Moskovassa. Ajopuu on tarttunut karikkoon. Suuri taantuma on muuttumassa suureksi pysähtyneisyyden ja uuden aggressiivisuuden ajaksi…”

”Ukrainan, Syyrian ja Libyan kriiseissä EU:lla tai sen joillakin jäsenmailla on ollut aktiivinen rooli ongelmien syntyvaiheissa… EU on päästänyt asiat siihen pisteeseen, että sen rajoilla soditaan tai on jännitystä lähes kaikilla ilmansuunnilla.” Korpisen mielestä ”on aika palata alkuperäisiin ajatuksiin: rauha ja kehitys samoin kuin turvallisuus ja vapaus ovat ensisijaiset EU:n tavoitteet”.

Korpinen tuo seikkaperäisesti esille Euroopan unionissa tapahtuneen epädemokraattisen kehityksen, mikä näkyy erityisesti Kreikan kansan alistamisena ja Euroopan keskuspankin ja sen pikkusisaren Euroopan vakausmekanismin EVM:n vahvana virkamiesvaltana.

Pekka Korpisen mukaan suuri kulttuurisesti ja taloudellisesti heterogeeninen unioni ei ilmeisesti koskaan voi muodostaa vahvaa liittovaltiota. Korpisen laajaa tietämystä kuvaa, että hän näin todetessaan kirjoittaa nykypäivän juurista, keskiajasta, jolloin katolinen kirkko integroi voimakkaasti Eurooppaa.

Kun valta ja vauraus pyrkivät keskittymään liikaa paaville ja Rooman muille kirkkoruhtinaille ja varoja tuhlattiin megalomaanisiin rakennushankkeisiin, syntyi Pohjois-Euroopan protestanttien vallankumous ja yhtenäiskulttuurin hajoaminen. Bysantti eriytyi jo tätä ennen, myös uskonnollisesti.

”Yhtenäisuskonnon hajoamisen jälkeen alkoi 30-vuotinen uskonsota, jossa syntyneet rajalinjat katolisuuden ja protestanttien välillä vahvistettiin Westfalenin rauhassa vuonna 1648 ja ovat havaittavissa vielä tänäänkin.”

”Suomi kääntyy länteen” -kirjassa avataan uusia tiedon lähteitä mm. Nordek -hankkeeseen ja EEC-vapaakauppasopimukseen liittyen. Myös näitä tapahtumia käsitellessään Korpinen palaa tapahtumien juuriin. Toisen maailmansodan häviäjänä Suomessa tuli olla ”ystävällismielinen hallitus” ja sotilaallinen ystävyys- ja avunantosopimus. Tämä sovittiin Yhdysvaltain, Britannian ja Neuvostoliiton päämiesten kesken Teheranin konferenssissa.

Etupiiriajattelu on edelleen kansainvälisen politiikan taustalla. Tietysti – ei se tunteilemalla sieltä minnekään poistu. Korpinen osoittaa, miten Yhdysvaltain ulkopolitiikan konkarit Kissinger ja Brzezinski ovat mm. todenneet, että Ukraina kuuluu Venäjän etupiiriin ja siellä se pysyy. Tähän on yhtynyt presidentti Barack Obama. Syy Ukrainasta riitelyyn on siinä, että sen avulla Yhdysvallat estää EU:n ja Venäjän hyvän yhteistyön, mikä olisi vastoin Yhdysvaltain suurvaltatavoitteita. Tätä ei Korpinen sano, mutta niin tekstin voi lukea.

Kirjassa on useita perin mielenkiintoisia kohtia. Yksi niistä on kollegojen apulaiskaupunginjohtajien Pekka Korpisen ja Vladimir Putinin väliset keskustelut.

Korpinen ja Putin neuvottelivat ystävyyskaupunkisopimuksen Helsingin ja Pietarin välille. Sopimuksen allekirjoittivat kaupunginjohtajat Kari Rahkamo ja Anatoli Sobtsak.

