3. joulu, 2019

VLADIMIR PUTIN – KOKO TARINA

Arvo Tuominen
Vladimir Putin, koko tarina
Readme.fi 2019
ss. 240

Arvo Tuominen on kirjoittanut kirjan, josta Putinin kiihkeimmät kannattajat ja kovimmat vihaajat eivät pidä. Silti juuri heidän kannattaa kirja lukea. Se haastaa ajatukset, ennakkoluulot ja tiedot. Tyylilleen uskollisena Tuominen on tarkka faktoista ja silloin kun hän esittää tietoja, joista ei ole aivan varma, hän sen myös ilmaisee.

Tuomisella on tapa letkautella, heittää lauseita mutusteltavaksi. Yleensä hän onnistuu. Tällä kertaa lennokkuus menee paikoin yli. Kun hän heittää mahdollisuuden, että Putin viedään Haagiin tuomittavaksi, otettaneen se Putinin vihaajien joukossa liian todesta. Tuominen tietää kyllä, että Haagiin ei suurvaltajohtajia viedä. Jokainen kansoja pommittanut Yhdysvaltain presidentti nukkuu yönsä rauhassa.

´Vladimir Putin, koko tarina´ luo tarkan kuvan Putinista. Tuominen seuraa hänen kasvuaan Leningradin kaduilta tähän päivään. Hän kuvaa Putinin sattumien kautta tapahtuneen etenemisen jäntevästi, tavalla, joka pitää lukijan hereillä. Tuomisella on myös kyky nähdä sosiaalinen todellisuus ja psyyke ihmisen toiminnan taustalla. Tämä yhdistyneenä Tuomisen tavattoman hyvään Venäjän ja yleisen historian tuntemukseen, tekee kirjasta teoksen, joka jää elämään. Se ylittää yhden joulumyyntikauden, eikä se ole yhden aikakauden propagandistinen tuote.

Kirja antaa realistisen kuvan realistisesta ihmisestä, joka sijoittuu realistisesti kuvattuun maahansa ja maailmaan. Putin poikkesi kaikista muista vuosituhannen vaihteen toimijoista siinä, että hän oli ainoa, joka ei suostunut ottamaan lahjuksia vastaan. Hän ei syönyt samasta kaukalosta kuin muut.

Kirjan lähtökohtana on fakta: ”Venäjällä on saman verran valtaryhmiä kuin Kremlissä torneja – 20. Näiden ryhmien intressien sovittelu ja yhteisen linjan löytäminen on presidentin tehtävä.” Tehtävä ei ole helppo. Putin on siinä onnistunut. Panemalla oligarkeista yksi vankilaan, valta palautui politiikan puolelle.

Putin oli sattumoisin tehtävissä, jossa hän näki maansa tilan. Neuvostoliiton viimeisen presidentin Gorbatšovin perintö oli raskas, lähes mahdoton. Maa oli ajautunut Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailmanpankin lainoista riippuvaiseksi. Lainaaja sanelee velalliselle ehdot. Tämä jäi vaivaamaan Putinia. Tänään Venäjä on velaton.

Tuominen käsittelee kaikki keskeiset Venäjään vaikuttaneet maailman tapahtumat, Jugoslavian ja Serbian pommitukset, Libyan raunioittamisen ja muut arabimaiden sodat ja kriisit sekä tietysti Ukrainan ja Krimin. Ne avautuvat lukijoille eri tavalla silloin kun esitellään kaikkien osapuolien näkökulmat ja intressit. Lukijan ei tarvitse olla Tuomisen tulkinnoista samaa mieltä – en minäkään kaikilta osin ole – mutta kuten edellä sanottu, Tuomisen tuomat tiedon ainekset monipuolistavat tietovarantoa, johon näkemyksensä perustaa.

