16. marras, 2020

PAKANAVUOSISTA PUTINIIN JA NOVGORODISTA NIINISTÖÖN

Arvo Tuominen
Suomi Venäjä koko tarina
Pakanavuosista Putiniin ja
Novgorodista Niinistöön
Readmi.fi 2020
279 siv.

Arvo Tuomisen uusi kirja vilisee reaalielämän ja yksittäisten tapahtumien välisiä paradokseja. Yksi karmeimmista on, kun Suomessa jatkettiin sisällissotaa ja tapettiin toisiamme senkin jälkeen, kun Brest-Litovskin rauhanneuvotteluissa sovittiin jo talvella, että Suomi siirtyy Venäjän etupiiristä Saksan etupiiriin. Tästä kimpaantuneena Suomen ystävä Aleksandra Kollontai erosi neuvostohallituksen sosiaaliministerin tehtävästä.

Brest-Litovskin rauhan tapaus käyköön esimerkkinä Tuomisen tavasta pelkistää. Kun pienet mutkat ohitetaan, paljastuu todellisuus tähtikirkkaan taivaan lailla. Tästä eivät kaikki tietenkään tykkää, mutta juuri pelkistysten ja rohkeiden käsittelykulmiensa ansiosta Tuomisen kirja panee ajattelemaan. Se kaiketi on uuden tiedon tarkoitus. Pelkistykset jättävät sijaa vasta-argumenteille. Loistavaa journalistista työtä.

Suomi on pieni pläntti Venäjän koillisnurkassa. Suomesta itään katsottuna Venäjä on tajuttoman suuri. Kokoero aiheuttaa pelokkuutta ja viisauden tarvetta. Naapuriimme verrattuna meidän suomalaisen kulttuurin ja tieteen saavutukset ovat vaatimattomia. Sodittu on. ”Sodittu on sekametsien ja soiden sekä hallitsijoiden ja pappien oikkujen tähden. Jos olisi edes taisteltu kullasta, öljystä ja timanteista, olisi historia helpommin ymmärrettävissä”, kirjoittaa Tuominen. Hyökätty on historian aikana molemmin puolin suunnilleen yhtä monta kertaa, yhteensä nelisenkymmentä kertaa. Nykyinen raja vastaa jokseenkin kaikkien entisten rajojen keskiarvoa.

”Yksikään sota ei kuitenkaan lopu aseiden vaiettua.”

Kolme autonomian kautta

Kirjassa käsitellään erinomaisen yksityiskohtaisesti Talvisodan syntymisen syyt, Mannerheimin, Paasikiven ja Tannerin näkemys kontra kaikki muut, jopa kansan enemmistö.

Suomen ja Neuvostoliiton välillä vallitsi ennen Talvisotaa suuri epäluottamus. Eräskin emigranttirouva opetti koiransa pissaamaan Neuvostoliiton suurlähetystön paraatioveen. ”Tämä toistui päivittäin ja niinpä Neuvostoliitto antoi asiasta Suomelle nootin. Koirankusijuttu loppui, kun poliisivartio ryhtyi valvomaan oven diplomaattista koskemattomuutta.”

Hyviäkin hetkiä on ollut. Kaksi autonomista aikaa. Ensimmäisessä luotiin Suomen valtiolliset instituutiot ja toisessa luotiin hyvinvointivaltio ja kyky rauhan ulkopolitiikkaan. Menneillään olevasta kolmannesta autonomiastamme tehdään arvio vasta myöhemmin. Suomi meni euroon entisten kansandemokratioiden kanssa, ei jäänyt sen ulkopuolelle kuten toiset pohjoismaat. Natosta ei uskalleta äänestyttää kansaa. ”Asia on hoidettu siten, että Naton viides pykälä korvataan F-35-pykälällä ja YYA-sopimus isäntämaasopimuksella.”

