2. kesä, 2018

KAPITALISMIN MUSEOSSA

Ville-Juhani Sutinen
Kapitalismin museo
kulttuurivihkot 2018
252 siv.

Yhdysvaltain politiikan ja kulttuurin hallitsevin piirre 2010-luvulla on nostalgia. Vaikka kuluva hetki on yhdysvaltalaisessa eetoksessa ratkaiseva, palkitsevat kaupunkilaiset koulutetut itseään kaupallistetulla light-kaipauksella. Menneisyysmatkailusta haetaan ”fiiliksiä”, karikatyyrimaista kitschversiota vanhoista hyvistä ajoista. Turisteja tekaistuun kadonneeseen aikaan palvellaan ympäri Yhdysvaltoja kymmenin eri tavoin teattereista ravintoloihin ja elokuvista konsertteihin.

Konservatiivinen nostalgia on vielä luku erikseen. Sen vallassa todella pyritään elämään oikeana pidetyssä historiallisessa aikakaudessa, jolloin kaiken uskotaan olleen paremmin kuin nykyään. Etäämmällä vintagekahviloista mainoskyltit vaihtuvat Donald Trumpin kannatuskyltteihin.

Tällä vuosituhannella Yhdysvalloissa, mutta kautta läntisen maailman, konservatiivisesta nostalgiasta on tullut aggressiivista kaipausta. Näköalattomat kansat katsovat taaksepäin. Vintagekahviloiden ”edistyksellistä” nostalgiaa ja konservatiivien nostalgiaa yhdistää viihtyminen kuvitelmissa. Ensimmäiset käyvät siellä lomalla, toiset haluavat muuttaa sinne pysyvästi.

Ville-Juhani Sutinen kuuluu kirjailijoihin, jotka kulkevat erityisiä polkuja. Kun häneltä ilmestyy kirja, se on miltei pakko hetimiten lukea. Myös tässä, kulttuurivihkojen ensimmäisessä julkaisussa, Kapitalismin museo, Sutinen on mainio. Hänen tapansa yhdistää faktaa ja sielunmaisemaa tuo esiin olennaista todellisuudesta. ”Kylän nimi on Walker. Yhtä hyvin se voisi olla jotain muutakin. Kukaan ei välittäisi jos olisi… Respa on pieni, emäntä lihava. Ei silti tunnu etteikö hän mahtuisi koppiinsa, vaan ettei koppi osaa olla tarpeeksi suuri emännälle. Se ei vain pysty…”

Sutinen vierailee todellisessa kapitalismin museossa, joita maailmassa on kolme. Hän yrittää ratkoa kapitalismin museon ja kaikkien kapitalismia kuvaamaan pyrkivien teosten ongelmaa: kun teemaa pidetään luonnollisena tosiasiana kaikkialla niiden ulkopuolella, kuinka siitä voidaan vangita jotain valaisevaa pieneen tilaan? Mielenmaailman kategorioiden avulla Sutinen kykenee siihen mukavasti. Sitä paitsi yhdysvaltalainen kapitalismi tuntuu jo valmiiksi tekevän itsestään museota.

Vinkkinä suomalaisille bisneksentekijöille tai sellaisiksi haluaville: Nostalgia on jo myös Suomessa, mutta vahvana se tekee vasta tuloaan. Nostalgia tulee leviämään koko elämänpiirimme kattavaksi. Tämän hetken pikkufiatit ja minicooperit ovat vasta alkusoittoa.

Sutinen matkaa jälleen bussilla läpi Amerikan, kuten kirjassaan Itä-Harlemin punainen ruusu. Hän yöpyy motelleissa, jotka ”ovat kaikki eri tavalla samanlaisia”. Jokaisella motellilla on teema, jotka paljastavat miten maa näkee itsensä. Kaikkialla maailmassa on motelleja, mutta Yhdysvalloissa motelleista muodostuu maan sirpaleinen alitajunta, joka kiteyttää sen luonteen. Jos sen osaa lukea. Sutinen osaa.

Amerikkalaisuus perustuu liikkumiseen. Motellit kannattelevat sitä. Alkuperäiskansat vaelsivat paikasta toiseen vuodenaikojen mukaan, ja uudisasukkaat ja siirtolaiset lähtivät kauas kotoa jälleenasuttaessaan Amerikan 1600-luvulla siirtokunta-aikaan ja uudelleen 1900-luvun taitteessa suuren siirtolaisaallon vuosina.

”Juuri vapaus, tai vapauden illuusio, on motellien ontologian ydin. Toisin kuin kodit, motellit on tarkoitettu läpikuljettavaksi, tuskin pysähdyttäviksi transitpaikoiksi. Kulkija tarvitsee vuoteen, wc:n ja ilmastointilaitteen, ja ne ovatkin motellin keskiössä. Myös ravintola on lähellä. Mikään ei sido ihmistä motelliin, ja heti aamulla hän voi jatkaa matkaa, aivan kuin tien päällä oleva yksilö lähtisi joka päivä perustamaan Amerikkaa.”

Sierra Nevadalla, pannessaan maaten motelli Walkerin huoneessaan, Sutinen panee merkille: ”Yö on tungettu täyteen sirkkoja, jotka eivät pääse pois ja huutavat peloissaan autiomaassa.”

Sutinen vuokraa asunnon Berkeleysta. Paikallisen hintatason mukaan asunto on halpa, 1750 dollaria kuussa. Asunto on leikkimökki vuokranantajan pihassa. Kaupungissa on paljon suuria yrityksiä, asuntoja on liian vähän ja ne ovat kalliita, asunnottomuudesta on tullut normaalia. San Franciscossa vain seitsemäsosalla asukkaista on niin korkeat tulot, että ne riittävät tilastollisesti määriteltyyn keskihintaiseen asuntoon. Siispä asuntoautot täyttävät syrjäisten katujen varret ja sivummalla on lukuisia alueita asuntovaunuille ja teltoille. Kaikilla ei ole edes varaa niihin. Tuhannet asuvat pahvista tehdyissä hökkeleissä.