”Aika ajoin tavatessani Putinia keskustelu sivusi myös koko Venäjää koskevia aiheita. Meneillään oli demokratiakokeiluja ja markkinatalouden harjoittelua. Ensin mainittu oli lähellä sekasortoa ja anarkiaa. Erityisesti talousasioista oli mahdoton saada järkeviä päätöksiä ulos valtuustoista ja parlamentista. Putin oli kovin tuskastunut tähän asioiden tilaan.”

”…Totesin Putinille, että sekä demokratian että markkinatalouden yhtäaikainen toteuttaminen voi olla kerralla liikaa Venäjälle. Aasialainen malli, jossa markkinatalous yhdistetään autoritääriseen hallintoon, olisi todennäköisesti toimivampi vaihtoehto. Sain vaikutelman, että Putin oli erittäin kiinnostunut tästä ajatuksesta ja siitä, mitä Kiinassa tapahtui.”

Lopuksi vielä Pekka Korpisen ajatuksia EU:sta ja EMU:sta:

EKP:n virkamiehille on kasautunut suuri valta päättää kansojen kohtaloista, ilman yhtäkään demokraattisesti valittua toimijaa.

Hälytyskellojen pitäisi soida, jos EU:n harjoittama talouspolitiikka uhkaa johtaa jäsenmaissa 1930-luvun tapaiseen poliittiseen katastrofiin.

Kreikan olisi parasta erota eurosta nopeasti ja pysyvästi. Kreikan tulisi devalvoida uusi valuuttansa. EU:n on tuettava Kreikkaa humanitaarisen avun nimissä.

Jos Suomi aikoisi erota eurosta, kilpailukyky olisi järkevää saada kuntoon ennen euroa. Markan ja euron kurssin olisi hyvä pysyä alkuvuodet lähellä toisiaan, jotta uusi valuutta loisi aluksi uskottavuutta ja vakautta. Pitkän päälle markan arvon pitäisi määräytyä niin, että pärjäisimme viennin päämarkkina-alueilla, jotka ovat muualla kuin euro-Euroopassa.

Miksi poliitikot ovat heikkoja, eivätkä kansallisvaltiot hallitse enää omaa kehitystään? Eurooppaan on luotu kummallinen puolitien integraatio… Kreikan ja Italian ei olisi koskaan pitänyt liittyä velkaisina maina euroon. Esimerkiksi toukokuussa 1998 ensimmäisistä euromaista päätettäessä Italian velkasuhde oli lähes kaksinkertainen 60 prosentin enimmäissääntöön verrattuna… Liittymisen jälkeen velka on jatkanut tasaista kasvuaan vuodesta toiseen.

Unionin johtoon valitaan usein tarkoituksella heikkoja johtajia, kuten ensimmäinen ”presidentti” ja ”ulkoministeri”. Komission nykyinen puheenjohtaja on veroparatiisimaa Luxemburgin pitkäaikainen pääministeri. EKP:n pääjohtaja on Italian valtiovarainministeriön pitkäaikainen kansliapäällikkö, henkilö, jonka korkea ammattitaito helpotti Italian tietä ylivelkaantumiseen.

Brysselin byrokratian legitimaation heikkenemisen seurauksena valta EU:ssa on siirtynyt paljolti vahvimmalle ja suurimmalle jäsenmaalle Saksalle. Kun sodan jälkeen haluttiin eurooppalainen Saksa, onkin saatu saksalainen Eurooppa.

20. kesä, 2017

ROBOTTI VIE TYÖT

Martin Ford
Robottien kukoistus
Teknologia ja massatyöttömyydenuhka
Sammakko 2017
332 siv.

Jokainen meistä on joskus pinnistänyt ajatustaan ymmärtääkseen äärettömyyttä tai maailmankaikkeuden reunaa. Siinä tilanteessa, kun päässä alkaa soinnin kaltainen tunne, on ollut pakko luovuttaa. Samanlainen tilanne syntyy lukiessa Martin Fordin kirjaa Robottien kukoistus.

