1. tammi, 2021

KUINKA TE KEHTAATTE

Kai Ekholm
Jörn Donner,
Kuinka te kehtaatte
Docendo 2020

Jörn Donner edusti jo taaksejäävää vapaamielistä liberalismia, joka oli utelias elämälle ja sen moninaisille ilmiöille. Hänen poistumisensa supisti edelleen suomalaisen intelligentsijan vähäistä joukkoa. On oireellista, että Donner ja Matti Klinge fiksoituivat ajoittain keskenään.

Kai Ekholm on kirjoittanut upean teoksen, jossa uppoudutaan Donnerin töihin ja niiden taustoihin tavalla, joka avaa auki ihmisen nimeltään Jörn Donner. Teos on parhainta elämäkertakirjallisuutta, vaikka Ekholm itse ei kirjaansa elämäkerraksi nimeä.

Itselleni Jörn Donner on aina edustanut sivistysporvarismin parhaimmistoa. Olen aina ajatellut, että Donner on kaksijakoinen. Toisaalta oman julkisuuskuvansa muokkaaja, toisaalta kurinlaisesti työtään tekevä. Tämä todentuu kirjassa. Olen pitänyt Donneria Suomen Honoré de Balzacina. Ilolla totesin, että vertaus mainitaan myös kirjassa samoin kuin luonnehdinta, että Donner oli erityisherkkä. Erityisherkillä on usein taipumus peittää epävarmuutensa voimakkaalla esiintymisellä.

Donner halusi ymmärtää todellisuutta ja vaikuttaa siihen. Hän pyrki rehellisyyteen käyttäen mediaa lisääntyäkseen. Ekholm toteaa, että me suomalaiset emme ole erityisen rohkeaa kansaa ja kysyy eikö meidän pitäisi puhua sivistyneistön vähäisestä kansalaisrohkeudesta. Donner hoiti siitä suurimman osan. ”Suomalaisen sivistyneistön hiljaisuus on ollut korviahuumaavaa.” Olemme oppineita jäljittelijöitä.

Polkuriippuvuuden teorian mukaan elämän alkuvaiheessa lukitut ratkaisut tuottavat kapean tilan, jossa menneisyys hallitsee tulevia valintoja. Donner on erinomainen esimerkki siitä, miten polkuriippuvuudesta vapaudutaan (suku, esikuvat, puolue). Hänestä kasvoi epäilevä itsenäisesti toimiva eurooppalainen intellektuelli.

Intellektuellit ovat usein häiriköitä, satiirikkoja ja ilveilijöitä. He ovat huolissaan totuudesta ja separoivat sitä esiin. He kyseenalaistavat voimassa olevat normit. Intellektuellien tehtävä ei ole miellyttää. He ovat haastajia, jotka toimittavat typeryksiä totuuden eteen. Donneria itseään ei kiinnostanut älymystön määrittely ellei oteta lukuun hänen taipumustaan Matti Klingen ivaamiseen. Englantilainen journalisti Christopher Hitchens oli Donnerille ”elämän ja kuoleman konsultti”, jolle hän omisti Mammutin. Hänelle riitti ystävä, joka ei ollut elossa. Donner ei näet ehtinyt tavata Hitchensiä.

Hitchens määrittelee intellektuellin tehtävän: on velvollisuus puhua monimuotoisuuden puolesta ja vaalia, ettei asioita sloganisoida. Maailmasta ei pidä kirjoittaa liian yksinkertaisesti.

Intellektuellien paradoksi on, että he eivät ole koskaan täysin vapaita. Tämä oli myös Donnerin kohtalo. Heistä jokaisella on taloudellista, poliittista ja julkisuuteen liittyviä intressejä. He tarvitsevat kustantajia, työtilaisuuksia ja mesenaatteja. ”Valtaa vastaan voi kapinoida, mutta se ruokkii, pukee ja kiittää.” Tässä liberaali älymystö poikkeaa esimerkiksi työläisälymystöstä. Viime mainitun tehtävänä on radikaalisti muuttaa yhteiskunnan valtarakenteita.

Irtiottaja

Donner oli taitava valitsemaan fooruminsa. Hän otti arkimedian haltuun jo kuusikymmentäluvulla. Hän ei koskaan kätkenyt lahjakkuuttaan. Meille jäi tosin epäselväksi minkä alan lahjakkuus hän varsinaisesti oli. Hän ärsytti monia. Ei kuitenkaan liene Donnerin syy, kun ärsyynnytään hänen laukomistaan totuuksista.

Hän vieraili pakolaisleirillä ollessaan mukana ulkoministeri Paavo Väyrysen Jordanian matkalla ja kirjoittaa: ”Matka Ammanin Intercontinental-hotellin aulan upottavista nahkasohvista Baqa´an pakolaisleirin haiseville kujille opettaa enemmän Lähi-idän politiikan realiteeteista kuin hotellin kirjakaupan lähi-itäosaston kirjat yhteensä.”

Ollessaan mukana ulkoministeri Väyrysen Etelä-Afrikan matkalla, hän irtautuu delegaatiosta ja hakeutui keskusteluun maan valkoisen eliitin kanssa. Teko ei vastannut Suomen ulkopoliittista linjaa. Donnerille suvaittiin asioita, jotka muilta oli kielletty. Koska hän ei ollut asettautunut yleisiin puitteisiin, ei hän niitä voinut rikkoakaan.