Köyhät eivät välttämättä ole ”resupekkoja”, vaan ovat töissä tai opiskelevat. Paradoksi on, että osa asunnottomista syö ulkona ja käy salilla kuntoilemassa. Mutta heillä ei ole varaa asua.

Varsinaisten köyhien määrä on suuri. Köyhät eivät pääse rikkaiden alueille ja rikkaat eivät useinkaan mene köyhien alueille. On rinnakkain kaksi toisiaan kohtaamatonta maailmaa.

Ville-Juhani Sutinen tarkkailee ympäristöään rauhallisesti, ketään osoittelematta ja syyttämättä. Lukijalle syntyy ymmärrys, että kapitalismin museo on kirjoittajalle erityisen kiinnostava. On oikeus elää museoituvassa yhteiskunnassa.

Itse luen lähes kaiken mitä käsiini saan Rooman valtakunnasta. Ero Rooman ja Yhdysvaltain imperiumien välillä on siinä, että Rooma on todella takanapäin. Se on jo valmis museo. Yhdysvallat on matkalla sinne. Näin historia kulkee.

JK:
Kesällä 2010 Suomessa asuva yhdysvaltalainen tuttavani soitti minulle kysyen haluanko tavata Yhdysvalloista saapuneen vanhan miehen, joka on legendaarisen IWW-järjestön (Industrial Workers of the World) veteraani. Satatuhatta suomalaista Yhdysvaltoihin muuttanutta toimi aikoinaan tuossa järjestössä. Totta kai minä halusin tavata näin arvokkaan henkilön.

Kun lähestyin pöytää, jossa hän istui, seisomaan nousi kirkkailla silmillä suoraan silmiini katsova jo 80 ikävuoden ylittänyt mies. ”Harry Siitonen”, hän esitteli. Istuimme Helsingissä pitkän iltapäivän. Hänen seurassaan oli kaksi tai kolme suomalaista trotskilaista ja tiedon minulle välittänyt täällä asuva Yhdysvaltain kansalainen. Puhuimme läpi yhdysvaltalaisen työväenliikkeen historian ja sain selkoa trotskilaisten ja anarkististen maailmanjärjestöjen silloisesta tilasta. Eräs seurassamme ollut henkilö teki parhaillaan Kanadassa aiheeseen liittyvää väitöskirjaa.

Sutinen tapaa Harryn tutustuessaan IWW:n vanhoihin ränsistyneisiin rakennuksiin ja kirjastoon. Harry esittelee niitä Ville-Juhanille. Harry on itseasiassa viimeisiä ellei viimeisin, joka tuntee IWW:n historian. Saan lukea useita rivejä Harrysta. Mieleeni nousevat muistot tuosta iltapäivästä, jolloin puhuimme menneestä ja unelmoimme paremmasta maailmasta.

Pidimme sähköpostitse harvakseltaan yhteyttä. Sitten yhteydenpitomme katkesi. Meillä oli sittenkin liian vähän keskusteltavaa. Kunnes Harryn yhteystiedot eivät jostain syystä enää toimineet. Ja nyt! Harry pulpahti esiin Sutisen kirjassa.

”Harry kaatuu senioritalon pienessä huoneessaan. Hän murtaa lonkkansa ja joutuu hoitokotiin… Siellä hän menettää nopeasti elämänhalunsa, riutuu silmissä ja alkaa toivoa ääneen kuolemaa… Edellisenä syksynä hän vielä matkusti linja-autolla IWW:n maailmankokoukseen ja kirjoitti muistelmiaan…”

”Juttelemme Espanjan anarkisteista. Mä oon jo eloni elänyt, hän sanoo vanhahtavalla suomenkielellään… ”Se on niin mukava, kun nuoret radikaalit käyvät katsomassa.”

Viikon päästä hän on kuollut.”

Harryssä eli unelma paremmasta maailmasta ja sen unelman on omaksunut miljoonat ihmiset kautta maailman. Kiitos Harry, että sain kohdata sinut.

15. huhti, 2018

INTELLIGENTSIJAN HENKINEN VAPAUS ALKOI 1800-LUVULLA

Kirsti Salmi-Niklander, Sami
Suodenjonki ja Taina Uusitalo (toim),
Lukeva ja kirjoittava työläinen
Väki voimakas no 23
Työväen historian ja perinteen
tutkimuksen seura, 2010. Siv. 298.

Kuva: Ilmajokelainen naiskirjailija Liina Kahma (1840-1915), joka elätti itsensä talosta taloon kiertävänä ompelijana.

Raoul Palmgren määritteli useissa teksteissään älymystön yhteiskunnallista roolia. Omaelämäkerrallisessa romaanissaan ”30-luvun kuvat”, hän hahmottaa selvän eron intelligentsijan ja akateemisen sivistyneistön välille. Siinä missä sivistyneistö valmistuu akateemisista opinnoistaan määrättyihin virkoihin, on intelligentsijalle leimallista henkinen vapaus ja kaavoittumisen välttäminen. Juuri ajattelunsa riippumattomuuden ja joustavuuden ansiosta intelligentsija kykenee toimimaan kehityksen pioneerina ja kansakunnan tulevaisuuden viitoittajana.

Erityisesti näinä yhteiskunnallisen pysähtyneisyyden aikoina on antoisaa tutustua siihen kirjallisuuteen, jota kansa loi Suomen kansallisen heräämisen ja ensimmäisinä luokkavaistoisuuden ja -tietoisuuden vuosikymmeninä ja hyvinvointivaltion rakentamisen aikakautena. Tuo aika voi olla esimerkkinä uudelle kansan tarpeista nousevalle kirjallisuudelle.

”Lukeva ja kirjoittava työläinen” on tärkeä lähde kansan parista nousseisiin kirjailijoihin. Tuon tässä tekstissä esille kansankirjailijat ja jätän työväenkirjailijoihin tutustumisen myöhempiin teksteihin.

Kirja ”Lukeva ja kirjoittava työläinen” on artikkelikokoelma, jossa kuljetaan 1800-luvun alkupuolen rahvaan runoniekoista 1800-luvun viimeisen kolmanneksen kansankirjailijoiden kautta 1900-luvun alun työläiskirjailijoihin heidän köyhälistötaustaansa vasten. Kirja luo kuvan maa- ja teollisuustyöväestön monitahoisesta suhteesta kirjallista kulttuuria kohtaan ajanjaksona, jolloin Suomi muuttui sääty-yhteiskunnasta moderniksi kansalaisyhteiskunnaksi.

