26. syys, 2021

MURENEVA VALTIO

Näkökulmia Suomen valtion henkilöstöpolitiikkaan
Toim. Elias Krohn
Kulttuurivihkot 2021
siv. 142

Valtio ei ole enää hyvinvointivaltio, entisensä. Kolmenkymmenen vuoden aikana yhteiskunnassamme on tapahtunut valtava peruutus. Vahvaa valtiota on murennettu supistamalla sen toimintoja, liikelaitostettu, yhtiöitetty, ulkoistettu ja yksityistetty.

Mitä vähemmän valtiolla on tehtäviä, sen vähäisempi on demokraattisen vaikuttamisen rooli. Hyvinvointivaltiota rakennettaessa kasvatettiin politiikan roolia ja siten demokratiaa. Nyt asioista päättäminen on siirretty yrityksille.

Vuosina 1988–2016 valtion budjetissa olevan henkilöstön määrää on vähennetty 215 000:sta 72 000:een. Kahdella kolmanneksella.

Henkilöstön vähentämistä on perusteltu säästämisellä. Todellinen syy on ollut ideologinen, poliittinen, hyvinvointivaltiota ja siinä ohessa demokraattisia menettelytapoja on haluttu rapauttaa. Henkilöstökustannusten erittely tämän osoittaa.

Valtion palkkakustannukset henkilöä kohden ovat noin 60 000 euroa työnantajan sosiaaliturvamaksu mukaan lukien. Veroja ja sosiaaliturvamaksuja tästä on 45 prosenttia. Näin laskettuna henkilön laittaminen työstä pois säästää 60 000 euron sijasta 33 000 euroa. Jos henkilö ei löydä uutta työpaikkaa ja jää työttömäksi tai siirtyy varhemmin eläkkeelle, sosiaaliturva maksaa ja säästö jää enää 15 000 euroon. Kuntasektoriin soveltuu sama kaava, mutta siellä palkkakustannukset ovat keskimäärin henkilöä kohden alemmat.

Viisaampaa olisi lisätä julkisen talouden työllisyyttä, jolloin julkisyhteisöt saavat verotuloja ja ostetusta työvoimasta työpanokset.

’Mureneva valtio -kirjan ansio on siinä, että se kiinnittää faktoihin perustuen huomion todella tärkeään asiaan. Valtion laitosten henkilöstöpolitiikka koskettaa suurta määrää ihmisiä ja sen käsittely on tärkeää selvitettäessä yleisemminkin suomalaisen työelämän nykytilaa. Vieläkin isompaa joukkoa, oikeastaan ihan jokaista, koskettavat valtion henkilöstön vastuulla olevat palvelut ja muut toiminnot.

Kirjassa tarkastellaan yksityiskohtaisesti Tilastokeskusta ja tilastotuotantoa sekä Postia.

Itse olisin odottanut tarkempaa analyysia niistä syistä, joiden vuoksi valtion henkilöstön määrä on supistunut niinkin rajusti kuin se on tehnyt. Yksityistäminen ja liikelaitostaminen ovat toimenpiteitä. Mitkä yhteiskunnalliset välttämättömyydet ja voimat näiden toimenpiteiden takana ovat olleet.

Kirjassa esitellään yksi hupaisa esimerkki: Tilastokeskuksen toimintojen supistamista ei sen ulkopuolelta esitetty tehtäväksi. Supistuksista päätti sen pääjohtaja, agronomi Marjo Bruun. Hänet nimitti tehtäväänsä pätevien ohi ministeri Henna Virkkunen. Bruun tunnusti rehellisesti, että hän ei ymmärrä tilastoista mitään ja osallistui Tilastokeskuksen itsensä järjestämille tilastoinnin alkeiskursseille.

Tänä yhden äänen aikana tällaiset kirjat ovat herkkua, pienine puutteineenkin.

3. touko, 2021

ELÄMÄN ILO

Goliarda Sapienza
Suom. Laura Lahdensuu
Gummerus 2014
ss. 722

Goliarda Sapienzan romaani ´Elämän ilo´ - sanan mukaisesti Ilon taito - ajoittuu 1900-luvun alun Italiaan, Mussolinin fasismin nousun ja vallan sekä sitä edeltävään ja sen jälkeiseen aikaan. Voimakkaassa yhteiskunnallisessa myllerryksessä moni käänsi takkinsa, vasemmistolaisista tuli fasisteja ja taas fasismin kukistuttua monista sen kannattajista tuli vasemmistolaisia, jopa kommunisteja. Kirjan päähenkilö Modesta seuraa tapahtumia toisaalta etäältä, toisaalta osallistuen niin, että istuu sosialistisen lehden rahallisena tukijana viisi vuotta Mussolinin vankilassa. Romaani on loistava ajankuva.

