17. marras, 2019

JULIA MENEE SYVÄLLE

Julia Hietakangas
Nuda veritas – paljas totuus
Mediapinta 2019

 

Kateushuntu

Vihkivalasta huolimatta
kateushuntu välillämme.
Kaksikymmentäviisi vuotta –
vaatisiko molemmilta
metamorfoosin?

Julia Hietakangas purkaa syvimpiä kokemuksiaan ja tuntojaan uusimmassa kirjassaan ”Nuda veritas – paljas totuus”. Nimensä mukaisesti totuuden ympärille ei jää peittävää kuonaa. Elämä on ollut sitä itseään niin hyvässä kuin pahassa, pettymyksineen ja iloineen.

Tämä on Hietakankaan kolmas. Ensimmäinen ”Per aspera ad astra” eli Vaikeuksien kautta voittoon oli kierkegaardilainen isälle ja kaikille veteraaneille omistettu, jonka runot käsittelivät köyhää lapsuutta, työtä ja ajatusten kehitystä. Pohjaväreenä oli syvä mutta tavoittamaton kaipaus. ”Elämä on peliä / Maailmanhengen leikkiä, / siinä ovat pysyviä / vain / universaalit totuudet”

Per aspera ad astrassa kirjoittaja koki olevansa sivullinen. Toisessa runokirjassa ”Memento vivere – muista elää” kirjoittaja jatkaa sisimpänsä penkomista, mutta tavoittaa enemmän eheyttä.

Uusin on Sirjan tarina. Runot palaavat köyhyyteen, kärsimykseen, vihaan, kostoon, ahkeruuteen ja anteeksiantoon. Totuus paljastuu aina, mutta Julia Hietakankaan kynästä syntyvä totuus on melko katkera. Lohtua on, mutta se asuu yksinäisyydessä ja individualismissa.

Julia Hietakangas on Jyväskylän yliopistosta valmistunut kasvatustieteilijä ja opettaja. Hän on lukenut teologiaa Helsingin yliopistossa ja filosofiaa Kuopion yliopistossa. Eläkkeelle jäätyään hän paneutui kirjoittamaan runoja. Lisäksi hän pitää filosofikerhoa ja oli pitkään Uudenmaan kirjoittajat ry:n varapuheenjohtaja.

Hän voisi olla esimerkkinä monille ikäihmisille. Työelämän jälkeen ihmiselle tulee usein tarve tarkastella elettyä elämäänsä, ennen kuin suuntautuu eteenpäin. Kirjoittaminen on oivallinen keino eritellä tapahtunutta.

Hietakangas kipuilee runoissaan pois energiaa vievistä tekijöistä. Vapautuva energia on tulevaisuutta varten. Luulen, että Julialta syntyy vielä paljon runoja. Yhä syvällisempiä. Filosofinen johdonmukaisuus hänellä on säilynyt. Suosittelen.

3. marras, 2019

MITEN KUUNNELLA POLIITIKKOJA

Jouni Tilli
Miten puhumme, kun puhumme politiikkaa
Atena 2017
ss. 319

Vuonna 1988 ilmestyi Päivikki Suojasen kirja ”Ylipuhujat. Viestinnän näkökulmia uskontoon ja politiikkaan”. Sen luettuani rupesin arvioimaan poliitikkojen puheita uudesta näkökulmasta. Mitä varten poliitikko puhuu juuri niin kuin puhuu, missä tilanteessa ja tilassa hän puhuu ja keille hän sanansa osoittaa. Suojasen kirjan ansiosta älysin, että poliitikon puhe sinänsä, irrallaan yhteyksistään ei vielä välttämättä kerro olennaisinta.

Olen odottanut lisää tutkimuksia tästä teemasta. Odotukseni oli pitkä, sillä vasta toissa vuonna, 29 vuotta Suojasen tutkimuksen jälkeen ilmestyi seuraava poliitikkojen puheita ymmärrettäväksi tekevä tieteellisesti kirjoitettu kirja, Jouni Tilliltä. Muualla maailmassa kyseisiä tutkimuksia on toki tehty. Heistä tärkeimpänä yhdysvaltalainen Kenneth Burke, jonka teoreettiseen viitekehykseen Tilli nojaa.