Fennomaaniseen nationalismiin liittyi kansan ihannointi ja tarve perehtyä kansanihmisten autenttisiin kuvauksiin. Suomenkielisestä kansankulttuurista haltioituneet säätyläisrouvat ja –herrat tarvitsivat kansankirjailijoita, mutta he eivät kuitenkaan hyväksyneet heitä tasavertaisiksi toimijoiksi kansallisen kirjallisuuden kentällä. Säätyläiset päättivät itsevaltaisin ottein, mitkä kansankirjailijoiden tekstit soveltuivat kansalliseen kirjallisuuskaanoniin.

Sivistyneistöllä oli vaikeuksia jäsentää ilman yliopistollista tai siihen johtavaa koulutusta kirjailijoiksi rekrytoituneita ihmisiä osaksi kirjallista kulttuuria. Puhe kansankirjailijoista oli sivistyneistön tapa ymmärtää uudelleenmuotoutuvaa kirjallisuuden kenttää sekä keino käsitellä toiseutta, jota rahvaasta lähtöisin olleet kirjoittajat edustivat. Yhteiskunnan alemmista sosiaalisista ryhmistä tulleet, käytännössä kouluakäymättömät kirjailijat olivat mielenkiintoisia myös eräänlaisina mahdollisuuksien realisoitumina.

Monien kansankirjailijoiden ja etenkin työläiskirjailijoiden asema oli vaikea. Isäntien ja sivistyneistön valtaan perustuva hegemonia oli niin vahva, että vastakulttuurisella kirjallisuudella oli vaikeuksia päästä esiin. Juuri tämä yksiselitteinen vahva hegemonia oli yksi keskeisimmistä syistä sisällissotamme syttymiseen vuonna 1918.

300 kansankirjailijaa

Kansankirjailijat eivät kritisoineet aikakauden sääty-yhteiskuntaan sisältynyttä eriarvoisuutta. Heidän kynäänsä ei voi sanoa kriittiseksi, puhumattakaan kapinalliseksi, vaikka heidän tekstinsä mursivat sääty-yhteiskuntaan sisältynyttä eriarvoisuutta. Vasta työläiskirjailijat esittivät vaihtoehtoja vallitsevalla yhteiskunnalliselle mallille.

Kansankirjailijapuhe alkoi 1870- ja 1880-luvuilla, jolloin kirjallisessa elämässä herätti huomiota joukko sivistyneistön ulkopuolelta tulleita kirjailijoita. Kauden kirjailijatulokkaista yli neljäkymmentä prosenttia oli lähtöisin työväestöstä ja talonpojista. Uutta ilmiötä – kirjoja kirjoittaneita seppiä, lukkareita, suutareita, renkejä ja muiden kansanammattien harjoittajia – kuvaamaan syntynyt nimitys kokosi alleen hyvin monenkirjavaa kirjoittajajoukkoa.

1800-luvulla varttuneita kansankirjoittajia on löydetty peräti kolmesataa. Sosiaaliselta taustaltaan he olivat talonpojista käsityöläisiin, torppareihin, itsellisiin, palkollisiin ja ruotuvaivaisiin. Oli myös merimiehiä, sotilaita, irtolaisia, prostituoituja ja vankeja sekä maakauppiaita ja puotipalvelijoita. Naisia joukossa on vain kahdeksan prosenttia, ensimmäiset heistä kuuluivat herätysliikkeiden aktiiveihin.

Osa kirjoittajista sijoittui sosiaaliselta asemaltaa jonnekin säätyläistön ja rahvaan välille. Heihin kuuluivat mm. omana aikanaan tunnetut kirjailijat Kustaa Brask (1829-1906) ja mäkitupalaisen tytär, ompelija ja kauppias Matilda Roslin-Kalliola (1837-1923). Roslin oli syntyperältään ruotsinkielinen, mutta kirjoitti suomeksi. Hänen vanhempansa olivat isän puolelta mäkitupalainen ja äidin puolelta pappissukua. Roslin oli käynyt kiertokoulun, mikä kohotti hänen sosiaalista asemaansa. Roslin-Kalliola on ellei ensimmäinen, niin aivan ensimmäisiä ammattimaisia naiskirjailijoita, joka astui sivistyneistölle varatulle alueelle. Kristillisen elämänkatsomuksen omanneena Roslin-Kalliolaa huolestutti työväenliikkeen äänekäs uskonnon- ja kirkonvastaisuus.

Kirjamarkkinoita 1800-luvun lopulla hallitsi ylivieskalainen lukkari Pietari Päivärinta (1827-1913). Muita tunnettuja nimiä olivat sotkamolainen seppä Heikki Meriläinen (1847-1939) ja savolainen renki Heikki Kauppinen (1862-1920). Kansankirjailijoiden kustantajana oli usein Werner Söderström, mutta myös monet pienet kustantamot julkaisivat kansanmiesten ja -naisten kirjoittamia kirjoja.

Roslin-Kalliolan ohella naiskirjailijoista tunnettiin ilmajokelainen Liina Kahma (1840-1915). Hän oli yksinhuoltajan tytär. Hänen isänsä kerrottiin olevan ”sivistyneistä piireistä”. Liina ei tiettävästi käynyt mitään kouluja. Hän kävi Helsingissä oppimassa ompelijan ammatin ja palasi sen jälkeen kotipitäjäänsä. Hän toimi kiertävänä ompelijana ommellen sekä miesten että naisten vaatteita ja teki myös muita käsitöitä. Hänellä ei ollut omaa vakinaista kotia.

7. huhti, 2018

TYÖLLISYYSKYSYMYS

Työllisyyskysymys
Toim. Jouko Kajanoja
Into 2018, 429 siv.