Vladimir Putin on kirjan mukaan humanisti. Hän on tukenut mm. monikulttuurisuutta tukemalla paitsi ortodoksikirkkojen myös synagogien ja moskeijoiden rakentamista silläkin uhalla, että se on nostattanut mielenosoituksia häntä vastaan. Itse asiassa näitä Putinin tekoja vastustaessaan kiivas kansallismielinen Aleksei Navalnyi on noussut oppositiojohtajaksi. Navalnyi on Venäjän Halla-aho.

Mielenkiintoinen jakso kirjassa on ortodoksisuuden vaikutus Venäjään. ”Alhaisempi työn tuottavuus ortodoksisen uskon maissa (ei siis vain Venäjällä) johtuu pitkälti uskonlupauksesta, positiivisesta suhtautumisesta kuolemaan sekä takuuvarmasta ylösnousemuksesta. Kun maanpäällinen taival on vain eräänlainen välitila ennen iankaikkista elämää, josta mannaa ja hunajaa ei puutu, niin miksi itseään pitäisi työllä näännyttää? Mieluummin korkataan vodkapullo ja otetaan lunkisti kuin kehitetään hiki päässä esimerkiksi kunnon auto tai kännykkä.” Vaikka tämä tiedostetaan Kremlissä, on tälle vaikea tehdä mitään.

Lopussa luku ”Venäjä Putinin jälkeen” on tärkeä. Asiaan perehtyneille siinä ei ole uutta, mutta jokaisen kannattaa kirja lukea jo tämän luvun vuoksi. Venäjä on eurooppalainen valtio ja Putin oli länsimielinen, mutta ei suostunut soittamaan Yhdysvaltojen pilliä. Yhdysvallat piiritti Venäjän sotilastukikohdilla. Siinä ei ole ollut mitään mieltä. Mitä järkeä Yhdysvaltain ja Euroopan kannalta on ollut puristaa Venäjää liittoutumaan Kiinan kanssa, kun se voisi olla historiallisessa roolissaan välittäjävaltiona sekä itään että länteen ja samalla lännen puskurivaltio itään.

Yhdysvaltalainen geostrategi Zbiegniev Brzezinski esitti vuonna 2012 Yhdysvaltojen, Euroopan ja Venäjän liittoutumista sekä tasapainojärjestelmän rakentamista Euraasian itäpäähän. Nyt on käymässä toisin. Länsi pakottaa Venäjän liittoutumaan Kiinan kanssa. Tämä ei ole Venäjän tahto, sillä Kiinan nousu saattaa ajaa Venäjän Meksikon rooliin suhteessa Yhdysvaltoihin.

Euroopan ja Venäjän välisen suhteen kehittämisessä on paljon potentiaalia, kunhan osapuolten väliset erot ja yhteiset edut tunnustetaan. Se on myös Vladimir Putinin tahto.

´Vladimir Putin, koko tarina´-kirjan lähdeluettelo vahvistaa uskoa, että Arvo Tuominen on kirjoittanut tasokkaan tietokirjan.

21. marras, 2019

HIENO KEHITYSKERTOMUS 1600-LUVULTA

Arvi Herttua
Kuusela
Books on Demand 2018
ss. 293

Arvi Herttuan toinen kirja, dokumenttiromaani ”Kuusela” kertoo 1600-luvun lopun nälkävuosista Lopen kunnassa. Nälkävuodet alkoivat koko Euroopassa vuonna 1695 kestäen vaikutuksiltaan kolmesta neljään vuotta. Viljasadot Suomessa menetettiin paikoitellen kokonaan, nälkäiset lähtivät vaeltamaan kuljettaen tauteja mukanaan. On laskettu, että Suomessa kuoli nälkään lähes kolmannes väestöstä.

Väestön huolto ei toiminut, koska pääkaupunki Tukholma keräsi edelleen veronsa ja jätti toimittamatta tänne maaherrojen pyytämää viljaa. Papisto syytti onnettomuudesta kansan syntisyyttä, kun se ei muutakaan voinut. Sen aikaista papistoa objektiivisemman kuvan noista vuosista kertoo historioitsija Mirka Lappalainen teoksessaan ”Jumalan vihan ruoska”.

