17. kesä, 2022

MARGARETAN SYNTI

Jenna Kostet
Margaretan synti
Aula & Co 2021

Yhteisön ja yksilön suhde on elämän suuria kysymyksiä ja myös maailman kirjallisuuden historiaan jääneiden suurteosten keskeisiä teemoja. Jenna Kostet käsittelee yhteisössä kehittyneen henkilön Margareta Kittin yksilöllistymistä – persoonakohtaista vapautumista – koskettavalla ja uskottavalla tavalla. Margaretan omaksuman kapinan ainekset ovat jo yhteisössä, mutta vain terävimmät aivot kykenevät imemään niistä muutosvoimaa. ”Eivät kaikki naiset halua olla kantavina koko ajan.” Kostet on syvällä teemassa, se tuli hienosti esiin jo hänen esikoisromaanissaan ´Lautturi´, jossa hän käsitteli koulukiusaamista.

Hän tulkitsee koulukiusaamisen yhteisöstä käsin. ”Koulukiusaamisesta ei pitäisi puhua lainkaan, vaan pitäisi puhua vallankäytöstä. Siitä miten valtaa käytetään oikein, ja siitä miten sitä käytetään väärin. Vallan väärinkäyttö aiheuttaa kärsimystä.” Tästä on kyse myös Margareta Kittin ja turkulaisen yhteisön suhteessa. Vallankäytöstä, miesten vallasta naisiin ja naiseen.

Margareta naitettiin vääränlaiselle miehelle. Se on romaanin traagisin tapahtuma. Mutta ilman tätäkin, Margaretalla olisi ollut erityisiä vaikeuksia sopeutua 1600-luvun Turun henkiseen ilmapiiriin, jossa jokaisen tuli tehdä ”asioita siksi, että niin kuului tehdä”.

Kirjan teema on erityisen ajankohtainen, koska olemme palanneet ainakin hetkeksi laumakäyttäytymiseen, jossa isännän äänen kuunteleminen ylittää itsenäisen ajattelun. Yhtä lailla kuin Turussa neljäsataa vuotta sitten, tänään eri lailla ajatteleva ja sanova saa tuomion. Turussa saattoi mennä henki, nyt sosiaalinen tuki.

Margareta oli kiinnostunut ihmisistä. Hän ymmärsi, että ihminen on kuin isännälleen oppinut varsa. ”Sinä olet tottunut minun ääneeni samalla tavalla kuin laitumelta haettu varsa tottuu syksyllä uuden isäntänsä ääneen, alkaa odottaa sitä siitä huolimatta, että jonain päivänä isäntä panee sille suitset suuhun ja käskee sen tehdä töitä silloinkin, kun se ei tahtoisi.”

Sosiaaliselle toimijalle, ihmiselle, on tärkeää mitä muut heistä ajattelevat. Tämä on laumakäyttäytymisen ponnin. Margaret ei halunnut toimia näin. ”Minusta tärkeämpää kuin se, mitä kaikki minusta ajattelevat, on se, mitä itse ajattelen.”

Ennen mestaustaan Margaretan ja mestaajan välille syntyy syvä suhde. Heidän rakkautensa ilmeni oudolla tavalla. Henrikin tehtävä oli yhteisön määräyksen mukaisesti mestata Margareta, jonka oli pakko myöntyä yhteisön tuomioon. Mestauslavalle Turun kaunein nainen käveli ylpeästi parhaimpiinsa pukeutuneena. Tyynesti hän, kuin elämänsä voittaneena, taivutti päänsä pölkylle. Henrik poistui lavalta kotiin vaimonsa luokse.

”Minä haaveilin toisenlaisesta elämästä niin paljon, etten voinut enää tyytyä siihen, mitä olin saanut. En voinut koskaan tyytyä, koska tyytyminen ei sopinut minulle, en osannut tyytyä enkä tiennyt, miten sellaista elämää eletään. Jos se on synti, myönnän syyllistyneeni syntiin. Syyllistyin haluamaan jotain sellaista, mitä minun ei olisi koskaan pitänyt haluta – vapautta.”

”Ei, en minä kadu.”