Erityisesti ensimmäinen autonomia oli Suomelle tärkeä. Ilman sitä Suomi ei olisi sitä mitä se nyt on. Pietari oli vuonna 1870 maailman suurin suomenkielinen kaupunki. Siellä asui enemmän suomalaisia kuin missään muualla, edes Helsingissä ja Turussa. Monet yrittäjät, kauppiaat, käsityöläiset, virkamiehet ja upseerit loivat uransa Pietarissa. Nuohoojista suomalaisia oli 60 prosenttia, kultasepistä 44 prosenttia sekä prostituoiduista viisi prosenttia. Kaupungin virallinen pyöveli oli suomalainen ja Karl Fazer haki oppinsa sieltä. Suomalaisia voidaan luonnehtia venäläisyyden protestanttiseksi versioksi.

Suomen ja Venäjän raja on enemmän kuin kahden naapuruksen raja. Se on kahtia jakautuneen kirkon ja uskonnon raja. Jokaisen Jukka Korpelan kirjan ´Länsimaisen yhteiskunnan juurilla´ lukeneen on ehkä muita helpompi mieltää maidemme välisen rajan laaja merkitys.

Sanonta, jonka mukaan emme ole venäläisiä, emme ruotsalaisia, olemme suomalaisia kuvaa parhaiten kansaamme. Suomessa on omaksuttu paljon venäläistä, saksalaista ja ruotsalaista. Siniristilippukin oli helppo valinta. Se poikkesi Venäjän laivaston lipusta vain ristin asennon suhteen.

Tuomisen mukaan länsi ei muodosta uhkaa Venäjälle, mutta se on hyödyllinen vihollinen, joka yhdistää kaikki venäläiset oman kansakunnan luomiseen. Tuomiselta jää sanomatta, että Venäjän uhka on hyödyllinen myös Yhdysvalloille, sillä se yhdistää lännen johtajat sen ympärille. Lännen johtajille Venäjän synti on nousu sekaannuksen tilasta merkittäväksi poliittiseksi ja taloudelliseksi tekijäksi. Sitä pidetään myös Suomessa Venäjän vihamielisenä tekona. Totta onkin, että historian kulussa Venäjän heikkouden hyväksikäyttö on aina kostautunut.

Mielenkiintoisia yksilöhistorioita

Arvo Tuominen kuvaa vajaalla kolmellasadalla sivulla Suomen ja Venäjän historian juoksun päävirrat. Maamme ovat sidoksissa toisiinsa, halusi sitä tai ei. Vastenolo on aina tuonut onnettomuutta, ystävyys parempaa elämää.

Venäläiset suhtautuvat suomalaisiin mitä sydämellisimmin. Venäjällä suomalaisuudesta on etua. Venäläinen media uutisoi Suomesta pääasiassa positiivisesti tai neutraalisti. Kielteisten uutisten määrä on viisi prosenttia. Suomessa tilanne on päinvastainen.

Kirjailija, diplomaatti, feministi Aleksandra Kollantain elämästä kerrotaan seikkoja, joita ei ole Suomessa aikaisemmin esitetty yhtenäisesti. Kollontaista on julkaistu vain yksi suomenkielinen elämäkerta, sekin vuodelta 1946.

Kollontain ansiosta neuvostonaiset saivat itsemääräämisoikeuden kehoonsa, kun abortti laillistettiin Neuvostoliitossa ensimmäisenä maana maailmassa vuonna 1920. Kollontai kannatti vapaata rakkautta. Hänen mielestään seksiakti ei ole sen kummempaa kuin vesilasin juominen. Kun hän sitten rakastui toden teolla, hän mustasukkaisuuspuuskassa ampui rakastettuaan rintaan. Joka tapauksessa Kollontain esimerkki on monessa suhteessa inspiroinut Länsi-Euroopan feministejä.

Aleksandra oli kaunis ja tyylitietoinen nainen. Hän kuului alun perin menševikkeihin, mutta liittyi bolševikkeihin jo ennen vallankumousta. Hänen äitinsä oli suomalainen. Tässä ilmeinen selitys Kollontain kiinteälle Suomen suhteelle. Hän auttoi Paasikiveä rauhanneuvotteluiden käynnistämisessä 1944.