Jouni Tilli on analysoinut Juha Sipilän, Sanni Grahn-Laasosen, Alexander Stubbin, Olli Immosen, Timo Soinin, Sauli Niinistön ja muiden puheita. Heistä vain Alexander Stubbilla on koulutuksellista tietoa antiikin puheopeista. Muiden osalta on syytä kysyä ketkä ovat puheiden kirjoittajia tai missä he ovat puheensa oppineet kirjoittamaan. Tietenkin luontainen lahjakkuus aistia yleisönsä reaktiot opettaa puhumaan niin, että omat tarkoitusperät toteutuvat.

Politiikka on nykyään myös draamaa. Sen olennainen elementti on, miten sen toimijat määritellään. Ketkä ovat hyviä, pahoja tai rumia? Keille annetaan aktiivinen rooli, ketkä taas ovat passiivisia sivustakatsojia, viattomia uhreja tai suorastaan välineiksi alennettuja? Retorisesta roolituksesta voidaan päätellä, mitä kyseisten henkilöiden oletetaan ja halutaan tekevän – tai jättävän tekemättä. Tällä tavoin pyritään luomaan mahdollisimman laajan yleisön vakuuttava näkemys toimijoista ja tilanteesta, jossa he ovat.

Yksittäisillä sanoilla on suuri merkitys. Jo antiikin puhemestarit opettivat, että puhujan tulee osoittaa rehellisyyttään ja halua totuudellisuuteen. Tässä mielessä Tillin kirjan analyysit Grahn-Laasosen ja Stubbin yliopistoväelle pitämistä puheista ovat mielenkiintoisia. Ovatko ne mestarillisia, sen sittemmin käytäntö osoitti. Grahn-Laasonen ja Stubb osoittivat puheissaan rehellisyyttään totuutta vääristellen. Kuitenkin nuo puheet osaltaan murensivat yliopistoväen vastarinnan akateemisen vapauden puolesta.

Jumala on tärkeä sana. Tässäkin antiikin mestarit suosittelivat, että on hyvä vedota jumaliin. Suomen presidenteistä Jumalaan ovat vedonneet Kallio, Ryti, Ahtisaari ja nyt Niinistö. Jumalaan vetoaminen ei ole aivan yksinkertaista. Tilli purkaa kirjassaan myös tämän.

Alexander Stubb käytti puheessaan yliopistoväelle ”hyvän kehää”. Jokaisessa kulttuurissa on symboleita, joihin liittyy voimakkaita asenteita, näkemyksiä, moraaliarvostelmia ja tunteita. Tällainen on esimerkiksi hyvinvointivaltio. Se edustaa suurimmalle osalle suomalaisia positiivisia asioita. Stubb perusteli hyvinvointivaltion leikkauksia hyvinvointivaltion tukemisena. Tällainen akrobatia tuntuu ensi alkuun uskomattomalta, mutta näin varsin usein tehdään. Leikataan, jotta pelastetaan hyvinvointivaltio. Sitä on nyt leikkaamalla pelastettu kolmekymmentä vuotta. Poliittisessa kulttuurissamme arvostetaan myös sopimista.

Myös pelottelu toimii. Siitä kirjassa ovat esimerkkeinä Timo Soinin ja Juha Sipilän yksi puheista. Mitä muuta se on kuin pelottelua, kun Sipilä sanoi puheessaan, että jo 15-vuotiaat tekevät ratkaisuja, joiden varassa Suomen kilpailukyky lepää. ”Liian moni teini on tehnyt talouden kilpailukyvyn kannalta huonoja ratkaisuja”, hän sanoi ja lisäsi, että syyllisiä ovat myös opettajat.

Timo Soinin yksinkertaisessa ulkopoliittisessa ajattelussa Yhdysvallat symboloi taloudellista kehitystä, vakautta ja järjestystä sekä sitoutumista yhteisöihin. Sen sijaan Venäjä symboloi hänelle talousongelmia, sisä- ja ulkopoliittisia häiriköintiä ja monikasvoisuutta. Vaikka Soini ei ole Venäjä -näkemyksissään yksin – yhtyyhän hänen näkemykseensä monet arvoliberaalitkin – on tai olivat ne Suomen turvallisuuspolitiikan kannalta vaarallisia.

Kirjan luettuaan jää myös miettimään, että miten ammattimainen media- ja imagokoneisto menestyvällä poliitikolla pitää olla. Tiedetään, että Stubbin takana oli taitava koneisto, joka kykeni luomaan hänestä liberaalin mielikuvan. Mutta miten moni pärjää politiikassa ilman ammattilaisten tukea? Toisaalta jää miettimään, että kun pitkään politiikassa mukana ollut on luonut imagonsa, voiko hän enää uudet tosiasiat löydettyään muuttaa kantaansa. Voiko poliitikko ajautua oman roolinsa ja imagonsa vangiksi?