Nuori Donner valittiin Helsingin kaupunginvaltuustoon SKDL:n edustajana. Hulppeasti hänet pyydettiin saman tien SKDL:n liittoneuvoston jäseneksi, vaikka mies ei ollut edes puolueen jäsen. Donner on harvoja suomalaisia, joka on valittu puolueen johtoon ilman että on sen jäsen. Ellei peräti ainoa. Sittemmin hän oli kansanedustaja sekä SDP:n ja RKP:n jäsenenä ja edustajana. Vuonna 1987 Donner tunnusti olleensa aina lähellä sosialidemokraatteja. ”Kannatan yksityistä yritteliäisyyttä, mutta mielipiteiltäni olen silti kaukana kokoomuksen ja keskustan akselilta, sillä he haluaisivat vain kieltää kaiken. Demarit ovat paljon liberaalimpia.”

Neuvostoliittoa hän kritisoi kärkkäästi. Donnerin kanta perustui pitkälti siihen, että hänelle sananvapaus oli hyvin tärkeä oikeus. ”Älymystön kieli tähtää epäilyksen kylvämiseen ja vaalimiseen, kun poliitikon ja julistajan kieli pyrkii nimenomaan epäilyn hälventämiseen.” Hän kannatti Suomen harjoittamaa ulkopolitiikkaa. Hänen päiväkirjoistaan käy ilmi, että vuonna 1956 hän toivoi Fagerholmin häviävän Kekkoselle.

Jörn Donnerilla oli maine, jonka hän itse loi. Hänet valittiin Suomen seksikkäimmäksi mieheksi ja hänen naisistaan kirjoitettiin paljon. Julkisuuskuvan mukaan hänen piti olla boheemi nautiskelija. Todellisuudessa Donner oli kovakuntoinen harrastaen useita urheilulajeja. Lihaa ja makkaraa hän ei syönyt vuosikymmeniin. Hän esiintyi baarien miehenä, vaikka viihtyi parhaiten verkkoja kokemassa. Hän mesosi julkisuudessa, vaikka kaipasi kirjoitusrauhaa. Hän esiintyi misantrooppina, vaikka oli kohdatessa lämmin ja välittävä hahmo. Hän esiintyi erakkona, vaikka kohtasi satoja ihmisiä. Viimeiset vuosikymmenet hän oli tunnollinen perheenisä.

Sivistysporvari

Professori Matti Klinge on huomauttanut, että Donner puhuu aina isänsä puoleisesta suvusta. ”Ei koskaan sanaakaan äidin puoleisesta suvusta. Miksi ei? Hänen äidinäitinsä oli huomattava kirurgi, suojeluskuntien ylilääkäri, hänen kaksi enoaan jääkäriupseereita, heistä Donner ei puhu sanallakaan. Saamme sen käsityksen, ettei hän ole koskaan tuntenutkaan heitä.”

Klingen mukaan Donnerin traumaattinen piste on äidittömyys; kun on jäänyt ilman äitiä, se on psyykkisesti paljon kovempi trauma kuin isättömyys.

Kirjailija-terapeutti Anja Snellmanin mukaan Donnerissa ilmenee aspergermaista epäsosiaalisuutta. ”Olen jo pitkään ajatellut, että Jörn Donner on erityisherkkä. Tämähän ei ole mikään syndrooma, diagnoosista puhumattakaan, vaan synnynnäinen neurologinen ominaisuus, joka tekee ihmisestä tietynlaisen… Ketterä verkostoituja ja karismaattinen estradipersoona voi olla syvimmillään erakkoluonne, jopa kausiluonteinen ihmisvihaaja.”

”Olen myös ajatellut, että Jörn Donnerissa on paljon feminiinisiä piirteitä”, Snellman toteaa.

Donnerin ikäpolven ihmiset – kuten me häntä nuorempi sukupolvi - huomaavat, että hurjimmistakin liioitteluista syntyy ajan oloon uusi keskinkertaisuus. Vaikka Donnerissa oli loppuun saakka koteloitunutta vihaa ja hän näki ympärillään vain negatiivista vapautta, alkoi hyökkäys porvarillista typeryyttä kohtaan tuntua väsähtäneeltä. Vanha Donner oli mitä selkein sivistysporvari. Karl Popperin teos ”Avoin yhteiskunta” oli hänelle aina tärkeä.

Ekholm on kirjoittanut loistavan teoksen. Asetan sen kirjahyllyyni Matti Klingen viiden muistelmakirjan ja kahdenkymmenenyhden päiväkirjan viereen. Keskenään kinastelevat intellektuellit.

 

2. joulu, 2020

MINULLA ON UNELMA

Marshall Frady
Martin Luther King jr.
Edita 2009
Suom: Sirkka-Liisa Sjöblom
ss. 197

Mustien liike syttyi kipinästä, Rosa Parksin pidätyksestä vuonna 1955. Rosa Parks kieltäytyi antamasta bussissa paikkaansa valkoiselle miehelle. ”Kuulkaahan ystävät, tulee aika, jolloin kyllästymme siihen että sorron rautajalat polkevat meitä”, aloitti King puheensa tuona iltana kotikirkossaan.

Puhe synnytti vuosia kestäneiden joukkokokousten sarjan. Alusta lähtien Kingissä ilmeni kyvykkäiden johtajien selittämätön kyky nousta kriittisellä hetkellä selvästi arkisen minänsä yläpuolelle.