Vuonna 1900 syntynyt Sapienza oli varsinaiselta ammatiltaan näyttelijä. Hän kirjoitti teosta ´Elämän ilo´ vuosina 1967–1976. Hän ei milloinkaan nähnyt kirjaansa painettuna.

Voisi kuvitella, että kustantajien nihkeyden teosta kohtaan johtuneen siitä, että Goliarda Sapienzaa ja kirjan päähenkilö Modestaa on vaikea kategorisoida varsinaisesti mihinkään poliittiseen ryhmään. Itse tulkitsen Modestan anarkistiksi, itsepäiseksi individualistiksi. Anarkistisella liikkeellä oli Italiassa vahva kannatus. Muodostettiinhan siellä anarkistijohtaja D´Annunzion johdolla oma tasavaltansa, joka irtautui emämaasta.

Toinen nihkeyden aiheuttaja saattoi olla se, että romaanissa esiintyvien poliitikkojen, tutkijoiden ja kirjailijoiden nimet ovat todellisia. Myös kirjan muilla henkilöillä on vastineensa Sapienzan elämässä. ´Elämän ilo´ ei ole Sapienzan elämäkerta, vaikka Modestassa on paljon yhtäläisyyksiä kirjoittajansa kanssa.

Kun kirja monien vaivalloisten vaiheiden jälkeen kustannettiin vuosituhannen vaihteessa, se sai valtavan huomion. Se on ilmestynyt useilla kielillä ympäri maailmaa. Siitä on kahdenkymmenen kuluneen vuoden aikana laadittu lukuisia artikkeleja, esseitä, tieteellisiä julkaisuja ja opinnäytetöitä.

Suomalaiset saavat kiittää Gummeruksen kustannusjohtaja Anna Baijarsia, joka saattoi kirjan suomennettavaksi. Italian ulkoministeriö tuki käännöstyötä.

Herkkua lukijalle

Kirjan päähenkilö Modesta syntyy hyvin köyhissä olosuhteissa. Raiskauksen uhrina hänet pelastetaan nunnaluostariin, josta poistuttuaan hänestä tuli älykkyytensä, nokkeluutensa ja röyhkeytensä ansiosta ruhtinatar. Ruhtinas itse oli vaikeasti kehitysvammainen. Rouva vastasi ruhtinaan tehtävistä.

Kirjassa on vahva individualistinen näkökulma. Henkilöiden tunteet vellovat ylös ja alas ja toistensa koskettelu ja seksuaalisuus ovat tiivis osa läsnäoloa. Vahvana missiona on naisten kaikinpuolinen tasavertaisuus. Romaanin kouraisevin ihmissuhde itsemurhauhkineen ja monine tunnemyrskyineen on Modestan ja vasemmistoagenttina toimivan naisen välinen.

Romaanin lukija ei pääse helpolla. Keskittynyt lukija löytää tekstistä nautinnon. Jotkut lauseet ovat niin kauniita, että niihin pysähtyy. Alati lukija tuodaan lähelle päähenkilön ajatuksia ja tunteita, mutta työnnetään sitten taas tarinan seuraajaksi. Kirjan kieli on kokeilevaa. Monitasoisena sen seuraaminen vaatii tarkkaavaisuutta. Kieli on omaperäistä. Lukijan on hyvä tuntea – vaikka ei välttämätöntä - edes jonkin verran tuon ajan Italian historiaa sekä Italian että Euroopan poliittisia henkilöitä. Ajan yhteiskunnalliset viritelmät on kyettävä lukemaan romaanin henkilöiden vuoropuhelujen kautta. Toki osa tapahtumista kuvataan mikroskooppisen tarkasti.

Ajankohtaiseksi kirjan tekee nykyinen poliittinen tilanne Euroopassa. Modestan Italiassa ensimmäistä maailmansotaa seurannut yhteiskunnallisen sekasorron kausi ja mustapaitojen pelottelu- ja väkivaltakampanjat mahdollistivat osaltaan fasismin nousun ensin valtapuolueeksi ja sitten Mussolinin yksinvaltaan. Menettelytavat eivät ole muuttuneet.

