3. helmi, 2019

VANHANAKIN VOI AJATELLA

Antti Eskola
Vanhanakin voi ajatella
Mielikuvista ja niiden voimasta
Vastapaino 2019
ss. 226

Antti Eskolan viimeiseksi jäänyt kirja on lohdullinen. Vanhaksi käynyt mies tietää olevansa kuoleman edessä. Hän pohtii mennyttä elämäänsä ja nykyisyyden ilmiöitä analyyttisesti tiedemiehen lailla. Jokainen kirjan luku välittää lukijalle kuvan henkilöstä, joka on maailmansa ja itsensä kanssa sujut. Ei ole katumisen aiheita, vaan voi olla elämästään ylpeä ja jakaa kiitosta kaikille heille, joille kiitos kuuluu.

Elämälle utelias professori tarkkailee ympäristöään säilyttäen optimistisen asenteen. Vaikka hän näkee yhteiskunnassa menneeseen kääntyneitä elementtejä, hänen luottamuksensa ihmiseen säilyy. Vielä tulee parempi aika. Vaikka hän tuntee juuri nyt myös henkilökohtaisesti ”kollektiivista häpeää tämän suomalaisen yhteiskunnan puolesta, jossa rinnakkain kasvavat yhtäältä leipäjonot ja toisaalta suurten johtajien vuositulot”.

Antti Eskola koki elämässään ihailun ja arvostuksen, mutta hän sai myös vihoja päälleen. Eskola oli esimerkki kuusikymmentälukulaiselle polvelle suoraselkäisyytensä vuoksi. Kun Tampereen yhteiskunnallinen korkeakoulu muuttui yliopistoksi, vaadittiin Eskolaan vannomaan vala, jossa hänen tulisi vakuuttaa uskollisuuttaan Suomen valtiolle. Eskola ei tätä ymmärtänyt, olihan kyse vain siitä, että hän jatkoi entisessä professorin työssään entiseen tapaan. Vain työnantajan nimi oli muuttunut.

Eskola ei valaansa vannonut ja joku ylhäällä päätteli, että annetaan asian olla. Eskola ei pelkoaan näyttänyt, mutta kyllä häntä siinä tilanteessa myös pelotti. Hän tunnustaa tämän nyt kirjassaan, kuten tunnustaa monia muitakin henkilökohtaisia asioita. Kirja on myös tältä osin mielenkiintoinen ainakin heille, jotka olivat Eskolan oppilaita tai muuten tuttuja.

Pahanilkisiä ihmisiä on Antti Eskolan mukaan aina ollut. Hän on pannut merkille, että nykyään he voivat harjoittaa ilkeyttään uusin, helpoin keinoin ja ilman rangaistuksen uhkaa, sillä pahanilkisyyttä ei oikein voi kriminalisoidakaan.

Some on mahdollistanut paljon. Mutta pahanilkinen oli varmaan myös sekin tyyppi, kirjoittaa Eskola, joka 1970-luvulla, kun oikeisto leimasi minut ”äärivasemmiston ykkösprofessoriksi”, oli repäissyt lehdestä kuvani, käyttänyt sitä vessapaperina ja lähettänyt kirjeessä minulle. Tuo oli vihapostia ennen digiaikaa.

Kirjan luettuani minulla oli seesteinen olo. Antti Eskola tiesi kirjoittavansa viimeistä kirjaa. Hän ei ehtinyt nähdä sitä painoasussa. Hän niputti elämänsä viimeisiksi sanoiksi ja mielikuviksi.

Olin seitsemäntoista vuotias, kun isäni osti minulle Antti Eskolan kirjan ´Suomi sulo Pohjola´ ja itse ostin seuraavana vuonna ”Vasen laita lavea´. Ne kirjat järisyttivät maailmani ja antoi polun tulevalle elämälleni. Olen lukenut Eskolalta ”kaiken”.