Tarkan kuvan kertoo myös Arvi Herttua. Hän kirjoittaa hyvin yksityiskohtaisesti nälän ja tautien runtelemista ihmisistä ja epätoivosta, kun kartanoista ja tilallisiltakin loppui ruoka. Lopella kerjäläiset pidettiin pois kulkemasta. Heille järjestettiin asuinsijat tyhjiksi jääneisiin taloihin, jonne järjestettiin ruokaa ja jopa alkeellinen terveydenhuolto.

Huollon järjesti kirjan päähenkilö Antti Hirvi.

”Kuusela” on kehityskertomus Antti Hirven ja uuden tuotannollisen yhteisön rakentamisesta. Orvoksi jäänyt Antti päätyi asumaan Hollantiin isoisänsä luo. Antin merikapteeni isä oli järjestänyt hänelle useita kotiopettajia, jotka opettivat humanistisia aineita. Antin isän mielestä triviaalikoulussa opetetaan vain uskontoa ja siellä tehdään pappeja. Pojan piti saada enemmän. Hollannissa isoisän hoivissa Antin koulutus jatkui samalla aatteellisella linjalla.

Kun Antti Hirvi oli saanut kokemusta työelämästä kauppakomppaniassa, hän halusi kokeilla siipiään. Hän kaipasi kotimaahansa, tuli tänne ja osti konkurssikypsän Kuuselan tilan. Perimillään rahoilla Antti tekee Kuuselasta nykyaikaisen maanviljelyskeskuksen, jonka ympärille rakentuu muutakin tuotantoa. Hyväntekijä Antti työllistää nälkävuosina kodittomia, mutta myös ammattimiehiä. Antin palatessa Hollantiin Kuusela on sadan ihmisen yhteisö ja työmaa.

Arvi Herttua kertoo paikoin erittäin yksityiskohtaisesti kartanon töistä ja uusien keksintöjen käyttöönotosta. Herttua hyödyntää sitä tietoa, jota hankki kirjoittaessaan ensimmäistä kirjaansa ”Koivuniemi”. Omakohtaista tuntumaa maatalouteen ammattiyhdistysliikkeen palveluksesta eläkkeelle jääneellä Herttualla on lapsuudesta. Hän on maatalon poika.

Kirjassa voi tulkita olevan kaksi ulottuvuutta. ”Opillinen” osuus, jossa kerrotaan tarkasti maanviljelykseen liittyvistä uudistuksista perunan tulosta sepän keksintöihin. Toinen ulottuvuus on Antin radikaali ajattelu. Hollanti oli tuohon aikaan liberaali valtio, jonne monet Euroopan ajattelijat ja kauppiaat siirtyivät. Antin saama koulutus ei perustunut uskonnolliseen kasvatukseen, vaan tuloaan tekevään valistukseen. Tämä näkyi Antin toimissa lasten kasvatuksessa ja koulutuksessa. Kuuselassa ei lasta kasvatettu piiskalla ja työllä, vaan järjestämällä heille leikkejä. Antti perusti koulun, johon jokaisen Kuuselan lapsen kuului mennä.

Antti oli naisten mies. Tähän liittyvät tapahtumat tuovat kirjaan sävähdyksiä; iloja, jännitteitä, pettymyksiä ja uusiutumista. Vannoutunut poikamies joutui keskustelemaan naissuhteistaan kirkkoherra Jacobus Kaskasin kanssa. Mutta minkä kirkkoherra mahtoi kylän nälkäisiä auttavalle Hirvelle. Luonto hoitaa lopussa tehtävänsä. Sormusliikkeeseen se saa Antti Hirvenkin.

Kirjassa paikkojen, pappien, maaherrojen ja voutien nimet ovat oikeita.