Romaanissa toisen maailmansodan jälkeisen ajan kuvaaminen ei ole yhtä intensiivistä kuin kirjan alussa. ”Olemme menettämässä kaiken. Eurooppa häilyy sodan ja kaikkia sotia julmimman rauhan välillä…” Sodan jälkeen Italiassa oli sama tilanne kuin Suomessa. Aikaisemmat sotapoliitikot kääntyivät uuden politiikan kannattajiksi ja jatkoivat saavuttamissaan asemissa. Modestan ylläpitämässä ”ruhtinattaren hovissa” keskityttiin omiin ja toisten tunteisiin. Näin käy, kun yhteiskunnallinen ote kirpoaa.

Yksi upeimmista romaaneista mitä viime vuosina olen lukenut.

 

1. touko, 2021

ULLA WELIN, ISOISÄN TARINA

Ulla Welin, Isoisän tarina
Neirol-kustannus 2012
ss. 245

Ulla Welin on kirjoittanut koukuttavan tarinan, dokumenttiromaanin Lapualta, tiistenjokisesta isoisästään ja tämän kahdesta vaimosta. Teksti soljuu vaivattomasti eteenpäin, lyhyet murrejaksot on istutettu niin hyvin osaksi lauseita, että se ei lukemista hidasta. ”Isoisän tarina” on ehdottomasti yksi parhaimpia suvusta kirjoitettuja romaaneja mitä olen lukenut.

Suomi rakentui ihmisten työssä, paikallisella tasolla. Welin kuvaa tätä prosessia. Hänen romaaninsa kuvaa yksilötason historiaa elimellisessä kytköksessä paikallisiin, alueellisiin ja valtakunnallisiin kehyksiin ja kehityksiin. Juuri tässä on ´Isoisän tarinan´ ansio. Se tekee kirjasta historiallisuudessaan ajattoman.

Päähenkilön Vihtori Leppäsen elinaikana 1863–1936 suomalainen yhteiskunta kehittyi askelin, joihin mikään sitä edeltävä aikakausi ei ollut yltänyt. Tuolloin rakentuivat nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan rakenteet, kuten myös se yhtenäiskulttuurimme, joka jaksoi sota-ajat ja jälleenrakennustyön sekä hyvinvointivaltion ja rauhan ulkopolitiikkamme rakentumisen.

”Ei ole ihmistä luotu olemaan yksin, ja niinpä ovat nyt toisilleen lupautuneet ja näin ollen kihlautuneet vakain aikein astua kristilliseen aviosäätyyn, talollinen, leski Heikki Jaakobinpoika Leppänen ja neitsyt Eeva-Sofia Antintytär Ruokonen, tytär Ruokosen talosta.”

Vihtori Leppäsen elinajan rakennustöille pohjautuu myös entisen yhtenäiskulttuurin hylännyt nykyinen yhtenäiskulttuuri, jossa valitut totuudet ovat lähes kaikille pyhiä.

Yrittäjähenkinen, ajattelultaan ennakkoluuloton Leppänen kuului heihin, joiden luovuus ja rohkeus loivat paikallisyhteisö Tiistenjoelle hyvinvointia ja sen myötä toivat uusia ajattelutapoja ja arjen käytäntöjä.

Vihtorin elinaikana tapahtuneet muutokset ja tapahtumat olivat niin huomattavia, että niiden luetteleminen on tarpeen:

Yritystoiminnalle luotiin lainsäädännölliset edellytykset. Lisääntynyt vapaa-aika ja toisaalta varallisuuden kasvu mahdollistivat luovien ihmisten yritys- ja muun kuin maahan sidotun työn ja toiminnan viriämisen.

Koettiin nälkävuodet ja useat epidemiat. Niihin kuoli huomattava määrä väestöstä.

Luotiin kouluverkosto ja sen jälkeen varakkaimmilla oli mahdollisuus lähettää lapsensa oppikouluihin. Terveydenhuollon kehittymisen ansiosta äidit eivät enää kuolleet synnytyksiin. Kun tyttöjen tiedettiin elävän yhtä pitkään kuin poikien, heitä ruvettiin myös kouluttamaan.

 Syntyi nuorisoseuraverkosto ja sen myötä pitäjissä saattoi olla mm. useita teatteriryhmiä. Ne esittivät paljon Minna Canthin Työmiestä. Sivistyksen laajentamisen saralla nuorisoseuraliikkeen merkitys oli mittaamaton.