Jos ihminen joskus kykenee kehittämään tekoälyn, tuloksena olisi kone, joka ylittäisi monenkertaisesti ihmisälykkyyden rajat. Eläisimme planeetalla vieraan ja ylivoimaisen älyn kanssa. Tekoäly suuntaisi älykkyytensä itsensä kehittämiseen. Se tapahtuisi aste asteelta kiihtyvällä vauhdilla, jonka tuloksena olisi kone, joka olisi tuhansia tai miljoonia kertoja älykkäämpi kuin yksikään ihminen. Tuollaisten koneiden synty muuttaisi ihmiskuntaa dramaattisesti. Meidän on mahdotonta ymmärtää mitä silloin tapahtuisi.

Tällä hetkellä olemme sellaisen robottitekniikan kehityksen alussa, joka mullistaa täydellisesti seuraavan sukupolven yhteiskuntia. Edessämme olevat ratkaisut ovat äärimmäisen vaikeita, silti välttämättömiä. Kuljemmeko eteenpäin tekniikka edellä vai ihmisen tarpeet edellä. Jos annetaan robottitekniikan johtaa kehitystä, voimme ajautua yhteiskuntaan, joka on täynnä julmuutta, kuten matemaatikko Norbert Wiener ennakoi jo vuonna 1949. Robottien avulla voimme toisaalta luoda ihmistä ja ihmisyyttä palvelevan yhteiskunnan, jossa kaikki ovat yhdenvertaisia ja jossa yhteiskunnallisesti välttämätön työ per yksilö on hyvin vähäinen. Kyse on siis viimekädessä siitä, johtaako kehitystä kohti robottiyhteiskuntaan kansanvaltaiset organisaatiot vain rahan valta.

Oiva esimerkki taitavasta robotista on appelsiininkeräyskone. Se käyttää kolmiulotteista konenäkökykyä, jonka avulla se voi tehdä appelsiinipuusta eräänlaisen kartan ja tallentaa sitten jokaisen hedelmän sijainnin muistiinsa. Tieto siirtyy koneen kahdeksaan robottikäteen, jotka keräävät appelsiinit nopeasti. Tässä koneessa havainnointikyky on onnistuttu koneistamaan, mikä oli suuri harppaus robottitekniikan kehityksessä.

Lähitulevaisuudessa robotit voivat korvata myös asiantuntijatehtävät. Lääkärien ja juristien työt siirtyvät roboteille, kuten myös uutistoimitusten työt ja romaanien kirjoittaminen.

Tekniikan kehitys punoutuu yhteen merkittävien yhteiskunnallisten haasteiden ja ympäristöongelmien kuten ikääntyvän väestön, ilmastonmuutoksen ja luonnonvarojen ehtymisen kanssa. Robotit saapuvat kaikkialle. Niiden rakentaminen tulee pilvipalvelujen myötä halvaksi, koska jokaiseen robottiin ei tarvitse rakentaa erikseen ”älyä”.

Ensimmäisenä robotit vievät pienipalkkaisten työt, joihin vaaditaan vain vähän koulutusta. Pian sen jälkeen robotit tekevät myös suurituloisia ja korkean taitotason töitä. Automatisointi johtaa talousjärjestelmään, jossa koneilla voidaan saavuttaa lähes rajoittamattomia tuotantomääriä. Ihmisiä ei tarvita juuri lainkaan edes ohjaamaan koneita. Miten järjestää ihmisten toimeentulo? Jos ihmisillä ei ole työttömyyden vuoksi ostovoimaa, miten jatkuu talouskasvu, minne ”rajoittamattomat tuotantomäärät” laitetaan.

Ford käsittelee monipuolisesti robottien vaikutusta yhteiskuntien kykyyn työllistää sekä talous- ja yhteiskuntapolitiikkaan. Hän osoittaa, että automatisoinnin vaikutus näkyy jo pitkällä aikavälillä. Kun työllistymistä mitataan tehtyjen työtuntien määrällä, ei työllisyys ole Yhdysvalloissa viimeisen 15 vuoden aikana parantunut, vaikka väestö on kasvanut 40 miljoonalla ihmisellä.