Stalinin jälkeen todelliseksi johtajaksi nousseesta Georgiassa syntyneestä Lavrenti Berijasta Tuominen kirjoittaa tietoja, jotka ovat ilmeisen uusia Suomessa. Berijahan tunnetaan lähinnä vankileirien organisoijana. Hänen vapaamielinen asenne vähemmistökansoja kohtaan ja talouspoliittinen ajattelu ovat jääneet meille vieraiksi. Hän kuitenkin menetti valtansa Itä-Saksan kansannousun vuoksi. Muut neuvostojohtajat katsoivat kansannousun Berijan hölläkätisyyden syyksi.

Myös monet vähemmän tunnetut henkilöt saavat mielenkiintoisen henkilökuvansa kirjassa, kuten Ruotsin viimeinen pyöveli Anders Gustaf Dahlman, Vladivostokin hautausmaalla lepäävä merikapteeni Fridolf Fabian Höök, nuori vakooja Sergei Solovjov ja muut.

Yksi kiehtovimmista henkilökuvista kertoo teini-ikäisestä Eufrosynestä, joka napattiin isovihan aikaan orjaksi Venäjälle. Siellä hän päätyi Pietari Suuren luo. Pietarin poika Aleksei rakastui vallan vietävästi punatukkaiseen Eufrosyneen. Asiat mutkistuivat niin, että Pietari Suuri murhautti poikansa. Vallanperimys sai uuden käänteen. Eufrosyne päätyi lopulta varakkaana naisena avioon Pietarin varuskunnan upseerin kanssa. Eufrosyne on ainoa suomalainen, joka on ihan oikeasti muuttanut Venäjän pomon valintaa.

Kun Tuomisen teksti on kaiken muun lisäksi tunnetusti elävää, voin suositella kirjaa jokaiselle, erityisesti heille, joilla on halu musertaa luulo tiedolla. Myös tätä, kuten edellisiäkin, Tuomisen kirjaa joutunee etsimään kirjakauppojen perähyllyiltä. Näinä aikoina se lienee kirjalle ainoastaan ansio.

11. loka, 2020

ON TILAA… ELÄÄ

Tarmo Parviainen
On tilaa… elää
Tikkurilan Paino Oy 2020
Kansikuva: Sari Parviainen

Vankeinhoidon ammattilainen Tarmo Parviainen julkaisi kirjan jäädessään eläkkeelle palkkatyöstään. Parviainen on elämässään ollut monessa yhteiskuntavaikuttamisen tehtävässä, joista hän ei kuitenkaan ole eläköitymässä.

Kirjan julkistaminen on oiva keino jättää taakseen tärkeän elämänvaiheen. Tarmo itse kertoo kirjan takakannessa:

”Luulen voivani valita paljon, erialaista ja kiinnostavaa. Kaikkea sitä, mistä olen haaveillut tai luullut haaveilevani. Eri värejä, kuvia, maisemia, kaupunkeja ja kyliä sekä kulttuuria, ruokaa ja juomaa, elokuvia, kirjoja, ääntä ja hiljaisuutta – elämää ihmisten keskellä. Elämää läheisten ja perheen kanssa. Ei ole kiire.

Luulen, että aika muuttuu tunneista aluksi aamu- ja iltapäiviksi, lopulta vain päiviksi. Kuukauteen jää neljä viikkoa. On edelleen arkipäiviä ja viikonloppuja, mutta työpäiviä ja ylimääräisiä juhlapyhiä ei ole. Vapaa, vapaa ansiotyöstä. Kuitenkaan en ole vapaa elämästä ja sen rajallisuudesta. Aika tasaa elämääni. Lapsenlapset kasvavat aikuisiksi. Auto on lopulta vanhaa mallia. Soluni vanhenevat ja jalkani nousee yhä hitaammin. Aikaa on aina ollut elää elämääni.

Olen ollut onnekas, sillä kulloinkin edessäni on ollut siihen hetkeen ja ikkunaan parhaiten soveltuva maisemataulu. Eläkkeelle ollessani lopultakin maalaan elämäni mukaista taulua, jokaikinen aamu ja aina vähän kerrallaan. Uuden taulun maalaamisen aloitan ajatuksella. Puun juurelta en näe latvaan, siksi on minun mentävä vähän kauemmaksi… nähdäkseni… kuinka paljon meillä on tilaa… elää.”