Neljä vuotta myöhemmin King sitoutui taiteluun paitsi mustaihoisten myös latinalaisamerikkalaisten, alkuperäisten amerikkalaisten, varattomien valkoisten – kaikkien Amerikan vähäväkisten, syrjittyjen ja unohdettujen puolesta muuttaakseen tyystin kansakunnan arvot ja valtarakenteet. King ryhtyi jo tässä vaiheessa arvostelemaan terävästi ”militarismin hulluutta” ja ”talouselämää, joka riistää elämän perustarpeet köyhiltä voidakseen tarjota ylellisyyttä rikkaille”.

Hän puhui ja saarnasi: ”Mustista ei voi tulla vapaita niin kauan kuin on olemassa köyhiä ja kovaosaisi valkoisia.”

Yhtenä ensimmäisistä liberaaleista Martin Luther King ymmärsi, että väestön yhden osa tilanteen kohottaminen pysyvästi ei ole mahdollista. Parannusten on kohdistuttava kaikkiin. Tämä ilmeni myös kansalaisoikeusliikkeen terminologiassa. Se ei supistunut ”ihmisoikeuksiin”, vaan se vaati ”ihmisarvon” toteuttamista, minkä ehtona oli kaikkien täysimittaisten ”kansalaisoikeuksien” toteuttamista.

Juuri vaatimus kansalaisoikeuksista oli hallitsevalle luokalle vaarallisinta vahvistuneessa kansalaisoikeusliikkeessä 1960-luvun puolivälin jälkeen. Kingin murha huhtikuun 4 päivänä vuonna 1968 sattui sopivaan aikaan.

Kolme vuotta ennen murhaansa King julisti, että rotuongelman lisäksi on puututtava ”luokkaongelmiin”. ”Maamme talousjärjestelmässä on jotain vikaa… kapitalismissa on jotain vikaa… Kutsukaa tätä miksi tahdotte, kutsukaa sitä demokratiaksi tai demokraattiseksi sosialismiksi, mutta hyvinvoinnin on jakauduttava tasaisemmin kaikille Luojan lapsille tässä maassa.” Kingin haaveisiin kuului miljardien dollarien rahallinen apu slummien korjaamiseksi, taattu vähimmäistulo kaikille ruokakunnille sekä keskeisten palvelujen ja yritysten kansallistaminen: ”Järjestelmä kuin järjestelmä on arvioitava aikanaan uudelleen.”

Tänä päivänä tuntuu uskomattomalta, että muu maailma uskalsi puuttua Yhdysvaltain sisäisiin asioihin myöntämällä Kingille Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1964 väkivallattomasta kansalaisoikeustyöstä. Saadessaan tiedon palkinnosta King oli uupumuksen ja masennuksen vuoksi sairaalassa. Hän johdatti paikalla olleen Coretta-vaimon ja ystävänsä kiitosrukoukseen tämän ”maallisista kunnianosoituksista suurimman” vuoksi. King kertoi palkinnon myönnetyn koko väkivallattomalle liikkeelle. Puhuessaan sairaalaan saapuneille toimittajille King jyrisi määrätietoiseen tapaansa: ”Historia on heittänyt minut tähän asemaan… Olisi sekä moraalitonta että kiittämätöntä, ellen täyttäisi velvollisuuttani ja osallistuisi taisteluun parhaani mukaan.”

Vietnamin sodan vastustaminen oli Kingille selvyys. Hän esitti toivomuksen kansalaisoikeusliikkeen yhdistämisestä rauhanliikkeeseen. Tästä eivät kaikki pitäneet. Jopa hänen taistelutoverinsa Ralph Bunche huolestui ”sotaprotestien” yhdistämisestä kansalaisoikeusliikkeeseen. Bunchea, joka oli Yhdysvaltain YK-suurlähettiläs ja saanut Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1950, kuten useita mustia johtajia kiusasi Kingin myönteinen suhtautuminen rauhanliikkeeseen. Itse asiassa se johti kaiken kommunikaation katkeamiseen kansalaisoikeusliikkeen ja Valkoisen talon välillä.

Aika oli Kingille masentava. Yhdysvaltalaiset kannattivat Vietnamin sotaa. Mielipidemittausten mukaan puolet mustista oli tyytymättömiä Kingin sodanvastaisuuteen. Kingiin kohdistunut vastustus oli niin laajaa ja ilkeää, että King ratkesi monesti itkuun. Hän ei silti antanut periksi.

”Vaikka Yhdysvaltain jokainen musta alkaisi ajatella, että meidän pitää mellakoida, vaikka Yhdysvaltain jokainen musta alkaisi kannattaa väkivaltaa, minä pysyn sinä huutavana äänenä joka sanoo että se on väärin.” Vaikka Kingin suosio tuntui murenevän, hän piti periaatteensa. Sisäinen polte vaati häntä yhä voimakkaammin vastustamaan USA:n suurisuuntaista Vietnamin sotaretkeä, huolimatta kansalaisten sodalle antamasta suuresta tuesta. ”Minun tehtäväni on ennen kaikkea yrittää tuoda rauhaa ihmisten välille, jopa pilkan ja ylenkatseen uhalla.”