Koettiin laaja muuttoliike Amerikkaan. Se kosketti erityisesti Etelä-Pohjanmaata. Se pelasti monet talot. Tiloja ei tarvinnut pilkkoa.

Sukunimet muutettiin ruotsinkielisistä suomalaisiksi: ”Vaan eihän se tänne lakeuksille tuo muutosta. Ainahan täällä on ollut Ala-Rintaa ja Ylä-Koskia, Hakalaa ja Erkkilää.”

Tieto terveydestä ja hygieniasta levisi Suomeen. Se oli uutta kautta maailman. Vasta Vihtorin syntymäaikoihin Ranskan sairaaloissa havahduttiin, että leikkauspotilaat jäivät paremmin henkiin, kun lääkäri pesi ennen leikkausta edellisen potilaan veret käsistään ja leikkausvälineistään.
”-Vauvaa pitää pidellä näin, tukea niskaa. Vaihtaa kapaloita, huuhtoa pyllyä ja imettää. Eikä saa antaa lehmän maitoa, se on liian vahvaa. Ja käsiä pitää pestä, ennen kuin vauvaa koskettelee, neuvoi kätilö.
-Kyllä täällä on lapsia ennenkin hoidettu ja tiedetty kuinka pidellään. Turhaan se uusi ihminen käy neuvomassa, murisivat vanha emännät happamina.
-Mutta nyt, kun se on tullut, niin eipä oo kuollut lapsia, niin kuin ennen ja lapset ovat terveempiä…”

Poliittinen vasemmisto heräsi ja työväenliike syntyi. Myös osuuskauppaliikkeen ja säästöpankkien syntymisellä oli suuri merkitys. Pellervolaisen liikkeen vaikutus oli erityisen huomattava, vaikka se Welinin tekstistä uupuu sen rajautuessa varakkaan Leppäsen näkökulmaan.

Yleinen yhteiskunnallinen herääminen kiinnitti ihmisten huomion kaikkiin tarpeisiin. Yksi niistä oli naisten äänioikeus. Emännät keskustelivat siitä vilkkaasti myös Tiistenjoella.

Ensimmäinen maailmansota. ”Eteläpohjalaiseen kylään sen vaikutus ei ulottunut.”

Itsenäisyysliikkeen ja erikseen jääkäriliikkeen syntyminen, jotka osaltaan johtivat maamme itsenäisyysjulistukseen 6.12.2017.

Sisällissota ja heimosodat. Viimemainittuihin lähdettiin suuremmitta puheitta, salaa.

Pitäjiin palkattiin kiertävät karjakot. Tuli sähkö ja puhelimet. Autot ilmestyivät maanteille ja traktorit pelloille. Vuonna 1929 Lapuan kirkonkylän alueella oli jo 46 autoa, 17 moottoripyörää sekä lisäksi jokunen traktori. Vuonna 1930 Leppäsen perheessä pohdittiin radion hankintaa. Tiistenjoella oli jo 42 puhelinta.

Lamavuosien pakkohuutokauppojen vyöry vei monta tilaa pankkien omistukseen.

Suosittelen Welinin dokumenttiromaania jokaiselle, joka suunnittelee esivanhempiensa elämäkerran kirjoittamista. Me olemme ensisijaisesti yhteisöissämme ja yhteiskunnassa toimivia henkilöitä. Tämä tulee Welinin tekstissä hienosti esille.

Ulla Welinin romaani loppuu kauniisti: ”(Vihtori) Henkäisi vain vielä kerran työläästi ja tukahtuneesti.
Eikä häntä enää ollut.
Oli vain se vaate, jonka jokainen meistä saa sielunsa, henkensä ja unelmiensa suojaksi, ja joka elämän varrella kasvaa, kutistuu ja lopulta kuluu harmaaksi ruttuiseksi ja läpikuultavaksi.”

En tiedä miten tunnettu Welinin dokumenttiromaani on Lapualla. Kirjahyllyissä sen paikka on Lapuan historia -kirjan vieressä.

1. tammi, 2021

KUINKA TE KEHTAATTE

Kai Ekholm
Jörn Donner,
Kuinka te kehtaatte
Docendo 2020

Jörn Donner edusti jo taaksejäävää vapaamielistä liberalismia, joka oli utelias elämälle ja sen moninaisille ilmiöille. Hänen poistumisensa supisti edelleen suomalaisen intelligentsijan vähäistä joukkoa. On oireellista, että Donner ja Matti Klinge fiksoituivat ajoittain keskenään.