´Persoonallisuustyypeistä elämäntapaan´ oli kirja, joka auttoi minua aivan ratkaisevasti ammatillisesti. Kirja avasi minulle metodin analysoida asiakkaitani, kirjoitin siitä jopa usean sivun pituisia pohdintoja, jotka välittyivät alustuksiini, artikkeleihini ja ohjeisiini alaisilleni. Olen hyvin kiitollinen Antti Eskolan tieteelliselle työlle ja hänen antamalleen esimerkille olla utelias ja rohkea sekä itsenäinen. Hän oli oman tiensä kulkija loppuun saakka.

Jokaisen meistä kannattaa harrastaa siinä määrin elämänviisautta, että viimeisenä aikana voimme lohdullisesti ottaa vastaan mitä tuleman pitää. Rauhallisuus, luonteen vakaus, sydämen sivistys ja älyn viisaus punnitaan jokaisen ihmisen viimeisinä hetkinä. Niistä riippuu lähdön kauneus tai karuus. Antti Eskola lähti kauniin ylväästi. Kiitos.

27. tammi, 2019

KARJALA KOKO TARINA

Arvo Tuominen
Karjala. Koko tarina.
A Bonnier Group Company
ss. 328

Tuomisen Karjala-kirjassa kaikki on kohdallaan. Teksti on ammattimaisen nasevaa ja täsmällistä. On skeptisyyttä ja huumoria. Suuret linjat ovat kohdallaan. Niitä Tuominen täydentää mielenkiintoisilla yksityiskohdilla. 

Arvo Tuominen on etsijä, tarkkailija ja löytäjä. Hän kertoo seikkaperäisesti tapahtuneista ja siitä mitä nyt on. Vetäessään peittoja ilmiöiden päältä ja tunkeutuessa niiden taakse hän löytää asioita, joiden kertominen saattaa ärsyttää heitä, jotka ovat ns. Karjala-kysymyksessä nauliintuneet uskomuksiin. Toisaalta Tuominen antaa itselleen vapauden tulkintoihin kuten todetessaan Pietari Suurella olleen halu nöyryyttää ruotsalaisia ja että samaa vanhaa taktiikkaa käyttää nykyisin Vladimir Putin. Kirjoittajan tulkinnat vain parantavat kirjan luettavuutta. Tuominen on saanut Karjala-tuntemuksestaan Venäjän korkeimman ulkomaalaiselle myönnettävän kunnianosoituksen, Ystävyyden mitalin.

Kirjassa tutustutaan jokaiseen Karjalan paikkakuntaan, niiden historiaan, kohtalohin, merkittäviin rakennuksiin ja nähtävyyksiin. Jokaisen suomalaisen tulisi tuntea Karjala hyvin. Tuomisen kirja kuuluu tästä syystä jokaisen kodin kirjahyllyyn.

Itseäni ilahdutti Tuomisen huumorilla höystetty teksti. ”Karjala on tunnettu erityisesti männyistään. Sitä voi käyttää moneen tarkoitukseen… Ja siihen voi hakata päätä.” Karjalan tunnetuin mänty sijaitsee Kalevalassa. Tämän ikivanhan ja kelottuneen puun juurella Elias Lönnrot laulatti tarinan mukaan karjalaisia. Tämänkin ilmiön takaa löytyy muuta: ”Tarkemmin katsottaessa puulla ei ole juuria.”

Tuomisen kirja on mainio kuvaus myös viime vuosisadan sodistamme, niin heimosodista kuin talvi- ja jatkosodista. Esiin tulee asioita, jotka eivät ole yleisesti tunnettuja, vaikkakin jo historiankirjoihin pantuja. ”Heimosoturit ja heitä vastaan taistelleet karjalaiset löysivät tosin Jyskyjärvellä yhdistäviäkin tekijöitä, sillä he ostivat pontikkaa samalta babuskalta. Kun poliisipäällikkö Ivan Tarasov puuttui asiaan, he yksissä tuumin surmasivat tämän. Hautamuistomerkissä teko on tosin laitettu ”suomalaisten valkobandiittien syyksi.”