Yhdysvallat oli Vietnamin sodan myötä muuttunut. Amerikkalaiset olivat kadottaneet illuusionsa. Uusi aika rupesi tuottamaan aikansa ihmisiä ja johtajia. Kingin aika alkoi umpeutua. Tässäkin vaiheessa King osoitti itsenäisyytensä, periaatteellisuutena ja rohkeutensa. ”Meidän on pikimmiten alettava muuttua tavaraorientoituneesta yhteiskunnasta ihmisorientoituneeksi yhteiskunnaksi.”

King oli astumassa kaikkien tosi profeettojen kaukaiseen maahan: yksinäisyyteen tavallisen valistuneen, normaalin kunnioituksen tuolle puolen.

Martin Luther King jr. oli baptistipappi, papin poika. Mustaihoiset olivat jaksaneet vuosisataisen taakkaansa uskonnon voimalla. Kirkoissa he kokoontuivat päivittäin ja kirkoista he hakivat apua. Missään muualla sitä ei ollut saatavilla. Kingin koko toiminta pohjautui uskonnolliseen ajatteluun:

”Päämääränä on sovitus, päämääränä on lunastus, päämäärä on Rakastetun yhteisön luominen.” Hän kohdisti sanansa kaupungin valkoisille virkamiehille: ”Me kohtaamme teidän ruumiillisen voimamme sielunvoimalla. Me emme vihaa teitä, mutta emme tottele pahoja lakejanne. Pian meidän kykymme kestää kärsimystä on murtava teidät.”

Kingiä juhlitaan ja hänelle liputetaan Yhdysvalloissa, mutta kohteena on vain se osa Kingin toiminnasta, joka ei kohdistunut valtarakenteiden inhimillistämiseen. Suomenkielellä sanottuna King oli uskonnollinen valistusporvari. Tässä syy siihen, että vasemmisto ei ole ottanut häntä ns. omakseen. Silti King on toistaiseksi viimeinen länsimainen kansanrintaman rakentaja.

30. marras, 2020

RATKAISUJA POPULISMIIN

Ratkaisuja populismiin
Vastaavat toimittajat:
Ernst Stetter, Tamás Boros,
Maria Freitas
Suom. Veera Hänninen
Kalevi Sorsa-säätiö 2019

Kalevi Sorsa-säätiön suomentama kirja ”Ratkaisu populismiin. Miksi eurooppalaiset äänestävät populistipuolueita, ja miten tähän haasteeseen pitäisi vastata” on tärkeä populistisia liikkeitä koskeva puheenvuoro. Englanninkielisen alkuperäisteoksen kustantajia ovat sosialidemokraattiset ajatuspajat Foundation for European Progressive Studies ja unkarilainen Policy Solutions.

Sana ”populismi” on sangen vaikeasti tavoitettava. Sanaa käytetään monissa tarkoituksissa. Sitä käytetään usein mustamaalaamaan poliittisia liikkeitä, joiden katsotaan rikkovan poliittisen korrektiuden rajoja. Kaikissa poliittisissa liikkeissä on populistisia elementtejä. Timo Soinin mukaan populismi rakentuu epäluottamukseen, identiteetin murtumiseen, koettuun sosiaalisen aseman heikkenemiseen ja poliittisten ryhmien rajojen hämärtymiseen. Soinin määritelmästä päätellen populistit ovat saapuneet poliittiselle kentälle, koska vanhoista puolueista on tullut lähinnä vaaliorganisaatioita.

Kirjassa tarkastellaan populismia Unkarissa, Saksassa, Ranskassa, Italiassa ja Suomessa. Kussakin maassa on tehty populististen puolueiden kannattajien haastatteluja. Niissä nousi esiin nostalgia heidän maansa kulta-ajasta. Haastateltavat viittasivat lähes yksimielisesti 1980- ja 1990-lukuihin. Tuota ajanjaksoa leimasi Unkarissa kommunistien valta, Italiassa verrattain vakaa hallituskausi, jota johtivat sosialistit ja kristillisdemokraatit ja Ranskassa valtaa pitivät sosialistit ja François Mitterand.

Ihmisten mielessä 80- ja 90-luvut yhdistyivät ennen kaikkea työpaikkojen pysyvyyteen ja taloudelliseen kasvuun. Sitä menneisyyttä äänestäjät muistelevat ja jota he pitävät vakaan turvallisuuden aikana, jolloin heidän kotimaansa oli vielä ”itsenäinen ja aito”. Kahden vuosikymmenen aikana koettujen muutosten vuoksi nämä samat äänestäjät kokevat nykyään tuskin olevansa kotonaan omassa kotimaassaan.

Muutosta sinänsä ei vastusteta

Kansallisen identiteetin tärkeys ja se, että kansakunta on turvaverkko ja kulttuurisen yhtenäisyyden voima, on yleinen populististen puolueiden kannattajien trendi. Koetaan, että muuttuva maailma uhkaa heidän juuriaan, historiaansa, perinteisiä arvojaan ja uskontoaan. Globalisaatio ja joskus Euroopan unioni ovat näiden uhkien pääasiallisia lähteitä. Samaan aikaan Euroopan unionin kannatus on vahva, jopa Unkarissa.

Erityisesti edellä mainittuja arvoja uhkaavat (muslimi-) maahanmuuttajat. Kansakunnan ”kuolema” on toistuvat pelko. Pelätään monikansallisten yritysten toimista, samanlaisista kaupoista, ravintoloista ja kahviloista aiheutuvaa kansallisvaltioiden yhdenmukaistamista. Toisaalta globalisaatioiden hyödyt tunnustetaan. Erityisesti valtava tavaravalikoima ja mahdollisuudet matkustaa edullisesti ja helposti saavat kannatusta.