Työllisyyspolitiikkaan on 1990-luvulta lähtien lisätty erilaisia kannustimia, pakotteita ja sanktioita siinä uskossa, että lisääntyvä työvoiman tarjonta kohentaisi työllisyyttä. Valitut toimenpiteet ovat kuitenkin pohjautuneet heikosti perusteltuihin lähtökohtiin. Tämä tulee selkeästi ilmi ”Työllisyyskysymyksessä”, kirjassa, jonka luettuaan ymmärtää, että sille oli viimeistään nyt ns. sosiaalinen tilaus.

Kaksikymmentä viisi alansa korkean tason asiantuntijaa käsittelee työllisyyspolitiikkaa toisiaan täydentävistä näkökulmista. Kirjassa käsitellään talouspolitiikan vaihtoehdot ja työllisyyden hoitamisen keinot tavalla, joka avaa maallikonkin silmät näkemään, että ei ole erillistä työllisyyspolitiikkaa. Ensin valitaan talouspolitiikka, johon työllistämistoimet sidotaan. Kun siis puhumme työllisyyspolitiikasta, otamme samalla kantaa talouspolitiikan vaihtoehtoihin. ”Työllisyyskysymys” antaa tietopohjaa ymmärtää kokonaisuuksia yksittäiskysymyksen sijaan.

Vaikka kirja käsittelee työllisyyden hoitoa monesta näkökulmasta, esittelemällä myös erilaisia työvoimapoliittisia kokeiluja, on sen ehdoton anti siinä, että se kytkee talouden teoriat ja työllisyyspolitiikan elimelliseen yhteyteensä.

Teoriat taustalla

Se, millaista työllisyyspolitiikkaa kulloinkin harjoitetaan, liittyy siihen, nojaako harjoitettava talouspolitiikka uusklassiseen talousteoriaan (tarjonnan taloustiede) vai jälkikeynesiläiseen talousteoriaan tai niiden moniin eri variaatioihin. Näiden kahden pääteorian välillä käydään myös se poliittinen kamppailu, jota muiden muassa vaaleissa käydään. Se, että osa vasemmistostakin on liukunut uusklassisen teorian mukaisen talouspolitiikan toteuttajaksi, ei tätä asetelmaa muuksi muuta.

Länsimaissa käänne nykyiseen uusklassiseen talouspolitikkaa alkoi jo 1970-luvulla. Kultakannasta luopuminen avasi hanat tehdä rahaa rahalla. Taloudessa ja rahamarkkinoilla tapahtui merkittäviä muutoksia. Lännessä luovuttiin siitä talouspolitiikasta, jolla sodanjälkeinen hyvinvointi luotiin. Samalla luovuttiin – tietysti – keynesiläisestä täystyöllisyyden tavoitteesta. 1980-luvulla ensimmäistä kertaa huomattavaa valtaa saaneet uusliberalistiset poliittiset agendat pyrkivät tietoisesti heikentämään työvoiman järjestäytymisastetta.

Yhdysvalloissa otettiin ensimmäisenä malli, jossa palkkojen ja työehtojen annettiin vapaasti ”joustaa” eli laskea ja heikentyä. Tämä onnistui, koska siellä ammattiyhdistysliike on heikko. Euroopassa vahvistui niin sanotun kolmannen tien sosialidemokraatian uudet työ- ja sosiaalipoliittiset ratkaisut, uusliberalistinen politiikka, globalisaatio sekä globaalin pääoman organisaatioissa tapahtuneet muutokset. Ne nostivat köyhyyden aivan uusiin lukemiin. Euroopan unionin johtavassa maassa Saksassa kymmenesosa työssäkäyvistä tarvitsee palkkansa lisäksi apua sosiaaliluukulta.

Aktiivinen työvoimapolitiikka

Aktiivinen työvoimapolitiikka (ATP) on tällä hetkellä suomalaisten huulilla. ”Työllisyyskysymys” käsittelee ATP:a useista näkökulmista. Yksinomaan jo tästä syystä jokaisen työllisyyspoliittiseen keskusteluun osallistuvan ja siihen kantaa ottavan tulee kirja lukea. Uusklassisen taloustieteen ja uusliberalismin nousu taloudellispoliittisen ajattelun kulmakiveksi on johtanut myös Suomessa luopumiseen täystyöllisyyden tavoitteista. ATP:n sisältö on muuttunut työttömien nujertamisen toimenpiteiksi.

ATP syntyi Ruotsissa toisen maailmansodan jälkeen täystyöllisyyden tilanteeseen. ATP:n tehtävä ei siis ollut työttömyyden vähentäminen, vaan täystyöllisyyden säilyttäminen. Sitä tosin pidettiin mahdottomana tehtävänä. Näin ajatteli myös John Maynard Keynes. Täystyöllisyyden ja talouden vakauden yhdistäminen on pitkän päälle mahdotonta. Täystyöllisyys johtaa ay-liikkeen vaikutusvallan kasvuun, korotettuihin palkkavaatimuksiin ja inflaatioon, mistä seuraa täystyöllisyydestä luopuminen. Nämä lauseet meidän on hyvä muistaa etenkin silloin, kun kuulemme jonkun etenkin uusklassista talouspolitiikkaa kannattavan poliitikon puhuvan täystyöllisyyden tavoitteista. Keynesiläistä talouspolitiikkaa kannattavalta poliitikolta on mielekästä kysyä, missä hänen mielestään kulkee täystyöllisyyden raja: yhden prosentin työttömyydessä vai kahden, kolmen, neljän… Kun Ruotsissa ay-liike LO julkisti täystyöllisyystavoitteensa, yksi ATP:n guruista Gösta Rehn totesi: ”Tyhmintä, mitä olen lukenut.”

Kapitalistisessa yhteiskunnassa tuotettuja tavaroita ja palveluja ei saa olla liikaa. Se aiheuttaa taloudessa tökintää. Sen sijaan työvoimatavaraa pitää olla liikaa, jotta työn hinta pysyy alhaisena.