Suur-Suomi kutistui kolmen vuoden haparoinniksi, josta tapahtumasarjasta Tuominen on löytänyt tällaisen yksityiskohdan: Kesken taistelun Rukajärven suunnalla joku vääräleuka oli huutanut kesken ampumisen: ”Tupakkatauko!”. Tämän oli vihollisen puolella joku karjalan poika toistanut venäjäksi: ”Tabak pereriv!”. Pian ampuminen oli tauonnut, ja venäläistenkin puolella alkoi nousta mahorkapilviä. Paussin jälkeen taistelua taas jatkettiin.”

Muiden muassa Muurmannin radan rakentamisen syyt ja rakentamisen historia kerrotaan yksityiskohtaisesti. Radan rakentaminen aloitettiin ensimmäisen maailmansodan sytyttyä vuonna 1914. Rakentamiseen osallistui 70 000 ihmistä, joista sotavankeja Itävallasta, Saksasta ja Unkarista 25 000. Olipa töissä värvättyinä myös 10 000 kiinalaista. Väitetään 25 000 radanrakentajan kuolleen kahden vuoden aikana.

Rata on suomalaisille historiallisesti tärkeä. Sen katkaisemista on yritetty sodissa ja sen rakentamisessa oli mukana 5 000 suomalaista. Tänään puhutaan maamme rataverkon ylettämisestä Jäämerelle saakka. Mikä mainio mahdollisuus onkaan tehdä yhteys esim. Sallan kohdalta Muurmannin rataan. Yhteys syntyisi vähillä rahoilla niin Jäämerelle kuin kaikkialla Venäjälle ja Kiinaan saakka. Siitä syntyisi suomalaisille hyvinvoinnin rata. No, tästä Tuominen ei kirjassaan maininnut.

Kirja on erinomaisesti kuvitettu. Tiesittekö muuten, että vuonna 2000 Impilahdella paljastettiin ensimmäinen suomalais-venäläinen talvisodan muistomerkki, Murheen risti. Se on viisi metriä korkea äitihahmoinen monumentti. Siinä hyvä käyntikohde erityisesti tänä vuonna, Talvisodan syttymisen merkkivuonna.

Syväri on vilkkaasti liikennöity joki. Sen varrelta puuttui pitkään turistirysä. Sellaisen rakensi liikemies Sergei Gutzeit vuonna 1996. Hänen toteutukseltaan näyttävä, erikoinen ja laadukas rakennus Verhnie Mandrogin seisoo samalla paikalla kuin entinen metsätyöleiri. Gutzeit on Suomessa tuntematon, koska hän ei ole sijoittanut länteen, ostanut huvipursia ja jalkapallojoukkueita. Hän on sijoittanut omaan maahansa ja viime vuosina erityisesti Krimille.

Kostamus on jokaiselle suomalaiselle tuttu. Presidentti Kekkosen tahdonvoimalla syntyi suomalaisille työttömille työtä. Kekkonen teki naapurin kanssa Kostamuksesta niin hyvän projektin, että venäläisten asiantuntijoiden mukaan venäläiset olisivat voineet suomalaisen hinnoilla rakentaa Siperiaan kolme Kostamusta. Mutta Kekkosen ja Aleksei Kosyginin projekti toteutettiin, koska saunassa oli niin sovittu. Tiesittekö, että Kekkonen ja Kosygin keskustelevat näyttävinä patsaana Kostamuksen kulttuuritalon pihalla.

Jos aika ja harrastus riittäisi, voisi lähteä kirja oppaanaan matkaamaan Karjalaan. ”Karjala” on myös matkakirja.

Arvo Tuomisen kirja on tarpeellinen lisä Karjalaa koskevaan kirjallisuuteen. Jörn Donner valitti aikoinaan, että hänen ”Diktonius” -kirjaa ei hyväksytä väitöskirjaksi. Yhtä hyvällä syyllä voidaan ”Karjala. Koko tarina” pitää väitöskirjatasoisena. Tuskin Tuominen kuin ei Donnerkaan jaksaisi istua kaikki väitöskirjan edellyttämät seminaarit ja kuunnella ohjaajan opastuksia. Uteliaat janoavat jatkuvasti uutta tiedon juotavaa.

23. joulu, 2018

MEILLÄ ON METSÄSTÄJÄ-KERÄILIJÄN AIVOT

Minna Huotilainen
Katri Saarikivi
Aivot työssä
Otava 2018
286 siv.