Kaiken kaikkiaan nämä ihmiset haluaisivat myös kansallisvaltion säilyttävän valta-asemansa kansainvälisessä yhteistyössä monikansallisten yritysten vaikutuksia ja ylikansallisia organisaatioita vastaan.

Populististen puolueiden kannattajat eivät vastusta muutosta ja globalisaatiota, vaan niiden nykymuotoja. He ovat vasemmistolaisten talousarvojen kannalla kritisoidessaan globalisaatiota siitä, että se kasvattaa varallisuuseroja, jakaa yhteiskuntaa ja tuhoaa pieniä paikallisia yrityksiä ja paikallista tai alueellista tuotantoa.

Toinen lähde, josta vallitseva taloudellisen epätasa-arvon tunne kohoaa, liittyy pakolais- ja maahanmuuttokysymykseen.

Turvallisuuden ja vakauden kaipuu on selvästi lisääntynyt viimeisimmän kymmenen vuoden aikana. Onkin ilmeistä, että nykyisellä ”pelon aikakaudella” turvallisuus on noussut ihmisille vapautta tärkeämmäksi arvoksi. Toinen vastaajilta vastakaikua saanut avainsana oli vakaus. Käsittämättömän nopeat muutokset teknologiassa, ihmisten asuinalueilla tapahtuvat kaupunkikuvan ja etnisen kokoonpanon muutokset sekä vakiintuneiden tapojen muuttuminen kaikki johtavat vastareaktioon, jossa merkittävä osa ihmisistä vaatii muutoksia, jotka lopulta toisivat vakautta.

Ratkaisuja populismiin -kirjan ansio on, että siinä ei leimata, vaan kerrotaan tosiasiat. Tunnustetaan globalisaation, kansallisuuksien ja identiteettien murtuminen. Ihmisten reaktiot ovat luonnollisia. Tosiasiassa populistien kannatus on huomattava lähes kaikissa puolueissa, vaikka se ei näy äänestyskäyttäytymisessä.

Kirjaa lukiessa tulee miettineeksi, että liian nopean muutoksen vastustamisen voi nähdä myönteisenä. Silloin kun muutos tapahtuu ihmisistä riippumatta, olisikin syytä pysähtyä analysoimaan minne ollaan menossa. Erityisesti globalisaatioon liittyy taloudessa tapahtunut omalakinen muutos. Agenttina on talouden laki, ei ihmisten tahto, ei ainakaan ihmisten demokraattisesti päättämä tahto.

Uusi nationalismi

Unkari on oma erityinen lukunsa populistisessa politiikassa. Jo yksin Unkarin vuoksi kirja kannattaa lukea ymmärtääkseen unkarilaisten äänestäjien näkemyksiä. Suomen yksipuolisesta mediasta saa väärän kuvan unkarilaisten tilanteesta ja tahdosta.

Vaikka myös Unkarissa esiintyy avointa vihamielisyyttä EU:ta kohtaan, 70 prosenttia kansasta kannattaa maan EU-jäsenyyttä. Lähes kaikissa jäsenvaltioissa EU:n kannatus on korkein pitkään aikaan.

Kirjassa esitellään populistiselle politiikalle edistyksellisiä ja vasemmistolaisia vaihtoehtoja. Unkarilaisen kirjoittajan Tamas Boroksen esittelemä vasemmistolainen vaihtoehto sisältää osin aineksia, jotka ovat lähinnä periksi antamisia oikeistolle kuin todellisia vaihtoehtoja.

Tamas Boros´n yksi vaihtoehto: ”Eurooppa suojelee -narratiivi on yhtä aikaa vasemmistolainen ja Eurooppa-myönteinen, ja se vastaa äänestäjien kasvavaan vakauden ja turvallisuuden tarpeeseen. Tämä narratiivi voisi alleviivata sitä, että suurten yritysten tulisi pysyä eurooppalaisissa käsissä, ja EU:n on suojeltava työntekijöitä aasialaisilta ja amerikkalaisilta yrityskaupoilta; vahvojen EU-tason ammattiliittojen täytyy olla aktiivisia yli kansallisten rajojen työntekijöiden oikeuksien puolustamisessa, ja EU:n rajavalvontavirastojen ja eurooppalaisen armeijan täytyy turvata Euroopan rajat ja EU-kansalaisten turvallisuus ja vapaus. Esimerkiksi nämä ovat mahdollisia suuntia, joista vasemmistopuolueet voisivat hakea lisäkannatusta tässä asiassa.”

Puheet EU-armeijasta tullevat siis lisääntymään ja Kiinan vastaisuus lisääntyy. Ei kovin perinteistä vasemmistolaisuutta!

Sen sijaan alue- ja kulttuuritutkimuksen professori Jussi Pakkasvirta kirjoittaa mielenkiintoisesti nationalismista luvussa ”Mitä voidaan oppia populismista Suomessa”. Oppialansa asiantuntijana hänellä on kyky nähdä kulttuuristen muutosten ehdot. Hänen mielestään ”liberaalien ja vasemmistopuolueiden täytyy kyetä uudistamaan nationalismikäsityksensä”.