ATP:n teoreettinen kehittyminen jälkikeynesiläisessä hengessä on kuitenkin avannut joitakin työllistämisen esteinä olevia solmuja. Toisin kuin uusklassisessa taloustieteessä ajatellaan, työmarkkinat eivät ole homogeeniset. Ne jakautuvat erilaisiin osatyömarkkinoihin. Niiden välillä on liikkuvuuden esteitä. Joillakin osatyömarkkinoilla voi olla työvoiman ylikysyntää, joillakin kysynnän ja tarjonnan tasapaino ja joillakin työttömyyttä. ATP tulisi kohdentaa vain työttömyyden vaivaamille osatyömarkkinoille, joka luo niille työllisyyttä. ATP ei tällöin kärjistäisi tasapainottomuuksia muilla työmarkkinoilla eikä lisäisi inflaatiopaineita.

”Tämä toimenpiteiden valikoivuus, selektiivisyys, onkin aktiivisen työvoimapolitiikan keskeinen ominaisuus, jonka vuoksi toimenpiteet voidaan kohdistaa halutuille osatyömarkkinoille.

Selektiiviset toimenpiteet olivat aktiivisen työvoimapolitiikan alkukehittelyssä vain työvoiman kysyntätoimia, työllisyystöitä. Ne vähensivät suoraan työttömyyttä. Työmarkkinoilla oli kuitenkin muitakin tasapainottomuuksia, ennen muuta työvoimapulaa joillakin osatyömarkkinoilla. Näihinkin voitaisiin periaatteessa vaikuttaa kysyntätoimenpiteillä, esimerkiksi sijoittamalla työvoimapulan vaivaamia yrityksiä kehitysalueille (Dosentti Matti Sihto).” Yrityksen liikkuisivat, ihmisiä ei revittäisi juuriltaan. Näin toimittiin Suomessa hyvinvointivaltiollisella ja sitä rakentavalla kaudella.

Uusklassisten ja yksilöllisten liitto

Hyvinvointivaltion purkaminen alkoi jo 1980-luvulla puheilla, että sosiaalipolitiikan ”muuttaminen” on hyvinvointivaltion säilyttämisen edellytys. Ihmisille kerrottiin, että tulevaisuudessa ”meillä ei ole varaa” ylläpitää yhteistä hyvinvointia. Joka ikinen parlamentissa edustettuna oleva puolue sopeutui tähän ajatukseen. Jokainen puolue on sen jälkeen osallistunut maan hallitukseen toteuttamalla politiikkaa, jossa on siirrytty keynesiläisyydestä uusklassiseen talouspolitiikkaan. Ja tässä sitä nyt sitten ollaan. Sormi suussa. Ymmällä. Ja äänestää pitäisi.

1990-luvun jälkeen maamme hallitukset ovat kaventaneet toimeentulon ehtoja. Ensinnäkin sosiaaliturvan ehdot ovat tiukentuneet ja sen tuloja uudelleenjakava vaikutus on heikentynyt. Kaikille kansalaisille kuuluvan perusturvan taso on jäänyt jälkeen ansiotasosta ja hintatasosta, vaikka sitä ei olekaan aktiivisesti leikattu. Toiseksi työnhakijoiden velvollisuuksia on tiukennettu. Hallitukset eivät ole nimittäneet näitä toimenpiteitä rankaisuiksi, vaan kannustimiksi. Samalla on siis vahvistettu orwellilaisen uuskielen pesiintymistä yleiseen käyttöön.

Uusklassisen taloustieteen kehittämät politiikkasuositukset eivät ole johtaneet haluttuihin tuloksiin. Taloudellinen kasvu on ollut kovin heikkoa 1990-luvulta lähtien. Kun raha ei kierrä, vaan pesiintyy finanssitavarataloihin, ei työllisyys luonnollisestikaan parane.

Kirjaa lukiessa ei voi välttyä muistamasta 1980-luvulla tapahtunutta muutosta yhteiskunnallisessa ilmapiirissä, jossa siirryttiin yksilöllisyyden korostamiseen pois yhteisvastuun politiikasta. Yksilöllisyyden myötä myös politiikan kieli kiinnostui erilaisista elämäntapakysymyksistä. Tämä kytkeytyi nasevasti uusklassisen talouspolitiikan työntymiseen politiikan kärkeen. Uusklassisen taloustieteen ajattelu lähteen nimenomaan siitä, että työmarkkinoilla on yksilöitä, jotka pärjäävät omien avujensa turvin. Pääomaa edustavat hallitsevan median sivut ja ruudut aukesivat yksilö- ja elämäntapatoimijoille ja poliitikoille.

Hyvinvointivaltio oli avannut kaikille mahdollisuuksien tasa-arvon ja sen myötä se oli kypsynyt kehittymään edelleen yksilöiden erilaisuuksien mahdollistajana ja erilaisten elämäntapakysymysten kukintana. Oikeisto kuitenkin onnistui nappaamaan hyvinvointivaltion rakentaman perustan hoteisiinsa ja käyttämään siitä noussutta ilmapiiriä oman vahvistumisensa aineksena. Näin kävi, koska edistyksellinen porvaristo ja vasemmisto eivät olleet riittävän tarkkoina yhteiskunnallisessa kehityksessä. Seurauksena on, että uusklassinen ja uusliberalistinen politiikkaa näivettävät markkinaistamalla individualismin, elämäntapakysymykset, sivistyksen ja ihmisen valtavan enemmistön yhteiskunnallisen tietoisuuden. Köyhien määrä kasvaa. Nykyinen tajuntateollisuus ja väkivaltakoneisto pystyvät pitämään kurissa aikaisempaa suuremman toisin ajattelevien ihmisten määrän.

”Työllisyyskysymys” kohottaa ajatuksen anturoita. Lukija voi johtaa kirjan perusteella useanlaisia johtopäätöksiä. Edellä olevassa kappaleessa kuvattu on yksi vaihtoehto. Tulevaisuus voi olla ihmisen työllistymisen ja hyvinvoinnin näkökulmasta myös nykyistä auvoisempi. Kyse on siitä, mitkä taloudellispoliittiset voimat kehitystä tulevat viemään eteenpäin. Työllisyyskysymyksessä” on dosentti Mikko Jakosen mielenkiintoinen artikkeli ”Työn muutoksen suuret linjat”. Hän jakaa työelämään vaikuttavat muutokset viiteen osaan: tietokapitalismiin, globalisaatioon, prekarisaatioon, työvoimapolitiikkaan ja tilastojen kertomaan ja peittämään näkökulmaan.