Hyvä puhe ei toki ratkaise. Puheen ja totuuden täytyy nojata toisiinsa. Sipilän hallitus on tästä hyvä esimerkki.

 

Ehdottomasti välttämätön kirja jokaiselle, joka tulkitsee poliitikkojen puheita.

30. loka, 2019

JUMALALLINEN JA INHIMILLINEN ASIA

Matthias Calonius
Siviilioikeuden luennot
WSOY 1946
ss. 574

Yksi harrastukseni on historia. Se panee pöyhimään erilaisia hyllyjä ja pinoja. Työväenkirjaston ystävien Punakulmasta löysin sattumalta Matthias Caloniuksen (1738-1817) Siviilioikeuden luennot. Historiaa kerrakseen.

Roomalaisessa näkemyksessä oikeustiede määriteltiin jumalallisten ja inhimillisten asiain tuntemukseksi, oikean ja väärän tietämiseksi. Kullakin aikakaudella on oma näkemyksensä oikeasta ja väärästä, siis moraalista. Kaksisataa vuotta sitten Ruotsin Itälääneissä (nyk. Suomessa) asuvien moraalin perusta oli sama kuin meillä nykyisin. Toki eroja löytyy yksittäisissä kysymyksissä.

Caloniuksen luennot antavat hyvän taustan nykypäivän elintapaa ja emotionaalisuutta käsitteleviin keskusteluihin. Niitä ei yleensä taustoiteta lainkaan, eikä nähdä, että kaikissa asioissa, niin kehityksessä kuin taantumassa, on kyse prosesseista. Jostain on lähdetty, jossain oltu ja päädytty nykyiseen, joka taas kulkee seuraavaan. Tämä toteamus koskee tietenkin kaikkea historian tuntemusta.

Kun lukee ihmisten ja oikeustieteilijöiden – tässä tapauksessa Caloniuksen moraalinäkemyksiä – jotka käyvät merkillisen hyvin yhteen tämän päivän vallitsevien näkemysten kanssa, ymmärtää, että kulttuurin muuttaminen ja muuttuminen on hidas prosessi. Ellei kulttuurin staattista tilaa oteta huomioon, niin kulttuurin muuttaminen esimerkiksi äänekkäimpien vaatimusten mukaisesti saattaa tietyissä tapauksissa olla henkistä väkivaltaa kansan enemmistöä kohtaan. Euroopassa tämä näkyy uusina poliittisina vastavoimina.

Edistys ei voi tapahtuma pakosta. Sitä rakentavat ihmiset pikkuhiljaa.

Caloniuksen aikana ei eletty vielä kapitalismissa. Se tietysti näkyy hänen oikeuskäsityksessään. Hänen luentonsa esimerkiksi valtauksesta on kiinnostava. Valtauksessa kyse on omistajaa vailla olevan esineen ottamisesta ottajan haltuun, omakseen. ”Valtaukseen vaaditaan aina, a) että esine, joka vallataan, on isännätön, joko luonnostaan tahi edellisen omistajan hylättyä sen, b) että valtaajalla on oikeus valtaamiseen, c) että valtaus tapahtuu teolla, esineen haltuun ottamisella ja lopuksi d) että on olemassa omana pitämisen tarkoitus. Valtaamisoikeus on saantoperuste, itse valtaus saantotapa.

Isännättömiä ovat esineet joko a) luonnostaan, b) sodan oikeuden nojalla tai c) edellisen omistajan ne hylättyä. Valtausta on siis kolmenlaatuista, yksinkertaista valtausta, sodassa tapahtuvaa valtausta ja löytöjä. Nämä periaatteet eivät ole muuttuneet miksikään. Yhdysvaltalaiset valtaavat öljylähteitä sotimalla ja Suomi tarjoaa kaivoksensa ryöstettäviksi.

Erityisen paljon Calonius on käyttänyt aikaa aviopuolisoiden oikeuksien käsittelyyn. Syykin on selvä, sillä ”oppi avioliitosta on vaikeimpia. Sen näet ovat osaksi jumaluusoppineet, osaksi eri uskontoja ja erilaisia tapoja edustaneet lainoppineet kiertäneet niin sekavaksi vyyhdeksi, että sen täydellinen selvittämine kysyy paljon vaivaa”.