15. helmi, 2022

SOILE YLI-MÄYRY - MATKANTEKOA TUNTEMATTOMAAN
- Ylistyskirjoitus -

Soile Yli-Mäyry
Palava tuhka
5. täydennetty painos
Geisir Oy, 2020
siv. 214

”Minun ei enää tarvitse nähdä unia päästäkseni semmoisille vesille, joita ihmiset uskaltavat yleensä kohdata vain unissaan. Olen niillä vesillä koko ajan.” Ihmisyyden lahja on erehtyä. Ei luontokaan luonnostele, miltä maisema näyttää huomenna. ”Minäkään en halua kahlita tekemisiäni.”

Soile Yli-Mäyry on minun ehdoton ihanteeni. Hän edustaa minulle yhteisön kasvattamaa persoonallista ulkopuolista. Hänen taiteensa kuvaa syvältä elämää ihmisessä ja ihmistä elämässä. Soile on löytänyt ihmisyyden ytimen, joka koetaan yhtäläisesti kansallisesta tai uskonnollisesta taustasta riippumatta. Yli-Mäyry on tiedettä osaavana tutkijana todentanut tämän itsekin.

Yli-Mäyry on ahkera ja uskollinen näkemykselleen. Hän raaputtaa ja raaputtaa ihmistä. Hän kertoo menevänsä intohimoisesti yhä syvemmälle ihmisen ytimeen. Hän ei pelkää kuolemaa. Hän pelkää, että ei ehdi kertoa riittävästi ihmisestä. Kun hän pettyi ihmiseen, hän rupesi kuvaamaan tätä.

Helsingin ns. taiteilijapiireissä hänet ensin tyrmättiin, kuten apurahalähteissäkin. Jääräpäiseksi tunnustautuva Soile ei tästä välittänyt. Hän lakkasi pyytämästä apurahoja. Tarvitessaan rahaa hän haki sitä pankista. Itsenäisyys säilyi, työn jälki näkyi ja heijastui. Pian taidepiirit alkoivat tarvita häntä, esimerkkinä.

Minun suhteeni Soile Yli-Mäyryyn on aivan erityinen. Hän koskettaa sisimmässäni juuri niitä haituvia, joita en halua kenellekään näyttää. Soile ei tiedä tästä mitään. Tuskin hän edes muistaa minua, vaikka olemme muutaman kerran tavanneet. Pidän usein rinnassani hänen Poltettua oranssiaan. Kotimme olivat toisistaan vain kahdenkymmenen kilometrin päässä. Tämä varoituksena lukijalle; en ole tätä kirjoittaessani puolueeton.

En ole aivan varma oliko kyseessä Soile, jota murrosikäisenä hain tanssiin Kuortaneen nuorisoseuralla ja koin taian tunteen. Etsin häntä pitkään, mutta ei häntä enää näkynyt. Nyt ymmärrän. Miksi sosiaalisesti toisenlainen osallistuisi niin brutaaliin tapahtumaan kuin tanssit, joissa vieraat ihmiset limittyvät toisiinsa.

Kuitenkin tämä nuorisoseuran tyttö muistui mieleeni heti tavatessani hänet seuraavan kerran Taidelinnan avajaiskesänä. Minua hiveli outo maaginen silkki katsoessani hänen olemustaan ja katsettaan. Se tavoittaa, mutta ei ole tavoitettavissa. Hänen teoksiaan katsellessani tajusin, että vaikka ”säännöistä poikkeava kohtaa aina vastustusta”, niin luova älykkyys vetää ihmisiä väistämättä puoleensa. Taidelinnassa kävi avajaiskesänä enemmän ihmisiä kuin Soilen kotikunnassa Kuortaneella on asukkaita.

Minä näen Soilen tauluissa tutkielmia paitsi ihmisistä yleensä, myös lapsuuden kuuroista vanhemmista, yksiraajaisesta sisaresta, muista sisaruksista ja kylän ihmisistä. Hän yrittää selvittää itselleen mitä nämä rakkaat sekä kylän osin vieraiksi jääneet ihmiset olivat. Hän istuttaa heidät uudelleen ja uudelleen eteläpohjalaiseen avaruuteen ja mielenmaisemaan sekä perinteeseen. Soile ei Palavassa tuhkassa puhu mitään uskonnosta. Tätä häneltä kysyn, kun seuraavan kerran tapaamme. Jos uskallan.