28. helmi, 2018

ZIZEK KUTSUU YHTEISEEN RINTAMAAN

Slavoj Žižek
Uusi luokkataistelu
Terrorismin ja pakolaisuuden
todelliset syyt
Into 2017, 109 siv.

Me ihmiset pysyttelemme mielellämme mukavuusalueemme sisällä. Luemme sellaista, joka vahvistaa jo omaksumiamme näkemyksiä. Slavoj Žižekin kirja menee myös mukavuusalueen ulkopuolelle. Žižek saattaa tuntua jopa julmalta osoittaessaan, että toisinaan suvaitsevaisuus ja hyväntekeväisyys toimivat tavoitteitaan vastaan.

Žižek kirjoittaa kriittisesti suvaitsevaisista eurooppalaisista. Yhtenä esimerkkinä hän kertoo yksityiskohdan elokuvasta Malcolm X. Siinä nuori valkoinen nainen tulee Malcolm X:n luo kysyen, mitä hän voisi tehdä tukeakseen mustien taistelua. Malcolmin vastaus kuuluu: ”Et mitään.”

Tämä ei silti merkitse, että valkoisten ei kirjaimellisesti pitäisi tehdä mitään. Valkoisten on vaan ensin hyväksyttävä, että mustien vapauden pitää nousta mustasta väestöstä itsestään, sen sijaan että hyvät valkoihoiset liberaalit – suvakit – lahjoittaisivat sen heille.

Samalla tavalla eurooppalaisten liberaalien on vaikea käsittää, miksi muslimit eivät ymmärrä arvoja, joita länsimaiset pitävät arvossa, tasa-arvopyrkimyksiä, yksilönvapautta jne. Me emme ymmärrä, että meidän läntinen maailmamme on riistänyt ja sortanut muslimeja vuosikymmeniä naamioimalla väkivaltamme, riistomme ja sortomme juuri arvoillamme kuten vapaudella, tasa-arvolla ja demokratialla. Eikä meillä ole ollut sanottavaa mielenkiintoa tutustua heidän arvoihinsa.

Žižek jää samaan ansaan kuin eurooppalaisten enemmistö, olivat he sitten maahanmuuttovastaisia tai ”suvakkeja”. Žižek asennoituu siten, että kaikki muslimit ovat hartaita uskovia ja pitää heitä homogeenisena ryhmänä. Hän näyttää pitävän muslimien tapoja pelkästään uskonnollisina. Häneltä jää myös tekemättä selkeä ero fundamentalistien ja tavallisten islaminuskoisten välillä. Islamistifundamentalistien sekoittaminen tavallisiin muslimeihin on yhtä typerää kuin yhdysvaltaisten kristittyjen sekoittaminen sikäläisiin kristittyihin fundamentalisteihin. Eivät kaikki islamilaisten valtioiden asukkaat ole uskovia.

Esimerkiksi Suomessa asuvista muslimeista vain kuudesosa käy säännöllisesti moskeijassa ja harjoittaa uskontoaan. Luku on sama kuin suomalaisilla. Kun laskee valtiokirkkoihin kuuluvien ja erilaisissa herätysliikkeissä olevien uskovien säännöllisesti hartaustilaisuuksissa kävijöiden määrän, havaitaan että säännöllisesti uskoaan harjoittavia on joka kuudes.

Omien lähteideni mukaan noin 85 % Suomessa asuvista muslimeista on ”maallistuneita”. Samoin kaiketi voi sanoa suomalaisista kristityistä. Silti molempien uskontokuntien ”maallistuneiden” valtava enemmistö noudattaa oman taustauskontonsa kulttuurisia tapoja.

Olen usein ihmetellyt kyvyttömyyttä asettua toisella tavalla maailmaa hahmottavien ihmisten ajatteluun. Monien uskovien on mahdotonta ymmärtää materialistisen maailmankatsomuksen omaavaa ihmistä, jolle elämä on yksi ja ainutkertainen. Ja toisinpäin, materialistisen maailmankatsomuksen omaavien ihmisten näyttää olevan mahdoton ymmärtää uskovaa, jolle maanpäällinen elämä on ”vain” valmistautumista varsinaiseen elämään tuonpuoleisessa. Molemmat maailmankatsomukset, materialistinen ja tuonpuoleiseen uskovan, ovat subjektiivisesti yhtä totta. Miksi siitä käydä riitelemään etenkään tilanteessa, jossa koko yhteistä maapalloamme uhkaa ydinasekatastrofi ja ilmansaasteet. Ihmisillä on kaikesta erilaisuudesta huolimatta paljon enemmän yhteistä kuin erottavaa.

Myös Žižek asettaa muslimien kanssa tapahtuvalle yhteistyölle ehdoksi läntisten arvojen hyväksymisen. Hän hyväksyy kritiikittömästi väitteen, että musliminainen on miehelle alistettu. Hän ei ymmärrä, että aivan samalla tavalla kuin suomalainen elävästi jumalaan uskova kristitty, myös muslimi – mies ja nainen – ovat ennen muuta nöyriä jumalansa edessä. Vilauttaako siinä paljasta säärtä vai ei, on jo kysymyksenä naurettava. Arvelen, että kukaan ei Suomessa mene ehtoolliselle bikinit yllä.

Žižek ei edes pohdi erilaisten uskonnolliskulttuuristen ryhmien tasavertaisen rinnakkainelon mahdollisuuksia. Tässä on hyvän kirjan ainoa, mutta suuri puolinaisuus.

Maailmassa on paljon asioita, joita me emme ymmärrä. Jos muslimi ei ymmärrä suomalaista ja päinvastoin, niin emmekö voisi antaa asian olla silleen. Ei meidän ylipäänsä ole pakko tykätä jokaisesta ihmisestä, mutta meidän on pakko elää yhdessä ja tätä edistää se, että ihmisryhmät tutustuvat edes auttavasti toistensa kulttuureihin. Tahtoo unohtua, että meidän oli pakko elää epämiellyttäviksi kokemiemme ihmisten kanssa jo silloin, kun maassamme ei ollut yhtään muslimia, hindua ja muita.