Kai Ekholm on kirjoittanut upean teoksen, jossa uppoudutaan Donnerin töihin ja niiden taustoihin tavalla, joka avaa auki ihmisen nimeltään Jörn Donner. Teos on parhainta elämäkertakirjallisuutta, vaikka Ekholm itse ei kirjaansa elämäkerraksi nimeä.

Itselleni Jörn Donner on aina edustanut sivistysporvarismin parhaimmistoa. Olen aina ajatellut, että Donner on kaksijakoinen. Toisaalta oman julkisuuskuvansa muokkaaja, toisaalta kurinlaisesti työtään tekevä. Tämä todentuu kirjassa. Olen pitänyt Donneria Suomen Honoré de Balzacina. Ilolla totesin, että vertaus mainitaan myös kirjassa samoin kuin luonnehdinta, että Donner oli erityisherkkä. Erityisherkillä on usein taipumus peittää epävarmuutensa voimakkaalla esiintymisellä.

Donner halusi ymmärtää todellisuutta ja vaikuttaa siihen. Hän pyrki rehellisyyteen käyttäen mediaa lisääntyäkseen. Ekholm toteaa, että me suomalaiset emme ole erityisen rohkeaa kansaa ja kysyy eikö meidän pitäisi puhua sivistyneistön vähäisestä kansalaisrohkeudesta. Donner hoiti siitä suurimman osan. ”Suomalaisen sivistyneistön hiljaisuus on ollut korviahuumaavaa.” Olemme oppineita jäljittelijöitä.

Polkuriippuvuuden teorian mukaan elämän alkuvaiheessa lukitut ratkaisut tuottavat kapean tilan, jossa menneisyys hallitsee tulevia valintoja. Donner on erinomainen esimerkki siitä, miten polkuriippuvuudesta vapaudutaan (suku, esikuvat, puolue). Hänestä kasvoi epäilevä itsenäisesti toimiva eurooppalainen intellektuelli.

Intellektuellit ovat usein häiriköitä, satiirikkoja ja ilveilijöitä. He ovat huolissaan totuudesta ja separoivat sitä esiin. He kyseenalaistavat voimassa olevat normit. Intellektuellien tehtävä ei ole miellyttää. He ovat haastajia, jotka toimittavat typeryksiä totuuden eteen. Donneria itseään ei kiinnostanut älymystön määrittely ellei oteta lukuun hänen taipumustaan Matti Klingen ivaamiseen. Englantilainen journalisti Christopher Hitchens oli Donnerille ”elämän ja kuoleman konsultti”, jolle hän omisti Mammutin. Hänelle riitti ystävä, joka ei ollut elossa. Donner ei näet ehtinyt tavata Hitchensiä.

Hitchens määrittelee intellektuellin tehtävän: on velvollisuus puhua monimuotoisuuden puolesta ja vaalia, ettei asioita sloganisoida. Maailmasta ei pidä kirjoittaa liian yksinkertaisesti.

Intellektuellien paradoksi on, että he eivät ole koskaan täysin vapaita. Tämä oli myös Donnerin kohtalo. Heistä jokaisella on taloudellista, poliittista ja julkisuuteen liittyviä intressejä. He tarvitsevat kustantajia, työtilaisuuksia ja mesenaatteja. ”Valtaa vastaan voi kapinoida, mutta se ruokkii, pukee ja kiittää.” Tässä liberaali älymystö poikkeaa esimerkiksi työläisälymystöstä. Viime mainitun tehtävänä on radikaalisti muuttaa yhteiskunnan valtarakenteita.

Irtiottaja

Donner oli taitava valitsemaan fooruminsa. Hän otti arkimedian haltuun jo kuusikymmentäluvulla. Hän ei koskaan kätkenyt lahjakkuuttaan. Meille jäi tosin epäselväksi minkä alan lahjakkuus hän varsinaisesti oli. Hän ärsytti monia. Ei kuitenkaan liene Donnerin syy, kun ärsyynnytään hänen laukomistaan totuuksista.

Hän vieraili pakolaisleirillä ollessaan mukana ulkoministeri Paavo Väyrysen Jordanian matkalla ja kirjoittaa: ”Matka Ammanin Intercontinental-hotellin aulan upottavista nahkasohvista Baqa´an pakolaisleirin haiseville kujille opettaa enemmän Lähi-idän politiikan realiteeteista kuin hotellin kirjakaupan lähi-itäosaston kirjat yhteensä.”