”Herkkyytesi maailmaa kohtaan tekee sinusta taiteilijan, rajattoman kärsijän”, Soile kirjoitti päiväkirjaansa 24-vuotiaana. ”…nuorena piirsin ja maalasin aina… Tein kumisaappaisiin grafiikkaa. Värjäsin avaimia. Tapetteihin ilmestyivät uudet kuviot Sinikan ja minun yhteisessä huoneessa. Kaikenlaisilla kuvilla halusin vain ilahduttaa itseäni. Samalla lailla etsin iloa arkeeni suunnittelemistani vaatteista. Elämä oli muuten sietämättömän ankeaa. Odotin vain aikaa, jolloin pääsisin pois Mäyrystä ja eroon synkkyydestäni.”

Mäyrystä Soile on päässyt. Hänellä on ollut yli kolmesataa näyttelyä kolmessakymmenessä maassa. Hän on maailmalla Suomen tunnetuin taidemaalari. Tyttö Kuortaneen Mäyrystä.

Taitelija, valtiotieteiden tohtori Soile Yli-Mäyry käyköön esimerkkinä kaikille siitä, miten suuri persoonallisuus, itsenäisesti toimiva ihminen syntyy: yhteisössä, joka kantaa noiden ominaisuuksien lähteet. Kiitos Soile.

Lukekaa itse! Palava tuhka.

8. tammi, 2022

KIRSTI PAAKKASEN TARINA

Ulla-Maija Paavilainen
Suurin niistä on rakkaus,
Kirsti Paakkasen tarina
Otava 2020
siv. 346

Vuonna 1972 maailman ainoa naisten mainostoimisto Womena lanseerasi sampoon Hellä Mietonen. Ensin sanomalehtien Syntyneet-osastolla maanlaajuisesti oli pieniä ilmoituksia: ”Syntynyt Hellä Mietonen”. Seuraavana päivänä lehtien lukijoille esiteltiin pakkauksen figuuri. Vähitellen ilmoitukset kasvavat kooltaan. Pian koko maa puhuu vastasyntyneestä ja Hellä Mietonen nousee myydyimmäksi sampooksi.

Womenan takana on nainen, joka ei ollut käynyt koulua, ei osannut kieliä ja joka pitkään häpesi lapsuuden köyhyyttään. Kirsti Paakkanen ajatteli ja itseopiskeli. Vuonna 1923 ilmestyneestä Claude C. Hopkinsin kirjasta ”Mainonnan salaisuudet” hän oppi perusasiat.

Erityisesti häneen vetosi Hopkinsin tarina New Yorkista: Sokean kerjäläisen kippoon ei ollut kolahtanut penniäkään. Hopkins laittoi sokean eteen kyltin: ”On kevät, olen sokea”. Se tehosi. Kippo alkoi täyttyä. Mielikuvamarkkinoinnin idea alkoi hahmottua Kirsti Paakkasen päässä.

Esimerkki sokeasta kosketti Paakkasta ilmeisesti myös siksi, että hänen äitinsä oli kiertänyt sokean isänsä kanssa pitkin Saarijärveä kerjuulla. Vastaanotto ei aina ollut ollut ystävällistä.

Paakkanen tunnetaan Marimekosta. Hänen aikanaan yrityksen liikevaihto nelinkertaistui ja nettovoitto 200-kertaistui. Listautumisen jälkeen Marimekon markkina-arvo yhdeksänkertaistui. Harvardin yliopisto tutki Helsingin kauppakorkeakoulun kanssa Marimekon johtamis- ja toimintafilosofiaa.

Yrittäjäneuvos, kunniatohtori Kirsti Paakkasen tarinaa lukiessa voi vain kiittää, että hänen kaltaisensa persoonallisuus oli voinut kehittyä. Hänen lapsuudessaan lapsia oli paljon ja normit tiukkoja. Kirsti itse oli ainoa lapsi, vanhempiensa rakastama ja moraalinormeista tiukasti kiinni pitäviä. Isä valvoi, että tyttö tuli kotiin ajallaan, etenkin tansseista. Aikuinen Kirsti antaa vanhemmilleen suuret kiitokset.