Romaneja meillä on. Ei siitä ole monta vuotta, kun arvoliberaalit ja heidän lehtensä hyökkäsivät avoimesti romanien yhteisöllistä kulttuuria ja tapoja vastaan. Nyt nämä samat henkilöt ovat kääntyneet suvaitsemaan niin täysillä muslimeja, että ovat vaarassa menettää oman identiteettinsä. Näin ei rakennu ihmisten välille kunnioittava suhde. Muslimipakolaisten Suomeen tulo oli onnenpotku lestadiolaisille, jehovalaisille ja eräille muille uskovien ryhmille, koska ”suvakit” eivät voineet jatkaa heihin kohdistunutta ”ihmisoikeuskampanjaansa”.

Ei pidä opettaa toiseen kulttuuriin kuuluvia ihmisiä. Heihin ja heidän tapoihinsa kannatta tutustua. Yhtä lailla kuin vauraan ihmisen on mahdotonta ymmärtää köyhää, lienee täysin toisenlaiseen kulttuuriin samaistuminen mahdotonta. Asia on vain näin. Ei se vastaan panemisella toiseksi muutu.

Žižek kutsuu maailman ihmiset yhteiseen kamppailuun todellisia ongelmia vastaan. ”Ohjenuoramme pitäisi kuulua: kamppailu läntistä uuskolonialismia vastaan ja kamppailu fundamentalismia vastaan.” Tärkein ja vaikein yhteinen tehtävä on radikaali muutos, jonka pitää poistaa pakolaisvirtoja aiheuttavat olosuhteet. Pääsyy pakolaisuuteen on globaali kapitalismi ja sen geopoliittinen peli. Žižek kuuluttaa riistettyjen ja alistettujen globaalia solidaarisuutta.

Žižekin kanssa ei tarvitse – tietenkään – olla kaikessa samaa mieltä, mutta hänen kysymystenasettelujen välttäminen on pakenemista tosiasioiden edessä.

10. helmi, 2018

RISTO VOLANEN, SUOMEN SYNTY

Risto Volanen
Suomen synty
ja kuohuva Eurooppa
Otava 2017

SUOMEN SYNTY

Risto Volanen on tehnyt valtavan suuren ja tärkeän työn. Suomen synty kuvaa pienen kansan, tässä tapauksessa Suomen, sattumanvaraista rakentumista kansaksi ja itsenäiseksi valtioksi. Pieni maa heiluu suuren maailmanpolitiikan aalloissa.

Veneen soutaminen ristikkäisissä aalloissa edellyttää soutajilta kylmäpäistä tosiasioiden tunnustamista ja kaukokatseisuutta. Volanen osoittaa, että meille ovat olleet tärkeitä reaalipoliitikot, jotka ovat kyenneet sopeuttamaan maassamme harjoitetun politiikan sellaisten laineiden väliin ja viereen, jossa laivamme ei ole hukkunut. Silti on tarvittu vielä melkoinen annos tuuria.

Reaalipoliitikkomme eivät ole saaneet historiakirjoituksessamme riittävästi tunnustusta. Volanen tuon tunnustuksen antaa. Meidän on aihetta siitä häntä kiittää tunnustukseen yhtymällä.

Jos kouluissamme opetettaisiin kansamme muodostumisen historiaa, tulisi Volasen kirjan olla viimeistään lukion tenttikirjana. Niin vahvasti se kuvaa suomalaisuuden juurien ja identiteetin muodostumista.

Volanen aloittaa kirjansa – luonnollisesti – Ranskan vallankumouksesta, edeten Napoleonin ja Aleksanterin sekä Englannin politiikkaan ja siitä Tilsitin sopimukseen ja Porvoon maapäiviin. Suomen asemaa suurten pelinappulana kuvaa hyvin yksi kirjan otsikko: ”Ostin Espanjan Suomella”.

Suomen synty on tarkkaa historiakirjoitusta. Muun muassa Wienin kongressi ja sen merkitys kuvataan mielialat mukaan lukien tavalla, jota lukiessa ymmärtää miten valtavan suuresta tapahtumasta oli kyse. Wienin kongressin jälkeisen Euroopan historian ymmärtäminen ei avaudu ilman perehtymistä kongressin päätöksiin. Tuntuu naurettavalta muistella, kun minun aikanani koulussa opetettiin ensimmäisen maailmasodan syyksi yhden keisariperheen jäsenen murha. Volasen kirjassa kuvataan ensimmäisen maailmansodan syttymisen ensimmäisten merkkien ilmestyneen jo 1800-luvun puolella.

Volasen kirja kuvaa hyvin myös Saksan synnyn. Tältä osin se paikkaa keskivertosuomalaisten aukkoa sivistyksessä. Vahvaksi tulleelle Saksalle tuli heti ulkopoliittinen pulma. Se sijoittui kahden suuren väliin, syntyi kahden rintaman ongelma. Tästä se ei ole päässyt irti. Saksan, Ranskan, Britannian ja Venäjän tämän päivän suhteita Suomen synty -kirja taustoittaa myös, jos on valmiuksia ottaa ymmärrys vastaan.

Autonominen aika oli Suomelle välttämätön. Silloin luotiin se kansakunta, josta tänään puhumme. Suomessa on erheellisesti korostettu sortokausien ikäviä puolia, ikään kuin ne olisivat johtuneet vain Venäjän vallanhimosta tai pahasta tahdosta. Myös sortokausien syyt ovat Suomen ja pääosin myös Venäjän ulkopuolisia.

Pietari on monen asian selittäjä. Aina silloin kansamme on voinut hyvin ja maamme ulkopolitiikka on ollut menestyksellistä, kun Suomen poliitikot ovat ymmärtäneet saman minkä Ranskan, Saksan ja Britannian poliitikot, että Pietarin turvallisuus on meidän kannaltamme tärkein Venäjän ulkopolitiikan selittäjä. Valitettavan usein reaalipoliitikot ovat jääneet tässä itsenäisyydellemme tärkeässä asiassa vähemmistöön. Kuten taas tänään.