Tässä tarina kiteytettynä siten, että kirjan hieno juoni ei paljastu.

Arvi Herttua on yksi esimerkki henkilöistä, jotka ovat aloittaneet kirjoittamisen vasta eläköitymisen jälkeen. Toivon, että hän olisi esimerkki tuhansille eläkkeensaajille, joilla on kerrottavaa omasta elämästä ja laajemminkin. Arvi toimii aktiivisesti Kirjoittavat Eläkkeensaajat -yhdistyksessä. Yhdistys tekee yhteistyötä Työväen Arkiston kanssa. On tärkeää, että hyvinvointivaltion rakentajat – Arvi Herttuan ikäpolvi – kirjoittaa kokemuksensa edes arkistoon.

Suhteellisen pienellä kustannustoimittajan työllä Arvi Herttuan ”Kuusela” olisi tekstin ja sisällön osalta suurellekin kustannusyhtiölle kustannuskelpoinen.

17. marras, 2019

JULIA MENEE SYVÄLLE

Julia Hietakangas
Nuda veritas – paljas totuus
Mediapinta 2019

 

Kateushuntu

Vihkivalasta huolimatta
kateushuntu välillämme.
Kaksikymmentäviisi vuotta –
vaatisiko molemmilta
metamorfoosin?

Julia Hietakangas purkaa syvimpiä kokemuksiaan ja tuntojaan uusimmassa kirjassaan ”Nuda veritas – paljas totuus”. Nimensä mukaisesti totuuden ympärille ei jää peittävää kuonaa. Elämä on ollut sitä itseään niin hyvässä kuin pahassa, pettymyksineen ja iloineen.

Tämä on Hietakankaan kolmas. Ensimmäinen ”Per aspera ad astra” eli Vaikeuksien kautta voittoon oli kierkegaardilainen isälle ja kaikille veteraaneille omistettu, jonka runot käsittelivät köyhää lapsuutta, työtä ja ajatusten kehitystä. Pohjaväreenä oli syvä mutta tavoittamaton kaipaus. ”Elämä on peliä / Maailmanhengen leikkiä, / siinä ovat pysyviä / vain / universaalit totuudet”

Per aspera ad astrassa kirjoittaja koki olevansa sivullinen. Toisessa runokirjassa ”Memento vivere – muista elää” kirjoittaja jatkaa sisimpänsä penkomista, mutta tavoittaa enemmän eheyttä.

Uusin on Sirjan tarina. Runot palaavat köyhyyteen, kärsimykseen, vihaan, kostoon, ahkeruuteen ja anteeksiantoon. Totuus paljastuu aina, mutta Julia Hietakankaan kynästä syntyvä totuus on melko katkera. Lohtua on, mutta se asuu yksinäisyydessä ja individualismissa.

Julia Hietakangas on Jyväskylän yliopistosta valmistunut kasvatustieteilijä ja opettaja. Hän on lukenut teologiaa Helsingin yliopistossa ja filosofiaa Kuopion yliopistossa. Eläkkeelle jäätyään hän paneutui kirjoittamaan runoja. Lisäksi hän pitää filosofikerhoa ja oli pitkään Uudenmaan kirjoittajat ry:n varapuheenjohtaja.

Hän voisi olla esimerkkinä monille ikäihmisille. Työelämän jälkeen ihmiselle tulee usein tarve tarkastella elettyä elämäänsä, ennen kuin suuntautuu eteenpäin. Kirjoittaminen on oivallinen keino eritellä tapahtunutta.

Hietakangas kipuilee runoissaan pois energiaa vievistä tekijöistä. Vapautuva energia on tulevaisuutta varten. Luulen, että Julialta syntyy vielä paljon runoja. Yhä syvällisempiä. Filosofinen johdonmukaisuus hänellä on säilynyt. Suosittelen.