Parviainen kertoo kirjoittaneensa itsensä eläkkeelle. Runot ovat syntyneet viimeisten työvuosien aikana. Hän tykkää sanoa paljon tiiviissä muodossa. ”Haluan, että lukijani ei jää pohtimaan runoani, vaan hän pohtisi itseään ja omia elämänsä runoja. Runoni ovat pysäytyskuvia, mielikuvia, haaveita ja epätotta. Runojeni ääriviivat ovat kuvitteellisia ja monimerkityksellisiä.”

Työelämässä ehti tapahtua paljon muutoksia: Runossa Avokonttorin arkea Parviainen tiivistää: ”Hiljaa herään, / vilkuilen ja kuiskin. / Kamat kerään, täällä ollaan huiskin haiskin. / Missä paikka, istun missä? / Pyörin kuin kissa pistoksissa.”

Runossa Lomamieli, runoilija toteaa, että ”Työ ei enää vaivaa, / kertoo sen kehon kieli. / Muutama hetki ja onni tuo alkaa, pomo vaihtuu ja vaimo polkee jalkaa. / Nurmikon leikkaus ja laiturin kunto, / räystäslauta ja siitä miehen itsetunto.”

”Vankila kietoutuu tuulen pyörteiden mukana pehmeään talveen. Kuten kaikkina tätä edeltäneinä sadan vuoden talvina, odottamaan kevättä. Se on hiljaa ja yksin. Tuuli on kiertävä ja raaka. Pyryn merkit ovat kaikkialla ulkona – vankilassa rauhallinen ja hiljainen yö. Lumi kietoo aika ajoin vankilan liehuvalla valkoisella vaipallaan ja jo toisessa hetkessä sen siitä vapauttaa.”

Tarmo on onnistunut kuvaamaan hyvin toimintaympäristönsä ja mielenmaisemansa. Kirja on rehellinen, totta kai, kun sen on kirjoittanut suorapuheinen ja hyväsydäminen mies. Myös Tarmon tunteet asuvat teksteissä, mutta ehkä hieman arastellen. Ensimmäinen runo on omistettu vaimolle. ”Arjen aamussa ajatuksesi minuun, / tunne, uneni ja rakkauteni Sinuun. / Puoli sydäntä syrjällään / vähän haaleana / odottaa Sinua.”

Ikävää on, että kirjan painanut kirjapino ei ole hankkinut tai ohjeistanut kirjoittajaa hankkimaan kirjaan ISBN -tunnusta. Myös Tarmo Parviaisen kirja kuuluisi säilytettäväksi arkistoon.

7. syys, 2020

RUNOJA KÖYHYYDESTÄ

Pilvi Valtoselta ilmestyi juuri runokirja ´Muista sanoa kiitos´, runoja suomalaisesta köyhyydestä. Valtonen sai kirjan kirjoittamiseen elämänsä ensimmäisen apurahan. Hän on ollut yksi suosituimmista esiintyjistä Työväenkirjaston Ystävät ry:n järjestämissä kapinarunoilloissa.

Pilvi Valtonen tunnetaan parhaiten toiminnallisista lorutuokioista, vaikka hän on kirjoittanut paljon myös aikuisille. Hän on esiintynyt useilla paikkakunnilla Kotkasta Kittilään. Hänen on aikaisemmin julkaissut lasten lorukirjojen lisäksi runokirjan Kiltin tytön karkkipäivä (Mediapinta 2017).

Runokirjan Muista sanoa kiitos on kustantanut Books on Demand, se ilmestyi 31.8.2020. Kirja on kovakantinen ja siinä on 72 sivua.

4. elo, 2020

ARVI HERTTUAN ALEKSANDER

Arvi Herttua
Aleksander
BoD 2020
ss. 216

Arvi Herttuan kolmas kirja on koskettava. Se imee mukaansa, jännite säilyy koko ajan. Runsaat yksityiskohdat töistä ja ympäristöistä ovat osa elävää kerrontaa. Herttua on tehnyt paljon taustatyötä, vaikka itse tarina taitaa olla häntä läheltä. Mikä hienointa Herttua ei mässäile inkeriläisten kamalalla kohtalolla ja heidän kohtaamallaan väkivallalla. Tapahtumia kuvatessaan Herttua säilyttää asiallisuuden. 