”Aivot työssä” on erinomaisen hyvä esimerkki tieteen kansanomaistamisesta. Lukija ei tarvitse etukäteistietoja aivoista ja psykologiasta. Aivotutkijoiden Minna Huotilaisen ja Katri Saarikiven teksti avautuu helposti jokaiselle aiheesta kiinnostuneelle. Vaikka kirjassa on myös uusia tieteellisiä tuloksia, ei siinä silti ole mitään mullistavaa uutta evoluution ja psykologian perusasiat tuntevalle. Hyvää kertausta se maallikolle yhtä kaikki on.

Kirja on osoitettu erityisesti työelämän tarpeisiin. Kuitenkin uupumus, stressi, ilon ja luovuuden saavuttaminen jne. liittyvät kaikkeen ihmisen elämään. Myös järjestöjyrä tai vapaaehtoistoimija voi uupua vaikkapa liiallisen velvollisuudentunnon alla.

Jokaisen on hyvä ymmärtää aivojen toiminnasta perusasiat. Riittävä liikunta, hyvä ravinto, sopivan pituinen uni, vireystilan ylläpitäminen, impulssien hillintä ja uusiin ideoihin kiirehtiminen ovat asioita, joita me voimme useimmiten itse säädellä.

Evoluutio on hidas. Päässämme on edelleen metsästäjä-keräilijän aivot. Tämä näkyy toimissamme monella tavalla. Metsästäjä-keräilijälle oli välttämätöntä kiihtyä nollasta sataan äärimmäisen nopeasti. Vastaan saattoi yhtäkkiä tulla peto. Rauhallisesta tilasta oli nopeasti päästävä aktiiviseen tilaan. Pulssi kiihtyi, hengitys tiheni ja sydän pumppasi lihaksiin happea. Tämä ns. taistele tai pakene -tila on edelleen kehollemme tyypillinen tapa reagoida uhkaan. Se käy meille kalliiksi, jos se toistuu liian usein. On päästävä palautumaan. Viesti työelämälle on selvä. Pitkäaikaisen stressin seuraukset voivat olla kamalia.

Uhkaa kokiessaan ihminen käyttäytyy samalla tavalla kuin metsästäjä-keräilijä. Hän ei välitä muiden ihmisten tilanteesta ja lue heidän sosiaalisia signaalejaan, vaan toimii yleensä yksin tai nappaa mukaansa vain kaikkein tärkeimmän henkilön.

Paremmat aivot

Ihmisryhmille on tyypillistä olla tehokkaita silloin, kun tavoittelemme yhteisiä saavutuksia. Työ on keskeisesti tätä. Ratkomme yhdessä ihmisten ongelmia. Entä minkälaiset aivot olisivat nyky-ympäristössä soveliaat? ”Ehkäpä tarkkaavaisuutemme olisi erilainen: voisimme ehkä jollain aivojen osalla tarkastella sähköpostia kännykästämme ja toisella liikennettä. Tien ylittäminen tai auton ajaminen tekstiviestiä kirjoittaessa ei olisi temppu eikä mikään. Moniajo eli multitaskaus olisi täysin mahdollista. Kenties aivokurkiaista eli aivopuoliskoja toisiinsa yhdistävää hermokimppua ei olisi. Nimittäin potilailla, joilta tämä yhteys on katkaistu, voi tietoisuus jakautua kahtia ja vaikkapa toinen aivopuolisko voi haluta eri asiaa kuin toinen. Ehkä pystyisimme kehittämään tätä ominaisuutta edelleen ja hajauttamaan aivokapasiteettimme siten, että kehon kaksi puolta voisivat hoitaa samanaikaisesti eri tehtäviä: toista työtä oikealla ja toista vasemmalla kädellä. Ehkä olisimme oppineet tekemään muutamaa helpompaa tehtävää vielä samanaikaisesti jaloillakin.”

Yksi ihminen pystyy pitämään jollain tapaa aktiivisena tai tuntemaan paremmin korkeintaan noin 150 henkilön verkoston. Lähimpien tosi ystävien määrä on ihmisellä paljon tätä pienempi. ”Uudet” aivot saattaisivat laajentaa sosiaalisten verkostojen hallintaa.