3. marras, 2019

MITEN KUUNNELLA POLIITIKKOJA

Jouni Tilli
Miten puhumme, kun puhumme politiikkaa
Atena 2017
ss. 319

Vuonna 1988 ilmestyi Päivikki Suojasen kirja ”Ylipuhujat. Viestinnän näkökulmia uskontoon ja politiikkaan”. Sen luettuani rupesin arvioimaan poliitikkojen puheita uudesta näkökulmasta. Mitä varten poliitikko puhuu juuri niin kuin puhuu, missä tilanteessa ja tilassa hän puhuu ja keille hän sanansa osoittaa. Suojasen kirjan ansiosta älysin, että poliitikon puhe sinänsä, irrallaan yhteyksistään ei vielä välttämättä kerro olennaisinta.

Olen odottanut lisää tutkimuksia tästä teemasta. Odotukseni oli pitkä, sillä vasta toissa vuonna, 29 vuotta Suojasen tutkimuksen jälkeen ilmestyi seuraava poliitikkojen puheita ymmärrettäväksi tekevä tieteellisesti kirjoitettu kirja, Jouni Tilliltä. Muualla maailmassa kyseisiä tutkimuksia on toki tehty. Heistä tärkeimpänä yhdysvaltalainen Kenneth Burke, jonka teoreettiseen viitekehykseen Tilli nojaa.

Jouni Tilli on analysoinut Juha Sipilän, Sanni Grahn-Laasosen, Alexander Stubbin, Olli Immosen, Timo Soinin, Sauli Niinistön ja muiden puheita. Heistä vain Alexander Stubbilla on koulutuksellista tietoa antiikin puheopeista. Muiden osalta on syytä kysyä ketkä ovat puheiden kirjoittajia tai missä he ovat puheensa oppineet kirjoittamaan. Tietenkin luontainen lahjakkuus aistia yleisönsä reaktiot opettaa puhumaan niin, että omat tarkoitusperät toteutuvat.

Politiikka on nykyään myös draamaa. Sen olennainen elementti on, miten sen toimijat määritellään. Ketkä ovat hyviä, pahoja tai rumia? Keille annetaan aktiivinen rooli, ketkä taas ovat passiivisia sivustakatsojia, viattomia uhreja tai suorastaan välineiksi alennettuja? Retorisesta roolituksesta voidaan päätellä, mitä kyseisten henkilöiden oletetaan ja halutaan tekevän – tai jättävän tekemättä. Tällä tavoin pyritään luomaan mahdollisimman laajan yleisön vakuuttava näkemys toimijoista ja tilanteesta, jossa he ovat.

Yksittäisillä sanoilla on suuri merkitys. Jo antiikin puhemestarit opettivat, että puhujan tulee osoittaa rehellisyyttään ja halua totuudellisuuteen. Tässä mielessä Tillin kirjan analyysit Grahn-Laasosen ja Stubbin yliopistoväelle pitämistä puheista ovat mielenkiintoisia. Ovatko ne mestarillisia, sen sittemmin käytäntö osoitti. Grahn-Laasonen ja Stubb osoittivat puheissaan rehellisyyttään totuutta vääristellen. Kuitenkin nuo puheet osaltaan murensivat yliopistoväen vastarinnan akateemisen vapauden puolesta.

Jumala on tärkeä sana. Tässäkin antiikin mestarit suosittelivat, että on hyvä vedota jumaliin. Suomen presidenteistä Jumalaan ovat vedonneet Kallio, Ryti, Ahtisaari ja nyt Niinistö. Jumalaan vetoaminen ei ole aivan yksinkertaista. Tilli purkaa kirjassaan myös tämän.