Vuonna 1988 Neuvostoliitto teki aloitteen inkeriläisten muutosta Suomeen. Presidentti Koivisto otti aloitteen nimiinsä, koska Neuvostoliitto ei sitä voinut tehdä. Koivisto ilmoittaa televisioidussa puheessa, että inkeriläisiä kohdellaan paluumuuttajina. 30 000 inkeriläistä saapui maahamme. Silti inkeriläiset kansana ja heidän historiansa ovat jäänet valtasuomalaisille vieraiksi. Arvi Herttuan dokumenttiromaani täyttää tätä aukkoa.

Kirjan esilehdellä Arvi Herttua kirjoittaa: ”Kirja on kirjoitettu kunnianosoituksena sitkeälle miehelle, Aleksander Tallolle. Hänen jälkeläistensä on hyvä tietää, mistä he ovat kotoisin ja mitä heidän esi-isänsä ovat kokeneet, mutta ovat siitä huolimatta selviytyneet elämään elämäänsä ja jatkamaan sukuaan.”

Tarina alkaa 1660-luvulta, kun savolainen Heikki Mustonen muuttaa vaimonsa Ainon kanssa Inkeriin. Siellä he rakentavat talon ja viljelevät peltoja, kunnes kohtalo puuttuu asiaan. Jälleen sotajoukot pyyhkivät Inkerinmaan yli, kuten niin monta kertaa tätä aikaisemmin ja tätä myöhemmin. Tästä suvun tarina jatkuu, kunnes tullaan toiseen maailmansotaan.

Ennen sotaa Neuvostoliiton johto siirsi suuren määrän epäluotettavina pitämiään inkeriläisiä kauas itään. Saksan miehitettyä Inkerin, Suomi ja Saksa sopivat inkeriläisten muutosta Suomeen. Heidän joukossaan oli myös Heikin ja Ainon jälkeläiset. Heidät sijoitettiin viimein Ylöjärvelle. Ahkerina ihmisiä heitä arvostettiin ja he asettuivat osaksi ylöjärveläistä yhteisöä, vaikka Aleksander joutui joskus toteamaan: ”On ikävä juttu, että Neuvostoliitossa olimme hyljeksittyjä suomalaisia ja täällä olemme sitten venäläisiä.”

Saksa ja siinä mukana Suomi hävisi sodan. Välirauhansopimuksessa sovittiin, että kaikki inkeriläiset ja muut neuvostokansalaiset palautetaan takaisin Neuvostoliittoon. Kun maahamme saapui valvontakomissio, jonka jäsenistä kaksisataa oli neuvostoliittolaisia ja neljäkymmentä brittejä, se valvoi tiukasti rauhansopimuksen täyttämistä. 56 000 inkeriläistä palaa Neuvostoliittoon. Heidän mukanaan Aleksander Tallo perheineen.

Aleksanderin poika, kirjan nimihenkilö Aleksander, oli tullut Ylöjärvellä moittineeksi neuvostojärjestelmää. Hänet napataan jo matkalla ja tuomitaan kymmeneksi vuodeksi Arkangeliin työleirille. Hän on 18 vuotias. Nokkelana ihmisenä hän pärjää leirillä kovaa työtä tehden. Vapautuessaan hän saa kymmenen vuoden jatkorangaistuksen fasistina. Hänet määrätään asumaan vielä seuraavat kymmenen vuotta Arkangelissa.

Hän löytää elämänsä naisen ja avioituu leskeksi jääneen Agrippinan kanssa. Agrippinalla on kaksi tyttöä ja pari saa vielä kaksi tyttöä lisää. Kuusihenkinen perhe pääsee muuttamaan Viroon Stalinin kuoleman jälkeisessä suojasäässä. He ovat jo vanhoja ihmisiä, kun he paluumuuttavat Suomeen. Aleksander kuolee vuonna 2002. Agrippina nukkuu pois yhdeksänkymmentävuotiaana 2013. ”Aleksanderin ja Agrippinan raskas ja vaiherikas elämä on päättynyt ja jatkuu lapsien, lastenlasten ja heidän jälkeläistensä elämässä suomalaisina.”