Kirjan yksi heikkous on, että siinä esimerkkivaltiona on Yhdysvallat. Ford tosin rinnastaa Yhdysvalloissa tapahtuneen muutoksen Britanniaan. Muutos ei näissä maissa ole kulkenut tasajalkaa. Yhdysvallat on hyvä esimerkki, koska se on johtava kapitalistinen valtio. Jos kuljemme samoja polkuja kuin siellä, päädymme samaan tilanteeseen.

Kustannustoimittaja Jouko Mattila on kirjoittanut kirjan loppuun lyhyen luvun ”Koskeeko tämä meitä Suomessa?”. Hänen mukaansa osa Yhdysvalloissa tapahtuneesta on tapahtunut myös Suomessa, osa ei. Luonnollisesti, koska olemme kehityksessä Yhdysvaltoja jäljessä. Suomessa akateeminen työttömyys, palkkojen pienentynyt osuus BKT:sta 1970-luvulta lähtien ja osa-aikaisten työntekijöiden määrän nousu ovat tapahtuneet kuten Yhdysvalloissa. Sen sijaan tuloerot eivät ole Mattilan mukaan Suomessa yhtä suuret kuin Yhdysvalloissa. Silti Suomessa joka neljäs (25 %) kotitalous ansaitsee vuodessa yli 225 000 euroa ja neljäsosa alle 10 000 euroa. Siinäkin tuloeroa kerrakseen.

Kustannusosakeyhtiö Sammakko on tehnyt tärkeän työn saattaessaan Martin Fordin suomenkielisille lukijoille. Kulukoon se mahdollisimman monen kädessä.

10. touko, 2017

ROOMAN LOPUN SYYT

Maijastina Kahlos
Rooman viimeiset päivät
Otava 2016
285 siv.

Rooman loppu on kiinnostanut historioitsijoita, yhteiskuntatieteilijöitä ja filosofeja keskiajalta lähtien. Klassiseksi selitykseksi on muotoutunut näkemys, jonka mukaan Rooman lopun aiheutti henkinen rappio ja moraalinen alamäki sekä sotavoimista aiheutunut taloudellinen rasite. Roomaan kohdistui mm. kaikkien aikojen suurimmat kansainvaellukset. Niistä kehkeytyivät nykyiset kansallisvaltiot. Roomassa tapahtui myös merkittävä henkinen muutos. Hylättiin antiikin jumalat ja siirryttiin kristinuskon monoteistiseen jumalaan.

Maijastina Kahlos on tehnyt mielenkiintoisen matkan syvälle Roomaan ja puristanut sen lukemisen arvoiseksi kirjaksi. Epäilin otsikon ”Rooman viimeiset päivät” lupaavan liikaa. Onko Rooman pitkä historia kuvattavissa ”viimeisiksi päiviksi”? Kahlos kirjoittaa, että viimeisiä päiviä on useita, riippuen mihin se viimeinen asetetaan. Kulttuurisesti elämme edelleen Roomassa.

Vaikka koko Rooman elinkaari, tasavallasta viimeisiin keisareihin, on kirjassa esillä, keskittyy se myöhäisantiikin aikaan. Kahlos on kirjoittanut kaikkien luettavissa olevan kirjan. Esitietoja Roomasta ei tarvita. Ensimmäistä kertaa Rooman historiaan tutustuvan tulee olla kirjaa lukiessa kuitenkin tarkkana sen suhteen, mitä teksti kulloinkin käsittelee. On muistettava erottaa tasavallan aika keisarikausista, kuten myös antiikki, myöhäisantiikki ja keskiaika. Kirjoittaja ei voi korostaa näitä jokaisessa yhteydessä erikseen.