Alexander Stubb käytti puheessaan yliopistoväelle ”hyvän kehää”. Jokaisessa kulttuurissa on symboleita, joihin liittyy voimakkaita asenteita, näkemyksiä, moraaliarvostelmia ja tunteita. Tällainen on esimerkiksi hyvinvointivaltio. Se edustaa suurimmalle osalle suomalaisia positiivisia asioita. Stubb perusteli hyvinvointivaltion leikkauksia hyvinvointivaltion tukemisena. Tällainen akrobatia tuntuu ensi alkuun uskomattomalta, mutta näin varsin usein tehdään. Leikataan, jotta pelastetaan hyvinvointivaltio. Sitä on nyt leikkaamalla pelastettu kolmekymmentä vuotta. Poliittisessa kulttuurissamme arvostetaan myös sopimista.

Myös pelottelu toimii. Siitä kirjassa ovat esimerkkeinä Timo Soinin ja Juha Sipilän yksi puheista. Mitä muuta se on kuin pelottelua, kun Sipilä sanoi puheessaan, että jo 15-vuotiaat tekevät ratkaisuja, joiden varassa Suomen kilpailukyky lepää. ”Liian moni teini on tehnyt talouden kilpailukyvyn kannalta huonoja ratkaisuja”, hän sanoi ja lisäsi, että syyllisiä ovat myös opettajat.

Timo Soinin yksinkertaisessa ulkopoliittisessa ajattelussa Yhdysvallat symboloi taloudellista kehitystä, vakautta ja järjestystä sekä sitoutumista yhteisöihin. Sen sijaan Venäjä symboloi hänelle talousongelmia, sisä- ja ulkopoliittisia häiriköintiä ja monikasvoisuutta. Vaikka Soini ei ole Venäjä -näkemyksissään yksin – yhtyyhän hänen näkemykseensä monet arvoliberaalitkin – on tai olivat ne Suomen turvallisuuspolitiikan kannalta vaarallisia.

Kirjan luettuaan jää myös miettimään, että miten ammattimainen media- ja imagokoneisto menestyvällä poliitikolla pitää olla. Tiedetään, että Stubbin takana oli taitava koneisto, joka kykeni luomaan hänestä liberaalin mielikuvan. Mutta miten moni pärjää politiikassa ilman ammattilaisten tukea? Toisaalta jää miettimään, että kun pitkään politiikassa mukana ollut on luonut imagonsa, voiko hän enää uudet tosiasiat löydettyään muuttaa kantaansa. Voiko poliitikko ajautua oman roolinsa ja imagonsa vangiksi?

Hyvä puhe ei toki ratkaise. Puheen ja totuuden täytyy nojata toisiinsa. Sipilän hallitus on tästä hyvä esimerkki.

 

Ehdottomasti välttämätön kirja jokaiselle, joka tulkitsee poliitikkojen puheita.

30. loka, 2019

JUMALALLINEN JA INHIMILLINEN ASIA

Matthias Calonius
Siviilioikeuden luennot
WSOY 1946
ss. 574

Yksi harrastukseni on historia. Se panee pöyhimään erilaisia hyllyjä ja pinoja. Työväenkirjaston ystävien Punakulmasta löysin sattumalta Matthias Caloniuksen (1738-1817) Siviilioikeuden luennot. Historiaa kerrakseen.

Roomalaisessa näkemyksessä oikeustiede määriteltiin jumalallisten ja inhimillisten asiain tuntemukseksi, oikean ja väärän tietämiseksi. Kullakin aikakaudella on oma näkemyksensä oikeasta ja väärästä, siis moraalista. Kaksisataa vuotta sitten Ruotsin Itälääneissä (nyk. Suomessa) asuvien moraalin perusta oli sama kuin meillä nykyisin. Toki eroja löytyy yksittäisissä kysymyksissä.

Caloniuksen luennot antavat hyvän taustan nykypäivän elintapaa ja emotionaalisuutta käsitteleviin keskusteluihin. Niitä ei yleensä taustoiteta lainkaan, eikä nähdä, että kaikissa asioissa, niin kehityksessä kuin taantumassa, on kyse prosesseista. Jostain on lähdetty, jossain oltu ja päädytty nykyiseen, joka taas kulkee seuraavaan. Tämä toteamus koskee tietenkin kaikkea historian tuntemusta.