Ulla-Maija Paavilaisen kirjan luettuaan Paakkasesta joko pitää tai ei pidä. Kirsti Paakkanen herätti valtavasti mielipiteitä. Jokainen, joka jaksoi hänen matkassaan, sai nauttia saavutuksista. Helppo ihminen Paakkanen ei ollut. Se käy selväksi.

Paakkasessa oli voimaa, joka tarttui toisiin. ”Tarttuessaan ensitapaamisella henkilöä kädestä hän sähköttää otteellaan ja koko olemuksellaan, että tämä kyseinen ihminen on hänelle ainutlaatuisen tärkeä. Vaikka ihmeellinen on vain Kirsti itse, koska hän osaa piirtää jokaisen kohtaamansa ihmisen ylle sädekehän – ja myös romauttaa sen alas, niin että toinen voi vain kummastuneena katsella haaveittensa minäkuvan sirpaleita.”

Kirsti Paakkasen luonne oli mustavalkoinen sekä asioiden että ihmisten suhteen. Hän voi ohittaa kaikki muut, eikä tilaan mahdu muita. Hän oli kova kuluttamaan rahaa. Hänen egonsa vaati sitä. Näin on monilla varattomuudesta varakkuuteen nousseilla henkilöillä. Rahaa pitää saada. Kirsti tarvitsi isoja asioita, ja kaikki suuri, kulissit ja vaatteet, maksavat. Hänellä oli allaan Jaguar ja rinnallaan kaksi afgaaninvinttikoiraa.

Hän oli itsenäisesti ajatteleva, toimiva ja elävä, sekä luova ja uskalias. Niistä nousi hänen kauneutensa. Suuri persoonallisuus.

8. tammi, 2022
26. joulu, 2021

POHDINTAA MORAALISTA, PYHYYDESTÄ JA USKONNOSTA

Tarmo Kunnas
Mikä mieli uskonnoissa?
Pohdintaa uskonnon,
moraalin ja pyhyyden
nykyisestä olemuksesta
Basam Books 2021
siv. 314

Tarmo Kunnaksen uusin kirja moittii markkinaistunutta yksilökeskeistä kulttuuriamme. Kirjan lukemisen soisi kuuluvan mahdollisimman monen suomalaisen sivistykseen. Kirja käsittelee henkisyyttä, moraalia ja pyhyyttä, joita kaikkia me kannamme. Kyse on siitä, miten syvällisesti ne ymmärrämme ja koemme. Vaikka kaiken taustalla on uskonto, meillä Suomessa kristinusko, ovat aiheet universaaleja uskonnoista ja maallistumisen asteista riippumatta.

”Kun asioita ja ilmiöitä tarkastellaan vain yhdestä näkövinkkelistä, niistä saadaan yksipuolinen kuva”, kirjoittaa Kunnas ja jatkaa: ”Nykytilanteessa luonnollinen kriittinen suhde uskontoihin tekee ihmisen epävarmaksi. Hänellä ei ole enää selvää käsitystä elämän perustasta.”

Uskonto vaikuttaa epäsuorasti myös niihin, joilla ei ole siihen elävää suhdetta. Uskonnon vaikutus on syvän emotionaalista. ”Lutherilainen perinne on vaikuttanut ihmisten elämänasenteeseen, moraaliin ja tunne-elämään, mutta myös esteettiseen aistiin ja sosiaaliseen asennoitumiseen.”

Kunnas suhtautuu kristilliseen kirkkoon ihmettelevän kriittisesti: Kirkko vaikuttaa tänäänkin tyytyväiseltä, kun se saa olla mukana. ”Se yrittää miellyttää enemmistöjä. Se ei pohdi, onko yhteiskunta, jossa se vaikuttaa, enää syvemmässä mielessä kristillinen.”

Modernilla ihmisellä ei ole luonnollista suhdetta kärsimykseen tai kuolemaan, hänellä on heikosti kehittynyt traagisuuden taju. Hän laiminlyö itsessään asuvaa taiteilijaa, unien näkijää, myyttien luojaa ja luonnollista ihmistä. ”Onnen” etsintä ei riitä korjaamaan tilannetta.