”Nationalismi voidaan ymmärtää paitsi poliittisen yhteisön luomisena, myös maailman ja maailmankuvan rakentamisena. Nationalismi kuvastaa pitkäaikaisia henkisiä muutoksia (arvoja, normeja ja mentaliteetteja)… ”Positiivinen nationalismi” voisi tarkoittaa vaihtoehtoisia tapoja ja menetelmiä hyväksyä nykyelämän monimutkaisuus – yhteiskunnan avoimuus yhdistettäisiin luotettavaan kansalliseen valvontaan ja turvallisuuteen. Yhteisöt, jonkinlaiset rajat ja sosiaaliset verkostot näyttävät yhä olevan tärkeitä äänestäjille. ”Positiivinen nationalismi” voisi tarjota poliittisen yhteisön, jossa yhdistyy vapaus ja vastuu – oli se sitten yhden kansakunnan tai kansakuntien liiton sisällä.”

Populistisissa liikkeissä on äärioikeistolaisia ryhmiä, joissakin vahvempina joissakin taas vähemmän merkittävinä. Niiden olemassaolon ei saisi häivyttää näkemästä, että valtaosa populististen liikkeiden kannattajista on tavallisia ihmisiä, jotka vastustavat liian nopeaa ja hallitsematonta muutosta. Olisi kummallista – suorastaan epätervettä - jos siihen ei reagoitaisi.

16. marras, 2020

PAKANAVUOSISTA PUTINIIN JA NOVGORODISTA NIINISTÖÖN

Arvo Tuominen
Suomi Venäjä koko tarina
Pakanavuosista Putiniin ja
Novgorodista Niinistöön
Readmi.fi 2020
279 siv.

Arvo Tuomisen uusi kirja vilisee reaalielämän ja yksittäisten tapahtumien välisiä paradokseja. Yksi karmeimmista on, kun Suomessa jatkettiin sisällissotaa ja tapettiin toisiamme senkin jälkeen, kun Brest-Litovskin rauhanneuvotteluissa sovittiin jo talvella, että Suomi siirtyy Venäjän etupiiristä Saksan etupiiriin. Tästä kimpaantuneena Suomen ystävä Aleksandra Kollontai erosi neuvostohallituksen sosiaaliministerin tehtävästä.

Brest-Litovskin rauhan tapaus käyköön esimerkkinä Tuomisen tavasta pelkistää. Kun pienet mutkat ohitetaan, paljastuu todellisuus tähtikirkkaan taivaan lailla. Tästä eivät kaikki tietenkään tykkää, mutta juuri pelkistysten ja rohkeiden käsittelykulmiensa ansiosta Tuomisen kirja panee ajattelemaan. Se kaiketi on uuden tiedon tarkoitus. Pelkistykset jättävät sijaa vasta-argumenteille. Loistavaa journalistista työtä.

Suomi on pieni pläntti Venäjän koillisnurkassa. Suomesta itään katsottuna Venäjä on tajuttoman suuri. Kokoero aiheuttaa pelokkuutta ja viisauden tarvetta. Naapuriimme verrattuna meidän suomalaisen kulttuurin ja tieteen saavutukset ovat vaatimattomia. Sodittu on. ”Sodittu on sekametsien ja soiden sekä hallitsijoiden ja pappien oikkujen tähden. Jos olisi edes taisteltu kullasta, öljystä ja timanteista, olisi historia helpommin ymmärrettävissä”, kirjoittaa Tuominen. Hyökätty on historian aikana molemmin puolin suunnilleen yhtä monta kertaa, yhteensä nelisenkymmentä kertaa. Nykyinen raja vastaa jokseenkin kaikkien entisten rajojen keskiarvoa.

”Yksikään sota ei kuitenkaan lopu aseiden vaiettua.”

Kolme autonomian kautta

Kirjassa käsitellään erinomaisen yksityiskohtaisesti Talvisodan syntymisen syyt, Mannerheimin, Paasikiven ja Tannerin näkemys kontra kaikki muut, jopa kansan enemmistö.

Suomen ja Neuvostoliiton välillä vallitsi ennen Talvisotaa suuri epäluottamus. Eräskin emigranttirouva opetti koiransa pissaamaan Neuvostoliiton suurlähetystön paraatioveen. ”Tämä toistui päivittäin ja niinpä Neuvostoliitto antoi asiasta Suomelle nootin. Koirankusijuttu loppui, kun poliisivartio ryhtyi valvomaan oven diplomaattista koskemattomuutta.”

Hyviäkin hetkiä on ollut. Kaksi autonomista aikaa. Ensimmäisessä luotiin Suomen valtiolliset instituutiot ja toisessa luotiin hyvinvointivaltio ja kyky rauhan ulkopolitiikkaan. Menneillään olevasta kolmannesta autonomiastamme tehdään arvio vasta myöhemmin. Suomi meni euroon entisten kansandemokratioiden kanssa, ei jäänyt sen ulkopuolelle kuten toiset pohjoismaat. Natosta ei uskalleta äänestyttää kansaa. ”Asia on hoidettu siten, että Naton viides pykälä korvataan F-35-pykälällä ja YYA-sopimus isäntämaasopimuksella.”