Aivotoimintojen muokkautuminen geneettisesti on erittäin hidasta. Me emme ehdi nähdä kuvattuja muutoksia seuraavien sukupolvien aikana. Huotilainen ja Saarikivi lohduttavat, että metsästäjä-keräilijän nokkelilla aivoilla pärjäämme mainiosti myös tulevaisuudessa.

Luovuus

On hyvä, että huolehtii aivoistaan, onhan se ihmisen tärkein keskus. Oppiminen on terveellistä aivoille. Kirja vastaa kysymyksiin mitä aivoissa tapahtuu, kun ihminen oppii, minkälaisissa olosuhteissa jatkuva oppiminen on mahdollista ja mitä tehdä, kun oppiminen tuntuu vaikealta.

Tekoäly muuttaa ihmisen toimintaa. Miten, on vielä avoin kysymys. Älykästä toimintaa voi kuvata kolmen asian yhdistelmänä: teknologia eli työkalut ja toimintatavat, kognitio eli ihmisen ajattelu ja toiminta sekä sosiaalisuus eli toiminnan merkitys ja arvo muille ihmisille.

Luovuus on ihmisen tärkeä ominaisuus. Sitä on vaikea ellei mahdoton koneistaa.

”Luova ajattelu – luovuus edellyttää sitä, että on mielikuvitusta. Mielikuvituksen hyödyntäminen taas edellyttää sitä, että on tietoinen, mitä tekoäly ei tietääksemme ole. Luovuus eli kyky tuottaa yllättäviä, poikkeavia ratkaisuja yhdistettynä empatiaan johtaa siihen, että ihminen kykenee tuottamaan toisille ihmisille arvokkaita luovia ratkaisuja.”

Luova ajattelu edellyttää aikaa. Idea ei synny käskyttämällä. Parhaat ja luovimmat ideat ja ratkaisut pälkähtävät päähän useimmiten aivan muualla kuin toimistolla tai kokoushuoneessa, ja työajan tai työkontekstin ulkopuolella.

Kirjaan on haastateltu yritysjohtajia ja muita tekijöitä. Itse en niistä valaistunut.

12. marras, 2018

SUOMALAIS-UGRILAISESTA MAAILMANKUVASTA

Aleksandr Dugin
Suomalais-ugrilaisen sivilisaation
historia ja maailmankuva.
Johan Bäckman publications 2017
108 siv.

Luin ikävuosina 18-25 suunnilleen kaiken suomenkielelle käännetyn venäläisen kaunokirjallisuuden. Yksikään toinen kulttuuri ei ole tuottanut klassista kirjallisuutta määrällisesti ja laadullisesti yhtä paljon kuin Venäjä. Ei pidä paikkaansa, että venäläistä ”sielua” ei voi ymmärtää. Kyllä siitä kiinni saa, mutta sen eteen pitää nähdä harrastusta. Venäläinen on ylpeä maastaan ja kansastaan, yhteisöllinen ja humoristinen omalla nokkelalla tavallaan. Venäläiset osaavat rakastaa isolla R:llä, nauraa, surra ja sääliä. Venäläiselle elämä itsessään on tärkeä, työ ja muut välttämättömyydet sovitetaan elämän kuosiin.

Itselläni on käsitys, että venäläiset eivät milloinkaan nouse maailman valtiaiksi työtä tekemällä. Kas, kun työ ei ole heille elämän tarkoitus.

Monia vuosia hokemani suomalaisista oli, että suomalainen on puoliksi venäläinen (slaavilainen) ja puoliksi eurooppalainen. Keräsin tästä pitkään esimerkkejä. Aikani jopa suunnittelin kirjoittavani joskus aiheesta kirjan. Kirjoittamatta jäi, minun resurssini eivät siihen riitä.