Vaikka voimme olla ylpeitä oman aikakautemme tieteellisistä, teknologisista tai taiteellisista saavutuksista, jotain yksipuolista on sen kulttuurikäsityksessä ja sen älyllisissä ja aineellisissa ihanteissa, joita karkea julkisuus saattelee. Tieteen, teknologian ja kauppamiesten kaikkea hallitseva yhteistyö voi ahdistaa jokaisessa asuvaa humanistia.

Luterilainen individualismi on lisännyt ihmisen yksinäisyyttä. Pohjoismainen individualismi on aivan muuta kuin individualismi Välimeren rannoilla. Individualismi voi irrottaa yksilön laajemmista yhteyksistä, yhteiskunnasta ja perinteestä.

Modernin ihmisen yksi suurimpia ongelmia on, että hän on toisinaan katkaissut syvimmät siteensä yhteisöihin ja ympäristöönsä, jopa omaan lähisukuunsa, heimoonsa, ja ympäröivään maisemaan ja luontoon. Hänellä ei välttämättä ole tunnetta kuulumisesta johonkin itseään suurempaan kokonaisuuteen, jos se ei sitten ole raha, ”shoppailu”, julkisuus, konsertti, snobismi ja villi markkinatalous.

Kunnaksen mukaan nimenomaan uskonto on perinteisessä yhteiskunnassa antanut tunteen suhteuttaa ihminen muihin ja ympäröivään todellisuuteen ja näkemään itsensä laajemmissa yhteyksissä ja mielekkäänä renkaana pitkässä ketjussa. Kunnas arvostelee luterilaisuutta siitä, että se seuraa liiaksi omaa aikaansa eikä tarjoa omaleimaisia vaihtoehtoja. ”Nimenomaan uskonto voisi korostaa sellaisia ihmisyyden puolia, joita aikakauden ei-uskonnolliset pyrkimykset vähättelevät.

KOKO ÄÄNIALA ON HENKISTÄ RIKKAUTTA

Aikakauden yleinen ilmapiiri määrää pitkälle, kuinka sitä kansoittavat yksilöt ajattelevat ja se pyrkii luomaa arvojen hierarkian, jonka valossa kaikkia aatteita, asenteita, arvoja ja pohdintoja arvioidaan. Se perustaa itsensä ”terveeseen järkeen”, joka tosin muuttuu vuosisadasta toiseen, jopa vuosikymmenestä toiseen. Nyt muutosvauhti on tavattoman nopea: jos nykyisessä kiihkeässä muutosprosessissa joku kansalainen on koko ikänsä kuuliainen lain kirjaimelle, hän on vaarassa jäädä lain ulkopuolelle lakien muuttuessa. Laki ja oikeus ovat kaksi eri asiaa.

Nykyisessä kulttuuritilanteessa pystytään myymään mitä tahansa hyvällä hinnalla.

Jokainen henkisesti aktiivinen ihminen pyrkii pois oman sukupolvensa ennakkoluuloista ja sen hallitsevista käsityksistä. Ripustautuminen pysyviin absoluuttisiin totuuksiin on elämänhallinnan menettämisen pelkoa, joka meissä kaikissa eri muodoissaan enemmän tai vähemmän esiintyy.

Osa nykyihmisistä hahmottaa elämän pelkäksi idylliksi tai nautiskeluksi ja onnen etsinnäksi tai aineellisten etujen keräämiseksi. Moderni sivilisaatiomme on tehnyt onnen etsimisestä ohjelmallisen tavoitteen. Onnen tietoinen etsiminen voi olla merkki siitä, että se on jo kadotettu.

Sen sijaan henkisesti rikkaassa kulttuurissa ja yhteiskunnassa tulee olla kuuluvilla koko ihmisen ääniala.