Ollessaan mukana ulkoministeri Väyrysen Etelä-Afrikan matkalla, hän irtautuu delegaatiosta ja hakeutui keskusteluun maan valkoisen eliitin kanssa. Teko ei vastannut Suomen ulkopoliittista linjaa. Donnerille suvaittiin asioita, jotka muilta oli kielletty. Koska hän ei ollut asettautunut yleisiin puitteisiin, ei hän niitä voinut rikkoakaan.

Nuori Donner valittiin Helsingin kaupunginvaltuustoon SKDL:n edustajana. Hulppeasti hänet pyydettiin saman tien SKDL:n liittoneuvoston jäseneksi, vaikka mies ei ollut edes puolueen jäsen. Donner on harvoja suomalaisia, joka on valittu puolueen johtoon ilman että on sen jäsen. Ellei peräti ainoa. Sittemmin hän oli kansanedustaja sekä SDP:n ja RKP:n jäsenenä ja edustajana. Vuonna 1987 Donner tunnusti olleensa aina lähellä sosialidemokraatteja. ”Kannatan yksityistä yritteliäisyyttä, mutta mielipiteiltäni olen silti kaukana kokoomuksen ja keskustan akselilta, sillä he haluaisivat vain kieltää kaiken. Demarit ovat paljon liberaalimpia.”

Neuvostoliittoa hän kritisoi kärkkäästi. Donnerin kanta perustui pitkälti siihen, että hänelle sananvapaus oli hyvin tärkeä oikeus. ”Älymystön kieli tähtää epäilyksen kylvämiseen ja vaalimiseen, kun poliitikon ja julistajan kieli pyrkii nimenomaan epäilyn hälventämiseen.” Hän kannatti Suomen harjoittamaa ulkopolitiikkaa. Hänen päiväkirjoistaan käy ilmi, että vuonna 1956 hän toivoi Fagerholmin häviävän Kekkoselle.

Jörn Donnerilla oli maine, jonka hän itse loi. Hänet valittiin Suomen seksikkäimmäksi mieheksi ja hänen naisistaan kirjoitettiin paljon. Julkisuuskuvan mukaan hänen piti olla boheemi nautiskelija. Todellisuudessa Donner oli kovakuntoinen harrastaen useita urheilulajeja. Lihaa ja makkaraa hän ei syönyt vuosikymmeniin. Hän esiintyi baarien miehenä, vaikka viihtyi parhaiten verkkoja kokemassa. Hän mesosi julkisuudessa, vaikka kaipasi kirjoitusrauhaa. Hän esiintyi misantrooppina, vaikka oli kohdatessa lämmin ja välittävä hahmo. Hän esiintyi erakkona, vaikka kohtasi satoja ihmisiä. Viimeiset vuosikymmenet hän oli tunnollinen perheenisä.

Sivistysporvari

Professori Matti Klinge on huomauttanut, että Donner puhuu aina isänsä puoleisesta suvusta. ”Ei koskaan sanaakaan äidin puoleisesta suvusta. Miksi ei? Hänen äidinäitinsä oli huomattava kirurgi, suojeluskuntien ylilääkäri, hänen kaksi enoaan jääkäriupseereita, heistä Donner ei puhu sanallakaan. Saamme sen käsityksen, ettei hän ole koskaan tuntenutkaan heitä.”

Klingen mukaan Donnerin traumaattinen piste on äidittömyys; kun on jäänyt ilman äitiä, se on psyykkisesti paljon kovempi trauma kuin isättömyys.

Kirjailija-terapeutti Anja Snellmanin mukaan Donnerissa ilmenee aspergermaista epäsosiaalisuutta. ”Olen jo pitkään ajatellut, että Jörn Donner on erityisherkkä. Tämähän ei ole mikään syndrooma, diagnoosista puhumattakaan, vaan synnynnäinen neurologinen ominaisuus, joka tekee ihmisestä tietynlaisen… Ketterä verkostoituja ja karismaattinen estradipersoona voi olla syvimmillään erakkoluonne, jopa kausiluonteinen ihmisvihaaja.”

”Olen myös ajatellut, että Jörn Donnerissa on paljon feminiinisiä piirteitä”, Snellman toteaa.