Keisariaikojen jakautuminen varhaiseen keisarikauteen, sen jälkeiseen keisarikauteen ja tosiasialliseen sotilaiden valtaan on oiva kuva Rooman kehityskaaresta. Rooman loppuvaiheessa sotilasjohtajien valitsemat keisarit vaihtuivat jopa kuukausittain. Heikkojen keisarien, sotilaiden vallan ja suurmaanomistajien verovapaus kytkeytyivät toisiinsa Rooman kulkiessa loppuaan kohti.

Rooman mennessä kahtia, Länsi-Roomaan ja Itä-Roomaan, niiden kehitys kulki erillään, vaikka alussa keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Länsi-Rooman viimeisen keisarin valtakausi päättyi vuotta 476, Itä-Rooman peräti tuhat vuotta myöhemmin.

Rooman historia on myös kristinuskon syntymisen ja levittäytymisen historiaa. Uskonnolla oli olennainen merkitys ihmisten arkeen ja maailmankuvaan antiikin maailmassa. Varhaisella keisarikaudella Rooma takasi rauhan valtakunnan eri osien välillä. Kaupankäynti ja matkustaminen oli turvallista. Ihmisten mukana liikkuivat tavat ja ajatukset. Keisariajan Rooma oli uskonnollisesti kirjava. Ei ollut mitenkään itsestään selvää, että kristinuskosta tuli Rooman valtauskonto. Vasta 400-luvulla se vakiintui osaksi valtajärjestelmää.

Roomalaiset eivät ottaneet uusia asukkaita ja heidän tuomia tapoja ja ajatuksia avosylin vastaan. Muut kansat olivat barbaareita, joiden kulttuurin nähtiin olevan omaan kulttuuriin verrattuna alemmalla tasolla. Ilmestyi tekstejä, jotka muistuttavat tämän päivän rasistisia kirjoituksia. Barbaareista kiersi listoja, joissa kuvattiin heidän huonoja ja hyviä ominaisuuksia. Juutalaiset olivat kateita, egyptiläiset viekkaita, hispanialaiset juoppoja, slaavit siivottomia, saksit typeriä jne. Kristinuskon leviäminen ei muuttanut roomalaisten asenteita ja hallintokäytäntöjä toisiksi.

Kun Rooma oli vahvimmillaan se eli rajojensa takaisten ryhmien kanssa samantapaisessa symbioosissa kuin nykypäivän Yhdysvallat. Rajan takaiset johtajat olivat riippuvaisia Roomasta ja sen taloudellisesta ja poliittisesta tuesta. Roomalaiset sekaantuivat heti rajan takaisten maiden asioihin, jos joku mahtimies nousi roomalaisten näkökulmasta turhan vaikutusvaltaiseksi. Näissä tilanteissa Rooma sysäsi paikallisen hallitsijan syrjään järjestämällä salaliiton, murhan tai sieppauksen. Kahloksen tekstiä on tältä osin mielenkiintoista verrata vaikkapa Tim Wernerin kirjoittamaan CIA:n historiaan.

Kokonaisuutena Rooma on upea osa länsimaisen ihmisen historiaa. Rooma elää edelleen. Siitä tuli ihanne Eurooppaan muotoutuneille uusille valtakunnille. Monet niistä halusivat olla Rooman perillisiä. Rooman keisarillinen kotka omaksuttiin useissa valtioissa. Siitä tuli mm. Itävallan keisarikunnan, yhdistyneen Saksan keisarikunnan ja Napoleonin Ranskan symboli. Venäjä otti käyttöönsä Itä-Rooman keisareiden kaksoiskotkan. Brittiläinen eliitti otti Rooman esimerkikseen ilman kotkaa. Pax Romanaa vastasi Pax Britannica.

Alun perin Rooman kotka oli ylijumala Juppiterin ja kreikkalaisen Zeuksen kotka. Halusimmepa tai ei, olemme tämän kotkan tyttäriä ja poikia. Kulttuurimme juuret on hyvä tuntea.