Kun lukee ihmisten ja oikeustieteilijöiden – tässä tapauksessa Caloniuksen moraalinäkemyksiä – jotka käyvät merkillisen hyvin yhteen tämän päivän vallitsevien näkemysten kanssa, ymmärtää, että kulttuurin muuttaminen ja muuttuminen on hidas prosessi. Ellei kulttuurin staattista tilaa oteta huomioon, niin kulttuurin muuttaminen esimerkiksi äänekkäimpien vaatimusten mukaisesti saattaa tietyissä tapauksissa olla henkistä väkivaltaa kansan enemmistöä kohtaan. Euroopassa tämä näkyy uusina poliittisina vastavoimina.

Edistys ei voi tapahtuma pakosta. Sitä rakentavat ihmiset pikkuhiljaa.

Caloniuksen aikana ei eletty vielä kapitalismissa. Se tietysti näkyy hänen oikeuskäsityksessään. Hänen luentonsa esimerkiksi valtauksesta on kiinnostava. Valtauksessa kyse on omistajaa vailla olevan esineen ottamisesta ottajan haltuun, omakseen. ”Valtaukseen vaaditaan aina, a) että esine, joka vallataan, on isännätön, joko luonnostaan tahi edellisen omistajan hylättyä sen, b) että valtaajalla on oikeus valtaamiseen, c) että valtaus tapahtuu teolla, esineen haltuun ottamisella ja lopuksi d) että on olemassa omana pitämisen tarkoitus. Valtaamisoikeus on saantoperuste, itse valtaus saantotapa.

Isännättömiä ovat esineet joko a) luonnostaan, b) sodan oikeuden nojalla tai c) edellisen omistajan ne hylättyä. Valtausta on siis kolmenlaatuista, yksinkertaista valtausta, sodassa tapahtuvaa valtausta ja löytöjä. Nämä periaatteet eivät ole muuttuneet miksikään. Yhdysvaltalaiset valtaavat öljylähteitä sotimalla ja Suomi tarjoaa kaivoksensa ryöstettäviksi.

Erityisen paljon Calonius on käyttänyt aikaa aviopuolisoiden oikeuksien käsittelyyn. Syykin on selvä, sillä ”oppi avioliitosta on vaikeimpia. Sen näet ovat osaksi jumaluusoppineet, osaksi eri uskontoja ja erilaisia tapoja edustaneet lainoppineet kiertäneet niin sekavaksi vyyhdeksi, että sen täydellinen selvittämine kysyy paljon vaivaa”.

”Henkilöt, jotka menevät avioliittoon, ovat yksi mies ja yksi nainen. Moniavioisuus, olkoonpa sitten kysymyksessä monimiehisyys tai monivaimoisuus, on sekä luontaisoikeuden vastainen, että meidän oikeutemme ankarasti kieltämä.” Caloniuksen luennoissa on sivukaupalla perusteluja moniavioisuutta vastaan. Käy miettimään tähän syytä, koska ei moniavioisuus kaiketi ollut Suomessa yleistä kaksisataa vuotta sitten.

Caloniuksen ensimmäinen perustelu moniaviosuutta vastaan: ”Koska muuten ei jokaiselle miehelle olisi tarjona vaimoa, minkä johdosta se, joka ottaisi useita vaimoja, loukkaisi muiden oikeutta.” Sellainen oli logiikka tuolloin.

Luennoissa käsitellään siviili- ja rikosoikeuden kaikki pääalueet. Kirjan viimeinen luku käsittelee ylimuistoista nautintaa.

”Teoksen sivuilla silloin tällöin välkehtii myös huumori, joskus taas räiskyy pureva iva, joka armottomana suomii etenkin ennakkotapauksia tiedonpuutteessaan hapuilevia 1700-luvun tuomareita”, kirjoittaa esipuheessa Y.J.Hakulinen.

Opettavainen teos.