Donnerin ikäpolven ihmiset – kuten me häntä nuorempi sukupolvi - huomaavat, että hurjimmistakin liioitteluista syntyy ajan oloon uusi keskinkertaisuus. Vaikka Donnerissa oli loppuun saakka koteloitunutta vihaa ja hän näki ympärillään vain negatiivista vapautta, alkoi hyökkäys porvarillista typeryyttä kohtaan tuntua väsähtäneeltä. Vanha Donner oli mitä selkein sivistysporvari. Karl Popperin teos ”Avoin yhteiskunta” oli hänelle aina tärkeä.

Ekholm on kirjoittanut loistavan teoksen. Asetan sen kirjahyllyyni Matti Klingen viiden muistelmakirjan ja kahdenkymmenenyhden päiväkirjan viereen. Keskenään kinastelevat intellektuellit.

 

2. joulu, 2020

MINULLA ON UNELMA

Marshall Frady
Martin Luther King jr.
Edita 2009
Suom: Sirkka-Liisa Sjöblom
ss. 197

Mustien liike syttyi kipinästä, Rosa Parksin pidätyksestä vuonna 1955. Rosa Parks kieltäytyi antamasta bussissa paikkaansa valkoiselle miehelle. ”Kuulkaahan ystävät, tulee aika, jolloin kyllästymme siihen että sorron rautajalat polkevat meitä”, aloitti King puheensa tuona iltana kotikirkossaan.

Puhe synnytti vuosia kestäneiden joukkokokousten sarjan. Alusta lähtien Kingissä ilmeni kyvykkäiden johtajien selittämätön kyky nousta kriittisellä hetkellä selvästi arkisen minänsä yläpuolelle.

Neljä vuotta myöhemmin King sitoutui taiteluun paitsi mustaihoisten myös latinalaisamerikkalaisten, alkuperäisten amerikkalaisten, varattomien valkoisten – kaikkien Amerikan vähäväkisten, syrjittyjen ja unohdettujen puolesta muuttaakseen tyystin kansakunnan arvot ja valtarakenteet. King ryhtyi jo tässä vaiheessa arvostelemaan terävästi ”militarismin hulluutta” ja ”talouselämää, joka riistää elämän perustarpeet köyhiltä voidakseen tarjota ylellisyyttä rikkaille”.

Hän puhui ja saarnasi: ”Mustista ei voi tulla vapaita niin kauan kuin on olemassa köyhiä ja kovaosaisi valkoisia.”

Yhtenä ensimmäisistä liberaaleista Martin Luther King ymmärsi, että väestön yhden osa tilanteen kohottaminen pysyvästi ei ole mahdollista. Parannusten on kohdistuttava kaikkiin. Tämä ilmeni myös kansalaisoikeusliikkeen terminologiassa. Se ei supistunut ”ihmisoikeuksiin”, vaan se vaati ”ihmisarvon” toteuttamista, minkä ehtona oli kaikkien täysimittaisten ”kansalaisoikeuksien” toteuttamista.

Juuri vaatimus kansalaisoikeuksista oli hallitsevalle luokalle vaarallisinta vahvistuneessa kansalaisoikeusliikkeessä 1960-luvun puolivälin jälkeen. Kingin murha huhtikuun 4 päivänä vuonna 1968 sattui sopivaan aikaan.

Kolme vuotta ennen murhaansa King julisti, että rotuongelman lisäksi on puututtava ”luokkaongelmiin”. ”Maamme talousjärjestelmässä on jotain vikaa… kapitalismissa on jotain vikaa… Kutsukaa tätä miksi tahdotte, kutsukaa sitä demokratiaksi tai demokraattiseksi sosialismiksi, mutta hyvinvoinnin on jakauduttava tasaisemmin kaikille Luojan lapsille tässä maassa.” Kingin haaveisiin kuului miljardien dollarien rahallinen apu slummien korjaamiseksi, taattu vähimmäistulo kaikille ruokakunnille sekä keskeisten palvelujen ja yritysten kansallistaminen: ”Järjestelmä kuin järjestelmä on arvioitava aikanaan uudelleen.”