Erityisesti ensimmäinen autonomia oli Suomelle tärkeä. Ilman sitä Suomi ei olisi sitä mitä se nyt on. Pietari oli vuonna 1870 maailman suurin suomenkielinen kaupunki. Siellä asui enemmän suomalaisia kuin missään muualla, edes Helsingissä ja Turussa. Monet yrittäjät, kauppiaat, käsityöläiset, virkamiehet ja upseerit loivat uransa Pietarissa. Nuohoojista suomalaisia oli 60 prosenttia, kultasepistä 44 prosenttia sekä prostituoiduista viisi prosenttia. Kaupungin virallinen pyöveli oli suomalainen ja Karl Fazer haki oppinsa sieltä. Suomalaisia voidaan luonnehtia venäläisyyden protestanttiseksi versioksi.

Suomen ja Venäjän raja on enemmän kuin kahden naapuruksen raja. Se on kahtia jakautuneen kirkon ja uskonnon raja. Jokaisen Jukka Korpelan kirjan ´Länsimaisen yhteiskunnan juurilla´ lukeneen on ehkä muita helpompi mieltää maidemme välisen rajan laaja merkitys.

Sanonta, jonka mukaan emme ole venäläisiä, emme ruotsalaisia, olemme suomalaisia kuvaa parhaiten kansaamme. Suomessa on omaksuttu paljon venäläistä, saksalaista ja ruotsalaista. Siniristilippukin oli helppo valinta. Se poikkesi Venäjän laivaston lipusta vain ristin asennon suhteen.

Tuomisen mukaan länsi ei muodosta uhkaa Venäjälle, mutta se on hyödyllinen vihollinen, joka yhdistää kaikki venäläiset oman kansakunnan luomiseen. Tuomiselta jää sanomatta, että Venäjän uhka on hyödyllinen myös Yhdysvalloille, sillä se yhdistää lännen johtajat sen ympärille. Lännen johtajille Venäjän synti on nousu sekaannuksen tilasta merkittäväksi poliittiseksi ja taloudelliseksi tekijäksi. Sitä pidetään myös Suomessa Venäjän vihamielisenä tekona. Totta onkin, että historian kulussa Venäjän heikkouden hyväksikäyttö on aina kostautunut.

Mielenkiintoisia yksilöhistorioita

Arvo Tuominen kuvaa vajaalla kolmellasadalla sivulla Suomen ja Venäjän historian juoksun päävirrat. Maamme ovat sidoksissa toisiinsa, halusi sitä tai ei. Vastenolo on aina tuonut onnettomuutta, ystävyys parempaa elämää.

Venäläiset suhtautuvat suomalaisiin mitä sydämellisimmin. Venäjällä suomalaisuudesta on etua. Venäläinen media uutisoi Suomesta pääasiassa positiivisesti tai neutraalisti. Kielteisten uutisten määrä on viisi prosenttia. Suomessa tilanne on päinvastainen.

Kirjailija, diplomaatti, feministi Aleksandra Kollantain elämästä kerrotaan seikkoja, joita ei ole Suomessa aikaisemmin esitetty yhtenäisesti. Kollontaista on julkaistu vain yksi suomenkielinen elämäkerta, sekin vuodelta 1946.

Kollontain ansiosta neuvostonaiset saivat itsemääräämisoikeuden kehoonsa, kun abortti laillistettiin Neuvostoliitossa ensimmäisenä maana maailmassa vuonna 1920. Kollontai kannatti vapaata rakkautta. Hänen mielestään seksiakti ei ole sen kummempaa kuin vesilasin juominen. Kun hän sitten rakastui toden teolla, hän mustasukkaisuuspuuskassa ampui rakastettuaan rintaan. Joka tapauksessa Kollontain esimerkki on monessa suhteessa inspiroinut Länsi-Euroopan feministejä.

Aleksandra oli kaunis ja tyylitietoinen nainen. Hän kuului alun perin menševikkeihin, mutta liittyi bolševikkeihin jo ennen vallankumousta. Hänen äitinsä oli suomalainen. Tässä ilmeinen selitys Kollontain kiinteälle Suomen suhteelle. Hän auttoi Paasikiveä rauhanneuvotteluiden käynnistämisessä 1944.

Stalinin jälkeen todelliseksi johtajaksi nousseesta Georgiassa syntyneestä Lavrenti Berijasta Tuominen kirjoittaa tietoja, jotka ovat ilmeisen uusia Suomessa. Berijahan tunnetaan lähinnä vankileirien organisoijana. Hänen vapaamielinen asenne vähemmistökansoja kohtaan ja talouspoliittinen ajattelu ovat jääneet meille vieraiksi. Hän kuitenkin menetti valtansa Itä-Saksan kansannousun vuoksi. Muut neuvostojohtajat katsoivat kansannousun Berijan hölläkätisyyden syyksi.

Myös monet vähemmän tunnetut henkilöt saavat mielenkiintoisen henkilökuvansa kirjassa, kuten Ruotsin viimeinen pyöveli Anders Gustaf Dahlman, Vladivostokin hautausmaalla lepäävä merikapteeni Fridolf Fabian Höök, nuori vakooja Sergei Solovjov ja muut.

Yksi kiehtovimmista henkilökuvista kertoo teini-ikäisestä Eufrosynestä, joka napattiin isovihan aikaan orjaksi Venäjälle. Siellä hän päätyi Pietari Suuren luo. Pietarin poika Aleksei rakastui vallan vietävästi punatukkaiseen Eufrosyneen. Asiat mutkistuivat niin, että Pietari Suuri murhautti poikansa. Vallanperimys sai uuden käänteen. Eufrosyne päätyi lopulta varakkaana naisena avioon Pietarin varuskunnan upseerin kanssa. Eufrosyne on ainoa suomalainen, joka on ihan oikeasti muuttanut Venäjän pomon valintaa.