Epäluulo herroja kohtaan on yleismaailmallinen, mutta aivan erityisen piirteen herraviha saa Venäjällä ja Suomessa. Epäluulon rinnalla ihailemme vahvoja johtajia. Melankolia, alakulo, surumielisyys ovat yhteisiä ominaisuuksiamme. Matti Kuusi totesi vertailevassa tutkimuksessaan, että mm. Tuonela-aiheiset kehtolaulut liittyvät slaavilaiseen kansanperinteeseen, kuten myös suomalaiseen kansanperinteeseen. ”Vaikka venäläisessä kehtolaulussa lasta ei varsinaisesti toivoteta kuolemaan, kuolema häivähtää kuitenkin näkyviin melankolisena mahdollisuutena, ja lasta viihdytetään kuvailemalla hänen hauta-asuntonsa miellyttäviä puolia.” Vastaavia esimerkkejä on runsaasti. (Kalle Achté, Syksystä jouluun. Otava 1982).

Tietoisuus vahvistaa

Väinö Linna sanoi viisaasti Paasikivi-seurassa marraskuussa 1977, että ”meidän on perustettava tietomme kestävälle pohjalle niin, ettei meidän sen jälkeen tarvitse oikoa käsityksiämme aina sen mukaan, milloin kenenkin muistiinpanot vapautuvat julkaisukiellosta… yhtäläisesti kuin yksilö, tarvitsee kansakin muistin, ja mitä reaalisempi se on sisällöltään, sen parempi tuki se on kansan tietoisuudelle omasta itsestään.” Nyt identiteettimme on hukassa. Vuosikymmenessä yhteiskunnallinen ilmapiirimme on muuttunut rauhantahtoisuudesta militaristiseksi. Pärjäsimme erinomaisesti sotilaallisesti vahvan Neuvostoliiton naapurina, mutta emme sotilaallisesti heikon Venäjän naapurina.

Muistiinmerkitsemiäni tietoaineistoja lähes koko elämäni varrelta kerätessäni olen tullut vakuuttuneeksi, että suomalaisten henkinen ja sivistyksellinen kehitys on mahdollista vain sitten, kun tunnustamme olevamme suomalais-ugrilainen kansa. Ellemme tätä tosiasiaa sisäistä, olemme kansana aina jonkun ulkopuolisen vietävänä sen mukaan, mikä taho maailmassa kulloinkin on vahvoilla. Saksa, Neuvostoliitto, Euroopan unioni-Yhdysvallat-Nato.

Kun suomalaiset potkivat venäläisiä vastaan, kyse on samasta itsenäistymishalusta kuin pienellä lapsella, joka kiukuttelee äitinsä sylissä. Kun lapsi kasvaa, hän kypsyy pois kiukuttelustaan ja kykenee tasavertaisena rakastamaan äitiään.

Duginin kirja

En osaa päätellä miksi Johan Bäckman on kustantanut Duginin kirjan ”Suomalais-ugrilaisen sivilisaation historia ja maailmankuva”. Se sisältää niin syvälle menevää yksityiskohtaista tietoa suomalais-ugrilaisista kansoista, että vain asiasta todella kiinnostunut jaksaa siihen paneutua. Mielenkiintoista ja tärkeää lukemista se yhtä kaikki on. Oma motiivini lukea kirja perustui asiaa kohtaan aina tuntemaani kiinnostukseen.

Toki on mielenkiintoista, että kustantaja on Johan Bäckman, jota valtamedia pelkää aivan hirmuisesti, vaikka Bäckman ei sano juurikaan muuta kuin sen minkä kokoomuksen Ilkka Kanerva 1970-luvulla sillä erolla, että Kanerva ei tuonut tietojen areenoille mitään uutta. Ilman Bäckmania ja muutamaa hänen kaltaistaan meillä ei olisi juuri lainkaan tietoja esimerkiksi Donetskin tasavallan tilanteesta.

En halua pahoittaa kaverini Armas Mashinin mieltä – arvostan häntä ja hänen journalistista toimintaansa suuresti – mutta sitä en ymmärrä, miksi hän kirjoitti kirjaan sellaisen johdantoluvun kuin kirjoitti. Johdanto ”Suomen idea – mietteitä suomalaisista” on opettavainen, mutta suomalaisia osoitteleva tavalla, joka on venäläisen kirjoittamaksi ikävä suomalaisille suunnatussa kirjassa. Johdannoksi olisi riittänyt tiivistelmä Duginin tekstistä ja eräiden kansantieteen käsitteiden avaaminen, ehkä myös esillä olevien suomalais-ugrilaisten kansojen esittely olisi ollut paikallaan.