”Henkilöt, jotka menevät avioliittoon, ovat yksi mies ja yksi nainen. Moniavioisuus, olkoonpa sitten kysymyksessä monimiehisyys tai monivaimoisuus, on sekä luontaisoikeuden vastainen, että meidän oikeutemme ankarasti kieltämä.” Caloniuksen luennoissa on sivukaupalla perusteluja moniavioisuutta vastaan. Käy miettimään tähän syytä, koska ei moniavioisuus kaiketi ollut Suomessa yleistä kaksisataa vuotta sitten.

Caloniuksen ensimmäinen perustelu moniaviosuutta vastaan: ”Koska muuten ei jokaiselle miehelle olisi tarjona vaimoa, minkä johdosta se, joka ottaisi useita vaimoja, loukkaisi muiden oikeutta.” Sellainen oli logiikka tuolloin.

Luennoissa käsitellään siviili- ja rikosoikeuden kaikki pääalueet. Kirjan viimeinen luku käsittelee ylimuistoista nautintaa.

”Teoksen sivuilla silloin tällöin välkehtii myös huumori, joskus taas räiskyy pureva iva, joka armottomana suomii etenkin ennakkotapauksia tiedonpuutteessaan hapuilevia 1700-luvun tuomareita”, kirjoittaa esipuheessa Y.J.Hakulinen.

Opettavainen teos.

3. helmi, 2019

VANHANAKIN VOI AJATELLA

Antti Eskola
Vanhanakin voi ajatella
Mielikuvista ja niiden voimasta
Vastapaino 2019
ss. 226

Antti Eskolan viimeiseksi jäänyt kirja on lohdullinen. Vanhaksi käynyt mies tietää olevansa kuoleman edessä. Hän pohtii mennyttä elämäänsä ja nykyisyyden ilmiöitä analyyttisesti tiedemiehen lailla. Jokainen kirjan luku välittää lukijalle kuvan henkilöstä, joka on maailmansa ja itsensä kanssa sujut. Ei ole katumisen aiheita, vaan voi olla elämästään ylpeä ja jakaa kiitosta kaikille heille, joille kiitos kuuluu.

Elämälle utelias professori tarkkailee ympäristöään säilyttäen optimistisen asenteen. Vaikka hän näkee yhteiskunnassa menneeseen kääntyneitä elementtejä, hänen luottamuksensa ihmiseen säilyy. Vielä tulee parempi aika. Vaikka hän tuntee juuri nyt myös henkilökohtaisesti ”kollektiivista häpeää tämän suomalaisen yhteiskunnan puolesta, jossa rinnakkain kasvavat yhtäältä leipäjonot ja toisaalta suurten johtajien vuositulot”.

Antti Eskola koki elämässään ihailun ja arvostuksen, mutta hän sai myös vihoja päälleen. Eskola oli esimerkki kuusikymmentälukulaiselle polvelle suoraselkäisyytensä vuoksi. Kun Tampereen yhteiskunnallinen korkeakoulu muuttui yliopistoksi, vaadittiin Eskolaan vannomaan vala, jossa hänen tulisi vakuuttaa uskollisuuttaan Suomen valtiolle. Eskola ei tätä ymmärtänyt, olihan kyse vain siitä, että hän jatkoi entisessä professorin työssään entiseen tapaan. Vain työnantajan nimi oli muuttunut.

Eskola ei valaansa vannonut ja joku ylhäällä päätteli, että annetaan asian olla. Eskola ei pelkoaan näyttänyt, mutta kyllä häntä siinä tilanteessa myös pelotti. Hän tunnustaa tämän nyt kirjassaan, kuten tunnustaa monia muitakin henkilökohtaisia asioita. Kirja on myös tältä osin mielenkiintoinen ainakin heille, jotka olivat Eskolan oppilaita tai muuten tuttuja.

Pahanilkisiä ihmisiä on Antti Eskolan mukaan aina ollut. Hän on pannut merkille, että nykyään he voivat harjoittaa ilkeyttään uusin, helpoin keinoin ja ilman rangaistuksen uhkaa, sillä pahanilkisyyttä ei oikein voi kriminalisoidakaan.

Some on mahdollistanut paljon. Mutta pahanilkinen oli varmaan myös sekin tyyppi, kirjoittaa Eskola, joka 1970-luvulla, kun oikeisto leimasi minut ”äärivasemmiston ykkösprofessoriksi”, oli repäissyt lehdestä kuvani, käyttänyt sitä vessapaperina ja lähettänyt kirjeessä minulle. Tuo oli vihapostia ennen digiaikaa.