Kun Tuomisen teksti on kaiken muun lisäksi tunnetusti elävää, voin suositella kirjaa jokaiselle, erityisesti heille, joilla on halu musertaa luulo tiedolla. Myös tätä, kuten edellisiäkin, Tuomisen kirjaa joutunee etsimään kirjakauppojen perähyllyiltä. Näinä aikoina se lienee kirjalle ainoastaan ansio.

11. loka, 2020

ON TILAA… ELÄÄ

Tarmo Parviainen
On tilaa… elää
Tikkurilan Paino Oy 2020
Kansikuva: Sari Parviainen

Vankeinhoidon ammattilainen Tarmo Parviainen julkaisi kirjan jäädessään eläkkeelle palkkatyöstään. Parviainen on elämässään ollut monessa yhteiskuntavaikuttamisen tehtävässä, joista hän ei kuitenkaan ole eläköitymässä.

Kirjan julkistaminen on oiva keino jättää taakseen tärkeän elämänvaiheen. Tarmo itse kertoo kirjan takakannessa:

”Luulen voivani valita paljon, erialaista ja kiinnostavaa. Kaikkea sitä, mistä olen haaveillut tai luullut haaveilevani. Eri värejä, kuvia, maisemia, kaupunkeja ja kyliä sekä kulttuuria, ruokaa ja juomaa, elokuvia, kirjoja, ääntä ja hiljaisuutta – elämää ihmisten keskellä. Elämää läheisten ja perheen kanssa. Ei ole kiire.

Luulen, että aika muuttuu tunneista aluksi aamu- ja iltapäiviksi, lopulta vain päiviksi. Kuukauteen jää neljä viikkoa. On edelleen arkipäiviä ja viikonloppuja, mutta työpäiviä ja ylimääräisiä juhlapyhiä ei ole. Vapaa, vapaa ansiotyöstä. Kuitenkaan en ole vapaa elämästä ja sen rajallisuudesta. Aika tasaa elämääni. Lapsenlapset kasvavat aikuisiksi. Auto on lopulta vanhaa mallia. Soluni vanhenevat ja jalkani nousee yhä hitaammin. Aikaa on aina ollut elää elämääni.

Olen ollut onnekas, sillä kulloinkin edessäni on ollut siihen hetkeen ja ikkunaan parhaiten soveltuva maisemataulu. Eläkkeelle ollessani lopultakin maalaan elämäni mukaista taulua, jokaikinen aamu ja aina vähän kerrallaan. Uuden taulun maalaamisen aloitan ajatuksella. Puun juurelta en näe latvaan, siksi on minun mentävä vähän kauemmaksi… nähdäkseni… kuinka paljon meillä on tilaa… elää.”

Parviainen kertoo kirjoittaneensa itsensä eläkkeelle. Runot ovat syntyneet viimeisten työvuosien aikana. Hän tykkää sanoa paljon tiiviissä muodossa. ”Haluan, että lukijani ei jää pohtimaan runoani, vaan hän pohtisi itseään ja omia elämänsä runoja. Runoni ovat pysäytyskuvia, mielikuvia, haaveita ja epätotta. Runojeni ääriviivat ovat kuvitteellisia ja monimerkityksellisiä.”

Työelämässä ehti tapahtua paljon muutoksia: Runossa Avokonttorin arkea Parviainen tiivistää: ”Hiljaa herään, / vilkuilen ja kuiskin. / Kamat kerään, täällä ollaan huiskin haiskin. / Missä paikka, istun missä? / Pyörin kuin kissa pistoksissa.”

Runossa Lomamieli, runoilija toteaa, että ”Työ ei enää vaivaa, / kertoo sen kehon kieli. / Muutama hetki ja onni tuo alkaa, pomo vaihtuu ja vaimo polkee jalkaa. / Nurmikon leikkaus ja laiturin kunto, / räystäslauta ja siitä miehen itsetunto.”

”Vankila kietoutuu tuulen pyörteiden mukana pehmeään talveen. Kuten kaikkina tätä edeltäneinä sadan vuoden talvina, odottamaan kevättä. Se on hiljaa ja yksin. Tuuli on kiertävä ja raaka. Pyryn merkit ovat kaikkialla ulkona – vankilassa rauhallinen ja hiljainen yö. Lumi kietoo aika ajoin vankilan liehuvalla valkoisella vaipallaan ja jo toisessa hetkessä sen siitä vapauttaa.”

Tarmo on onnistunut kuvaamaan hyvin toimintaympäristönsä ja mielenmaisemansa. Kirja on rehellinen, totta kai, kun sen on kirjoittanut suorapuheinen ja hyväsydäminen mies. Myös Tarmon tunteet asuvat teksteissä, mutta ehkä hieman arastellen. Ensimmäinen runo on omistettu vaimolle. ”Arjen aamussa ajatuksesi minuun, / tunne, uneni ja rakkauteni Sinuun. / Puoli sydäntä syrjällään / vähän haaleana / odottaa Sinua.”

Ikävää on, että kirjan painanut kirjapino ei ole hankkinut tai ohjeistanut kirjoittajaa hankkimaan kirjaan ISBN -tunnusta. Myös Tarmo Parviaisen kirja kuuluisi säilytettäväksi arkistoon.