Ennen sotia, kun ”Suomen herra” haaveili Suur-Suomesta, julkaistiin melko paljon kansatieteellistä kirjallisuutta, joka oli yksi yhteen nyt ilmestyneen Duginin tutkimusten kanssa. Kun meitä nyt kasvatetaan amerikkalaisiksi ja identiteettimme huojuessa, Duginin lyhyt kirja kannattaa lukea.

Otsikolla ”Saamelaiset ja suomalaiset: Sapmi-maa ja paleoeurooppalainen jälki” Dugin kirjoittaa: ”Suomalaiset, nykyisen Suomen etninen ydin, ovat muinaisen itämerensuomalaisen Suomen heimon jälkeläisiä. Tämä Suomen heimo muodostui nykyisen Viron alueella, ja se siirtyi vähitellen pohjoiseen, jossa saamelaisia oli asunut tätä aikaisemmin. Termeillä Finnair, finnit germaanit tarkoittivat juuri saamelaisia korostaen, että kyseessä on metsästäjä- ja keräilijäkansa. Saamelaiset olivat Suomen, Skandinavian koillisosan ja Karjalan pohjoisosan alueen kaikkein vanhinta väestöä. Heitä on kutsuttu myös lappalaisiksi. Itse saamelaiset ovat käyttäneet itsestään nimeä kild ja kotimaastaan nimeä Sapmi.”

Dugin kertoo, miten indoeurooppalainen vaikutus alisti useita matriarkaalisia kulttuureja niiden joukossa saamelaisen. ”Saamelaisten kulttuurissa ja uskomuksissa huomaa lähes paleoaasialaisia piirteitä, kuten tunturin isännän tai metsän isännän palvontaa yms… Saamelaiset ovat ainoa suomensukuinen kansa, joka ei ole koskaan viljellyt maata…”

Kiehtovaa.

29. heinä, 2018

EVA WAHLSTRÖM RAJOILLA

Eva Wahlström
Rajoilla
SKS 2014
281 siv.

”Miksi nyrkkeilen? Miltä tuntuu olla suojeleva äiti ja samalla säälimätön ammattinyrkkeilijä?” Näillä sanoilla alkaa monen tytön – myös pojan - esikuvan, nyrkkeilijä Eva Wahlströmin kirja.

Kirja on mielenkiintoinen paitsi urheilijan ja nyrkkeilijän elämän näkökulmasta, myös yksilön tahtotilan rakentumisen kuvaajana. ”Urheilussa… on kaksi puolta”, hän kirjoittaa. ”Hyvä ja paha, jin ja jang, voittaminen ja häviäminen. Ilman pelkoa häviämisestä voittaminen ei ole iso asia. Ilman kovaa työtä lepo ei tunnu miltään. Ilman vaikeuksia ei pysty nauttimaan siitä, kun kulkee hyvin. Ja kun joutuu ajattelemaan kuolemaa, pysyy vahvemmin kiinni elämässä.”

Huippu-urheilija on erilainen ihminen, vahva yksilö, jonka taustalla on yhteen suuntaan puhaltava yhteisö. Sitä paitsi ”Rajoilla” on hyvin kirjoitettu. Tästä on pääteltävissä, että kustantajalle Suomen Kirjallisuuden Seuralle on kunniakysymys, että myös ei-tieteelliset kirjat ovat kirjallisesti hyviä. Kirjoittaja saa kustannustoimittajalta riittävän avun.

Wahlströmin ura on kertomuksena kuin jännäri. Kun ihminen astuu kehään lähes kävelykyvyttömänä, tuskien piinatessa koko vartaloa ja voittaa ottelun, liikutaan inhimillisen suorituskyvyn äärirajoilla. Tahtotilaa on, mutta sekään ei riitä. Pitää olla suuri tarkoitus, unelma. Unelma kantaa, jos elämälle rakentuu inhimillistä sisältöä.