Kirjan luettuani minulla oli seesteinen olo. Antti Eskola tiesi kirjoittavansa viimeistä kirjaa. Hän ei ehtinyt nähdä sitä painoasussa. Hän niputti elämänsä viimeisiksi sanoiksi ja mielikuviksi.

Olin seitsemäntoista vuotias, kun isäni osti minulle Antti Eskolan kirjan ´Suomi sulo Pohjola´ ja itse ostin seuraavana vuonna ”Vasen laita lavea´. Ne kirjat järisyttivät maailmani ja antoi polun tulevalle elämälleni. Olen lukenut Eskolalta ”kaiken”.

´Persoonallisuustyypeistä elämäntapaan´ oli kirja, joka auttoi minua aivan ratkaisevasti ammatillisesti. Kirja avasi minulle metodin analysoida asiakkaitani, kirjoitin siitä jopa usean sivun pituisia pohdintoja, jotka välittyivät alustuksiini, artikkeleihini ja ohjeisiini alaisilleni. Olen hyvin kiitollinen Antti Eskolan tieteelliselle työlle ja hänen antamalleen esimerkille olla utelias ja rohkea sekä itsenäinen. Hän oli oman tiensä kulkija loppuun saakka.

Jokaisen meistä kannattaa harrastaa siinä määrin elämänviisautta, että viimeisenä aikana voimme lohdullisesti ottaa vastaan mitä tuleman pitää. Rauhallisuus, luonteen vakaus, sydämen sivistys ja älyn viisaus punnitaan jokaisen ihmisen viimeisinä hetkinä. Niistä riippuu lähdön kauneus tai karuus. Antti Eskola lähti kauniin ylväästi. Kiitos.

27. tammi, 2019

KARJALA KOKO TARINA

Arvo Tuominen
Karjala. Koko tarina.
A Bonnier Group Company
ss. 328

Tuomisen Karjala-kirjassa kaikki on kohdallaan. Teksti on ammattimaisen nasevaa ja täsmällistä. On skeptisyyttä ja huumoria. Suuret linjat ovat kohdallaan. Niitä Tuominen täydentää mielenkiintoisilla yksityiskohdilla. 

Arvo Tuominen on etsijä, tarkkailija ja löytäjä. Hän kertoo seikkaperäisesti tapahtuneista ja siitä mitä nyt on. Vetäessään peittoja ilmiöiden päältä ja tunkeutuessa niiden taakse hän löytää asioita, joiden kertominen saattaa ärsyttää heitä, jotka ovat ns. Karjala-kysymyksessä nauliintuneet uskomuksiin. Toisaalta Tuominen antaa itselleen vapauden tulkintoihin kuten todetessaan Pietari Suurella olleen halu nöyryyttää ruotsalaisia ja että samaa vanhaa taktiikkaa käyttää nykyisin Vladimir Putin. Kirjoittajan tulkinnat vain parantavat kirjan luettavuutta. Tuominen on saanut Karjala-tuntemuksestaan Venäjän korkeimman ulkomaalaiselle myönnettävän kunnianosoituksen, Ystävyyden mitalin.

Kirjassa tutustutaan jokaiseen Karjalan paikkakuntaan, niiden historiaan, kohtalohin, merkittäviin rakennuksiin ja nähtävyyksiin. Jokaisen suomalaisen tulisi tuntea Karjala hyvin. Tuomisen kirja kuuluu tästä syystä jokaisen kodin kirjahyllyyn.

Itseäni ilahdutti Tuomisen huumorilla höystetty teksti. ”Karjala on tunnettu erityisesti männyistään. Sitä voi käyttää moneen tarkoitukseen… Ja siihen voi hakata päätä.” Karjalan tunnetuin mänty sijaitsee Kalevalassa. Tämän ikivanhan ja kelottuneen puun juurella Elias Lönnrot laulatti tarinan mukaan karjalaisia. Tämänkin ilmiön takaa löytyy muuta: ”Tarkemmin katsottaessa puulla ei ole juuria.”

Tuomisen kirja on mainio kuvaus myös viime vuosisadan sodistamme, niin heimosodista kuin talvi- ja jatkosodista. Esiin tulee asioita, jotka eivät ole yleisesti tunnettuja, vaikkakin jo historiankirjoihin pantuja. ”Heimosoturit ja heitä vastaan taistelleet karjalaiset löysivät tosin Jyskyjärvellä yhdistäviäkin tekijöitä, sillä he ostivat pontikkaa samalta babuskalta. Kun poliisipäällikkö Ivan Tarasov puuttui asiaan, he yksissä tuumin surmasivat tämän. Hautamuistomerkissä teko on tosin laitettu ”suomalaisten valkobandiittien syyksi.”