Arvi Herttua on tehnyt tarkkaa työtä. Hänen kuvauksensa noiden aikojen töistä, työvälineistä ja työolosuhteista sekä tapakulttuureista ovat tarkkoja ja siten mielenkiintoisia. Aleksanderin mielen ja psyykeen kuvaus vankileirillä ja sen jälkeen on hienoa. Miten mies, joka selvisi kymmenen vuotta raaoissa olosuhteissa, kykeni palautumaan inhimilliseksi ihmiseksi, vaikka vodkaa melko usein tarvitsikin. Aleksanderiin jäi kyllä viha venäläisyyttä vaan ei venäläisiä ihmisiä kohtaan.

Arvi Herttuan sanasto on laaja. Luin sitä ihastellen. Siispä kiinnitin siihen myös tavallista enemmän huomiota. Kun Herttua kirjoittaa talon olleen ”vöyreän”, minun oli otettava sanakirja. Vöyreää  ei löytynyt enää uusimmasta Suomen kielen perussanakirjasta. Sen sijaan se oli 1970-luvulla toimitetussa Nykysuomen sanakirjassa. ”Vöyreä, voimakas, terve, pulska, vauras. Entinen vöyreä niska on ohentunut. Kyllä talo on vöyristynyt.”

Sen sijaan ”koinia” -sanaa ei löydy kummastakaan sanakirjasta. ”Koiniminen tarkoittaa lähestymistä, sellaista kaunista ja pitkälle menevää suutelua”, väitetään Aleksander -romaanissa. Luulen, että pohjoispohjalaisen Arvi Herttuan mieleen sana on kantautunut mäenkielen alueelta. Siellä ”konia” tarkoittaa yksinkertaisesti ”naimista”. Netistä löysin urbaanin sanakirjan, jossa koinia-sanalla tarkoitetaan yhtymistä, seksin harrastamista; ”Rauno koini Terttu-Irmeliä käsittämättömällä raivolla, kunnes Armas sattui paikalle ja julisti itsensä Itä-Mongolian keisariksi.”

Lukekaa ihmeessä Arvin uusin romaani Aleksander. Kirjan voi ostaa kirjakaupoista ja bod.fi -verkkokaupasta.

4. heinä, 2020

LEMMEN ILOT JA SYDÄMEN SALAT

Kirsi Vainio-Korhonen
Anu Lahtinen
Lemmen ilot ja sydämen salat
WSOY 2015
ss. 268

Naimattomana aloitettu sukupuolielämä ja ennen avioliiton alkua siitetyt lapset kuuluivat Suomessa 1800-luvulle saakka ikivanhoihin, avioliittoon tähtäävän seurustelun tapoihin. 1970-luvun ns. susipari-ilmiö koetusta radikaalisuudestaan huolimatta oli historiallisesti paluuta menneeseen.

Suomen historian professori Vainio-Korhonen ja Suomen historian dosentti Lahtinen tarkastelevat asiantuntemuksella arkea muodollisten säädösten takana. Kirja paljastaa monia ennakkoluulojamme rakkauden käytännöissä. Kirja etenee keskiajalta aina nykyaikaan.

1600-luvulla pariutumisen tavat olivat kirjavia ja käytännöt joustavia. Yhdessä elävät mies ja nainen ymmärrettiin pariskunnaksi, eikä suhteen purkautuminen ollut paikallisyhteisön silmissä välttämättä häpeä, vaikka paikallisyhteisöt viime kädessä ratkaisivat, mikä oli sopivaa ja mikä ei.

Omaisuudet rikkoivat rakkauden pelejä aivan samalla tavalla kuin nykypäivänä. Työteliäisyys, hyvä maine ja oikea syntyperä ohittivat henkilökohtaiset mieltymykset. Silti puhuttiin aviorakkaudesta ja puolisoiden välisestä kiintymyksestä. Aviorakkaudella ymmärrettiin sielunsäikeiden yhteensopivuuden sijasta pikemmin molemminpuolista kunnioitusta, velvollisuuksien hoitamista sekä yhteistä aviovuodetta. Tältä osin realismin sävelet olivat samat kuin tänä päivänä. Hekuma ei kestä arkea, sen sijaan kunnioitus ja luottamus luovat parisuhteen perustan.