Tänä päivänä tuntuu uskomattomalta, että muu maailma uskalsi puuttua Yhdysvaltain sisäisiin asioihin myöntämällä Kingille Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1964 väkivallattomasta kansalaisoikeustyöstä. Saadessaan tiedon palkinnosta King oli uupumuksen ja masennuksen vuoksi sairaalassa. Hän johdatti paikalla olleen Coretta-vaimon ja ystävänsä kiitosrukoukseen tämän ”maallisista kunnianosoituksista suurimman” vuoksi. King kertoi palkinnon myönnetyn koko väkivallattomalle liikkeelle. Puhuessaan sairaalaan saapuneille toimittajille King jyrisi määrätietoiseen tapaansa: ”Historia on heittänyt minut tähän asemaan… Olisi sekä moraalitonta että kiittämätöntä, ellen täyttäisi velvollisuuttani ja osallistuisi taisteluun parhaani mukaan.”

Vietnamin sodan vastustaminen oli Kingille selvyys. Hän esitti toivomuksen kansalaisoikeusliikkeen yhdistämisestä rauhanliikkeeseen. Tästä eivät kaikki pitäneet. Jopa hänen taistelutoverinsa Ralph Bunche huolestui ”sotaprotestien” yhdistämisestä kansalaisoikeusliikkeeseen. Bunchea, joka oli Yhdysvaltain YK-suurlähettiläs ja saanut Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1950, kuten useita mustia johtajia kiusasi Kingin myönteinen suhtautuminen rauhanliikkeeseen. Itse asiassa se johti kaiken kommunikaation katkeamiseen kansalaisoikeusliikkeen ja Valkoisen talon välillä.

Aika oli Kingille masentava. Yhdysvaltalaiset kannattivat Vietnamin sotaa. Mielipidemittausten mukaan puolet mustista oli tyytymättömiä Kingin sodanvastaisuuteen. Kingiin kohdistunut vastustus oli niin laajaa ja ilkeää, että King ratkesi monesti itkuun. Hän ei silti antanut periksi.

”Vaikka Yhdysvaltain jokainen musta alkaisi ajatella, että meidän pitää mellakoida, vaikka Yhdysvaltain jokainen musta alkaisi kannattaa väkivaltaa, minä pysyn sinä huutavana äänenä joka sanoo että se on väärin.” Vaikka Kingin suosio tuntui murenevän, hän piti periaatteensa. Sisäinen polte vaati häntä yhä voimakkaammin vastustamaan USA:n suurisuuntaista Vietnamin sotaretkeä, huolimatta kansalaisten sodalle antamasta suuresta tuesta. ”Minun tehtäväni on ennen kaikkea yrittää tuoda rauhaa ihmisten välille, jopa pilkan ja ylenkatseen uhalla.”

Yhdysvallat oli Vietnamin sodan myötä muuttunut. Amerikkalaiset olivat kadottaneet illuusionsa. Uusi aika rupesi tuottamaan aikansa ihmisiä ja johtajia. Kingin aika alkoi umpeutua. Tässäkin vaiheessa King osoitti itsenäisyytensä, periaatteellisuutena ja rohkeutensa. ”Meidän on pikimmiten alettava muuttua tavaraorientoituneesta yhteiskunnasta ihmisorientoituneeksi yhteiskunnaksi.”

King oli astumassa kaikkien tosi profeettojen kaukaiseen maahan: yksinäisyyteen tavallisen valistuneen, normaalin kunnioituksen tuolle puolen.

Martin Luther King jr. oli baptistipappi, papin poika. Mustaihoiset olivat jaksaneet vuosisataisen taakkaansa uskonnon voimalla. Kirkoissa he kokoontuivat päivittäin ja kirkoista he hakivat apua. Missään muualla sitä ei ollut saatavilla. Kingin koko toiminta pohjautui uskonnolliseen ajatteluun:

”Päämääränä on sovitus, päämääränä on lunastus, päämäärä on Rakastetun yhteisön luominen.” Hän kohdisti sanansa kaupungin valkoisille virkamiehille: ”Me kohtaamme teidän ruumiillisen voimamme sielunvoimalla. Me emme vihaa teitä, mutta emme tottele pahoja lakejanne. Pian meidän kykymme kestää kärsimystä on murtava teidät.”

Kingiä juhlitaan ja hänelle liputetaan Yhdysvalloissa, mutta kohteena on vain se osa Kingin toiminnasta, joka ei kohdistunut valtarakenteiden inhimillistämiseen. Suomenkielellä sanottuna King oli uskonnollinen valistusporvari. Tässä syy siihen, että vasemmisto ei ole ottanut häntä ns. omakseen. Silti King on toistaiseksi viimeinen länsimainen kansanrintaman rakentaja.