Wahlström on kymmenkertainen amatöörien Suomen mestari. TUL:n mestaruuksia näiden lisäksi. Hän on Pohjoismaiden mestari ja EM-kisoissa hän voitti pronssia ja hopeaa.

Hän sai vauvan ja jatkoi uraansa siirtyen ammattilaiseksi. Kun hänen uransa katsottiin jo olevan ohi, hän löysi elämänsä valmentajan Risto Merosen. Wahström oli aivan ensimmäisiä suomalaisia huippu-urheilijoita, joka ymmärsi kääntyä mentaalivalmentajan puoleen. Hän voitti ammattilaisten Euroopan mestaruuden vuonna 2012 ja aloitti sen jälkeen sisustusarkkitehtuurin ja huonekalusuunnittelun opinnot Aalto-yliopistossa. Kaksi vuotta myöhemmin hän puolusti menestykkäästi Euroopan mestaruuttaan. Eva Wahlström on yksi suurista suomalaisista nyrkkeilijöitä ja urheilijoista yleensä.

Vaikka huippu-urheilijat muodostavat psyykkisen tahtotilan vahvuuden näkökulmasta oman kastinsa, sen sisällä on vielä oma pieni eliittinsä, voittajat. Wahlström kuuluu heihin, mutta – kirjan luettuaan syntyi tuntuma, että voittajanakaan hän ei ole kuten muut. Ote kirjasta: ”Ammattinyrkkeilyyn kuuluu, että punnituksen yhteydessä ottelijat seisovat nenäkkäin tuijottamassa toisiaan silmiin. Toiset puhuvat ”psyykkaamisesta”, henkisen yliotteen ottamisesta, tuijottamisesta ”sieluun saakka”. Minusta se on naurettavaa touhua. Kaikenlainen kovistelu, uhoaminen tai toisen haukkuminen etukäteen on vain hölmöä. Kunnioitan vastustajia, samassa veneessä me olemme.”

Kun hän tyrmäsi vastustajansa ensimmäisen kerran, hän pillahti itkuun. ”Itken ja nauran ja nauran itkulleni.” Näin toimivasta ihmisestä voi vain pitää.

Wahströmin ensityrmäys tuli tilanteessa, jossa hänen uransa oli jo kyseenalaistettu. ”Äkkiä kukaan ei enää kyseenalaista harjoitteluani ja tekemisiäni. Nyt kysellään: Miten paljon se nostaa penkistä? Miten lujaa se lyö? Pärjäisikö se miehille? Kukaan ei enää kutsu minua mediatytöksi, vaan äkkiä olenkin nyrkkeilijä ja kaikki se, mikä on ollut minulle totisinta totta vuosien ajan, on sitä muillekin.” Näin me yleisönä toimimme.

”Rajoilla” -tarina on dramaattisempi kuin monen muun. Se kertoo Eva Wahlströmin kokemuksista, mutta myös koko huippu-urheilusta ja kaikista huippu-urheilijoista. Se avaa meille tavallisille ihmisille toisenlaisen maailman.

Kirja kertoo ihmisestä nimeltä Eva Wahlström. ”Viimeiset vuodet olen todella tutkinut itseäni, pohjia myöten. Olen myös löytänyt asioita. Kuten kärsivällisyyden. Keskellä syvintä epätoivoa tajusin, ettei lankaa kannata kiskoa irti ennen kuin se on valmis irtoamaan. Osaan nyt odottaa. Olen löytänyt kiitollisuuden, kiitollisuuden kaikesta siitä, minkä sain terveenä kokea, mutta myös kaikesta siitä, minkä kipu pakotti minut käymään läpi. Vasta oltuani heikoimmillani olen ymmärtänyt, miten vahva olen vahvimmillani. Olen myös ymmärtänyt, että minun on katsottava jokaista asiaa ympärilläni niin kuin näkisin sen ensimmäistä kertaa. Minun on nähtävä elämän kauneus ja hienous juuri siinä missä olen, sen sijaan, että ryntäilisin niiden perässä paikasta toiseen kuin päätön kana.”