Suur-Suomi kutistui kolmen vuoden haparoinniksi, josta tapahtumasarjasta Tuominen on löytänyt tällaisen yksityiskohdan: Kesken taistelun Rukajärven suunnalla joku vääräleuka oli huutanut kesken ampumisen: ”Tupakkatauko!”. Tämän oli vihollisen puolella joku karjalan poika toistanut venäjäksi: ”Tabak pereriv!”. Pian ampuminen oli tauonnut, ja venäläistenkin puolella alkoi nousta mahorkapilviä. Paussin jälkeen taistelua taas jatkettiin.”

Muiden muassa Muurmannin radan rakentamisen syyt ja rakentamisen historia kerrotaan yksityiskohtaisesti. Radan rakentaminen aloitettiin ensimmäisen maailmansodan sytyttyä vuonna 1914. Rakentamiseen osallistui 70 000 ihmistä, joista sotavankeja Itävallasta, Saksasta ja Unkarista 25 000. Olipa töissä värvättyinä myös 10 000 kiinalaista. Väitetään 25 000 radanrakentajan kuolleen kahden vuoden aikana.

Rata on suomalaisille historiallisesti tärkeä. Sen katkaisemista on yritetty sodissa ja sen rakentamisessa oli mukana 5 000 suomalaista. Tänään puhutaan maamme rataverkon ylettämisestä Jäämerelle saakka. Mikä mainio mahdollisuus onkaan tehdä yhteys esim. Sallan kohdalta Muurmannin rataan. Yhteys syntyisi vähillä rahoilla niin Jäämerelle kuin kaikkialla Venäjälle ja Kiinaan saakka. Siitä syntyisi suomalaisille hyvinvoinnin rata. No, tästä Tuominen ei kirjassaan maininnut.

Kirja on erinomaisesti kuvitettu. Tiesittekö muuten, että vuonna 2000 Impilahdella paljastettiin ensimmäinen suomalais-venäläinen talvisodan muistomerkki, Murheen risti. Se on viisi metriä korkea äitihahmoinen monumentti. Siinä hyvä käyntikohde erityisesti tänä vuonna, Talvisodan syttymisen merkkivuonna.

Syväri on vilkkaasti liikennöity joki. Sen varrelta puuttui pitkään turistirysä. Sellaisen rakensi liikemies Sergei Gutzeit vuonna 1996. Hänen toteutukseltaan näyttävä, erikoinen ja laadukas rakennus Verhnie Mandrogin seisoo samalla paikalla kuin entinen metsätyöleiri. Gutzeit on Suomessa tuntematon, koska hän ei ole sijoittanut länteen, ostanut huvipursia ja jalkapallojoukkueita. Hän on sijoittanut omaan maahansa ja viime vuosina erityisesti Krimille.

Kostamus on jokaiselle suomalaiselle tuttu. Presidentti Kekkosen tahdonvoimalla syntyi suomalaisille työttömille työtä. Kekkonen teki naapurin kanssa Kostamuksesta niin hyvän projektin, että venäläisten asiantuntijoiden mukaan venäläiset olisivat voineet suomalaisen hinnoilla rakentaa Siperiaan kolme Kostamusta. Mutta Kekkosen ja Aleksei Kosyginin projekti toteutettiin, koska saunassa oli niin sovittu. Tiesittekö, että Kekkonen ja Kosygin keskustelevat näyttävinä patsaana Kostamuksen kulttuuritalon pihalla.

Jos aika ja harrastus riittäisi, voisi lähteä kirja oppaanaan matkaamaan Karjalaan. ”Karjala” on myös matkakirja.

Arvo Tuomisen kirja on tarpeellinen lisä Karjalaa koskevaan kirjallisuuteen. Jörn Donner valitti aikoinaan, että hänen ”Diktonius” -kirjaa ei hyväksytä väitöskirjaksi. Yhtä hyvällä syyllä voidaan ”Karjala. Koko tarina” pitää väitöskirjatasoisena. Tuskin Tuominen kuin ei Donnerkaan jaksaisi istua kaikki väitöskirjan edellyttämät seminaarit ja kuunnella ohjaajan opastuksia. Uteliaat janoavat jatkuvasti uutta tiedon juotavaa.