Ikääntyessään ihminen kokee elämän katoavaisuuden entistä voimakkaammin. Hän näkee perheensä, sukulaistensa, ystäviensä ja jopa vihamiestensä katoavan. Hän tajuaa kuuluneensa laajaan sosiaaliseen kenttään, joka on kohta poissa. On vaikea kohdata tämä autioituva todellisuus vain yksilöllisen identiteetin varassa, jonka myötä on luotu valheellinen käsitys yksilön ja oman minän merkityksestä. Vain sellainen ihminen kestää hyvin tämän tilanteen, jolla on takanaan rikas elämä ja suhteet olemiseen ja muihin ihmisiin tasapainossa.

JOKAISELLA ON MORAALI

Uskonnollinen ja maallinen moraali muistuttavat toisiaan, niillä ei ole suurta eroa. Kaikkialla maailmassa on miltei samat moraaliset tavoitteet, vaikka ne saavat eri kulttuureissa erilaisia sävytyksiä. Yhteinen nimittäjä ihmisyhteisöjen välillä ei ole välttämättä moraalisten dogmien tarkka sisältö, vaan samat pyrkimykset moraalin alueella.

Universaalista moraalista on todistuksena mm., että hämmästyttävää samanlaisuutta esiintyy jopa kristinuskon ja buddhalaisen moraalin välillä. Rukouksen ja mietiskelyn muodot voivat olla muodoltaan erilaisia eri uskonnoissa, mutta ne voidaan kokea kuitenkin hyvin toistensa kaltaisina. Useimmissa yhteiskunnissa tunnistetaan samat moraaliset pyrkimykset kuin Euroopassa: luonteen lujuus, suvaitsevaisuus, kurinalaisuus, varastamisen kieltäminen, henkinen puhtaus, aistien hallitseminen, ”ymmärrys”, ”tietäminen”, totuudenrakkaus, väkivallattomuus, aistien kesyttäminen, rehellisyys ja vihan välttäminen sekä viisauden kunnioitus.

Riippuu yksilöistä, minkälaisen moraalin varassa hän elää ja toimii: vallankäyttömoraalin, elämisen taitoa tähdentävän, moraalista virtuositeettia hakevan, terapeuttisen vai itsekunnioitusta toteuttavan. Vallitseva ihmiskuva on tärkeä hahmoteltaessa yksilöllisen moraalin taustalla olevaa itsekunnioitusta. Se voi perustua vain ihanteellisuuteen. Sitä voi myös rakentaa. Kunnaksen mielestä ”valistunut ja tasapainoinen ihminen voi elää ilman jumalan sanelemaa moraalia, mutta kokonainen kansakunta tuskin kykenee siihen. Se tarvitsee konkreettisia ohjeita ja vaatimuksia saavuttaakseen yhteisöllisyyden ja yhteisölle välttämättömän koheesion ja lujan perustan”.

Ihminen voi löytää syvemmän yksilöllisen minuutensa karsimalla siitä pois huonot vaikutteet, jotka kätkevät hänen aidointa minuuttaan. Moraalin tehtävänä on saattaa ihmisyksilö sopusointuun itsensä, lähimmäistensä ja oman ympäristönsä kanssa. Hänen on lähestyttävä myös optimaalista yleistä ihmisyyttä. Ihmisen tulisi olla omassa luonnollisessa ihmisen olemuksessaan eikä sen ulkopuolella.

Kasvatus ei voi ympätä ihmiseen moraalinormeja, vakaumuksia, ideologioita tai valtioetiikkaa vaan opettaa kaikkia ihmisiä keskinäiseen kunnioitukseen, vastuuntuntoon, omatoimisuuteen ja kriittisyyteen. Tämä merkitsee tunnetta kuulumisesta johonkin itseään suurempaan elämän, ihmisten tai luonnon kokonaisuuteen ja kykyä nähdä pyhää paitsi ihmisessä myös ihmistä ympäröivissä ilmiöissä ja kokemuksissa.

Moraali elämisen taitona on henkistä vapautta kaikkien vallitsevien uskomusten ja asenteiden suhteen. Se ei herkästi pahoita mieltään eikä närkästy.

Työläs toteuttaa tänä rihkama-aikana, silti mahdollista ja välttämätöntä mikäli haluaa selvittää missä on ja miksi. Itsekunnioitus on pyhyyden läsnäoloa ihmisessä.