Oma lukunsa on Suomen sisällissota. Volanen on istunut arkistoissa tarkkana ja löytänyt lähteitä, joita ei ole tuotu esille, ei välttämättä aina haluttukaan.

Hatun noston arvoisia ovat henkilöt, jotka ovat nöyriä tosiasioiden edessä. Risto Volanen kuuluu heihin. Hän arvostaa totuutta ja ottaa sen huomioon silloinkin, kun ei siitä itse välttämättä pidä. Aivan liian monet historiaa kirjoittavat määrittelevät ensin lopputuloksen ja kirjoittavat sitten tekstin perustellakseen sen. Volanen on ollut uskollinen lähteille.

Harva on ottanut huomioon esimerkiksi Mannerheimin aikeet tehdä vallankumous ja ryhtyä vastasyntyneen Suomen diktaattoriksi. Aiheesta on ilmestynyt vuonna 1987 vaiettu tutkimus, Martti Ahtin kirjoittama (Salaliiton ääriviivat. Oikeistoradikalismi ja hyökkäävä idänpolitiikka 1918-1919.). Se on Volasen lähdeluettelossa.

Tänä sisällissodan muistovuotena seuraavaa ei voi sivuuttaa.

On luonnollista, että luokkayhteiskunnassa ei voi kirjoittaa täysin ”puolueetonta” teosta. Volasen kirjassa tämä näkyy hänen käsitelleessään sisällissotaamme ja sen syitä. Volasella on isäntien ääni.

Sisällissodan syiden setviminen 1910-luvun tapahtumilla ei avaa sodan todellisia syitä. Ne luotiin pitkin 1800-lukua. Suurtilallisilla ja pienellä sivistyneistöllä oli pyrkimys muodostaa Suomen kansa ja ne myös määrittivät romanttisesti millainen kansan ja kansalaisuuden tuli olla. Suurtilallisilla ja sivistyneistöllä ei ollut mielenkiintoa tavallisten ihmisten elämää ja toimeentuloa kohtaan. Isännän ohjaavaa asennetta kuvaa erään sivistyneistön edustajan toteamus: Laaja kansa ei tiedä mitä siltä puuttuu. Sivistyneistön tehtävä on opettaa sille mitä on suomalaisuus.

Suomalaisuutta ei siis määritelty kansasta ja sen työstä ja perinteestä käsin, vaan etupäässä ruotsinkielisen pienen sivistyneistön ja suurtilallisten eduista käsin. Tämä näkyi sortokausina, jolloin nimenomaan omistavat luokat säikähtivät menettävänsä omat asemansa. Piiat ja rengit kirjoittivat nimensä adresseihin, kun isännät käskivät.

Sisällissota syntyi, koska sivistyneistön ja suurtilallisten sekä kansan välinen luottamus oli mennyt. Ensin mainitut ryhmät murensivat sitä useiden vuosikymmenien aikana. Sitten kun vallankumouksen liekki alkoi näkyä vuotta 1918 lähestyttäessä, eivät työkansan elämää helpottavien lakien säätäminen enää auttanut. Luottamuksen rakentaminen on työläs prosessi, etenkin kun sen kerran on menettänyt.

Tämä olisi hyvä muistaa myös tänään, kun valtio on pettänyt antamansa hyvinvointilupauksen palauttamalla köyhyyden, pettämällä eläkelupauksensa, luopumalla sivistyslupauksestaan jne. On selvää, että lähes kolmekymmentä vuotta sitten Ahon hallituksen aloittama lupausten pettämisten sarja tulee väistämättä johtamaan seurauksiin myös tulevaisuudessa. Tästä oli kyse myös sisällissodan syissä. Sattumalta juuri tätä kirjoittaessani eilen uutisoitiin kahden Kelan konttorin sulkemisesta asiakkaiden väkivaltaisuuden vuoksi. Tosin herroihin suuntautuvaa kiukkua voidaan nykyään pehmentää kiinnittämällä kansalaisten huomio nationalistisesti toisia kansoja vastaan.

Kunnallishallinnon uudistaminen 1860-luvulla oli ehkä tärkein luokkia erottava tekijä. Kunnallisen itsehallinnon vahvistaminen oli hyvin tärkeä valtion muodostumisen virstanpylväs. Se kuitenkin vahvisti talollisten valtaa. Se jätti veronmaksukyvyttömän kansan sivuun. Vaurastuneesta talollisluokasta tuli organisoitunut hallitseva ryhmä, jonka hegemonia määritti kaikkea yhteiskunnallista olemista.

”1800-luvun kolmena viimeisenä vuosikymmenenä isäntien ääni tuli ”korostetusti” esiin: virkamiesvalta heikkeni. Pieni säätyläistö ei päässyt uutta hallintoa johtamaan, sillä asetus sitoi kunnallisen vaikutusvallan veronmaksukykyyn, ja kun asetus lisäksi erotti kunnallisen hallinnon seurakunnallisesta, myös papisto jäi syrjään. Tänä ajanjaksona kuntakokousten ja kunnallislautakunnan puheenjohtajat olivat talonpoikia ja valtaosa heistä rusthollareita. Samantyyppinen oli kunnallisten lauta- ja toimikuntien jäsenkoostumus” (Risto Alapuro, Suomen synty paikallisena ilmiönä 1890-1933. Hanki ja jää 1994, siv. 55.).

1800-luvulla tavallisen kansan yhteiskunnallinen oleminen määrittyi kokonaan paikallisella tasolla eli suhteessa talollisiin. Kun isännät eivät kyenneet luomaan itsensä ja kansan kesken ”yhteistä”, vaan päinvastoin synnytti toimenpiteillään epäluottamusta, oli kansa kahtia. Siinä vuoden 1918 sisällissodan syyt, eivät esimerkiksi niissä tapahtumissa mitä Sosialidemokraattisen puolueen puoluetoimikunnan kokoushuoneissa päätettiin.

Lukekaa Volasen kirja. Fantastista historiakirjoitusta. Suosittelen sitä erityisesti Helsingin Sanomien toimittajille.