Ennen kristinuskon tuloa rikkumaton avioliitto tai yksiavioisuus eivät kuuluneet ylimpiin ihanteisiin. 1600-luvulla käsitykset ja esivallan otteet ankaroituivat. Elämän rajat kapenivat aikaisempaa ahtaimmiksi. Julistettiin Jumalan vihaa, kurittomia piiskattiin ja jaettiin muita rangaistuksia. Ylipäänsä 1600-luvun historiaa lukiessa ajattelee, että kristinuskossa keskityttiin enemmänkin Jumalan vihaan kuin armoon ja rakkauteen.

Toisaalta kristinuskon rakkaus oli enemmän kuin pelkkää aviorakkautta. Kirkko opetti paitsi Jumalan rakkautta, myös sukulaisten keskinäistä rakkautta ja lähimmäisenrakkautta. Ne olivat elämän tärkeitä tukipilareita.

”Lemmen ilot ja sydämen salat” on huolella kirjoitettua historiaa. Teemaa käsitellään ajan maallisten ja kirkollisten säädösten sekä kansan tosiasiallisten käytäntöjen mukaan unohtamatta lemmentaikoja. Niitä muuten tehdään edelleen.

Lukija tutustuu eurooppalaiseen ritariromantiikkaan, hovikulttuuriin ja linnanrouvien arvostettuun asemaan sekä balladilauluihin, joista osa oli ”naisten vastarintarunoutta”. Lauluissa esiintyy usein naisia, jotka katsovat oikeudekseen rakastaa ja tulla arvostetuksi, olipa suhde vihitty tai ei.

Salarakkaita näyttää olleen aina. Seksuaalisuudella oli arvaamaton voima. Osalle yhteisöjä oli ennen – kuten varakkaistolle tänäänkin – tärkeää varmistua siitä, että lasten isä oli tiedossa, jotta perintömaat ja elatusvelvollisuudet voitiin osoittaa oikeille ihmisille. Silti ihmiset eivät ennenkään eläneet tiukkojen oppien mukaan.

Mielenkiintoista on, että esimerkiksi säätyläismiesten läheiset suhteet suutelemista myöten oli luonnollista ilman seksuaalista tarkoitusta. Vasta 1800-luvun lopulla fyysinen läheisyys omaan sukupuoleen alettiin kokea kiusalliseksi. ”Rahvaankaan arjessa maakuusijan jakaminen miesten ja naisten kesken ei ollut ongelma tai nolostuttava asia. Piiat ja talontyttäret tai rengit ja miesvieraat nukkuivat sopuisasti kylki kyljessä samassa sängyssä. Julkiset kiintymyksen tai hellyyden osoitukset eivät kuitenkaan kuuluneet säätyläistavoista poiketen maaseuturahvaan tapakulttuuriin – edes miesten ja naisten välillä.”

Kansa on kautta aikojen kuvannut sukupuolielinten anatomiaa, kuukautisia, sukupuolitauteja, parittelua ja raskauden merkkejä. Edes rivot eleet ja hävyn paljastaminen naisten välisissä riidoissa eivät olleet vieraita vanhassa maalaiskulttuurissa.

Vanhemmat saattoivat jopa ylpeillä tyttärillään, joiden luona kävi paljon yöjuoksijoita. Yöjalassa nuoret nukkuivat samassa sängyssä, mutta normina oli, että kumpikin piti vaatteet päällä eikä seksuaalista kanssakäymistä ollut. Yöjalassa kulkija sai kyllä tytön rakastumaan itseensä, jos löi häntä sauvalla, jolla oli tapettu käärme.

Porvarillisesta ydinperheestä tuli 1800-luvun kuluessa yleisesti hyväksytty yhteiselämän normi. Avioliittolaki vuonna 1930 sinetöi avioliiton miehen ja naisen väliseksi yksityisasiaksi. Vielä tätä ennen 1900-luvun alussa esiaviolliset sukupuolisuhteet olivat normaali osa maaseudun elämää. Sittemmin yöjalassa kävijät kitkettiin pois. Papisto, kansanopistot, nuorisoseurat ja raittiusyhdistykset julkaisivat yöjuoksutapaa kritisoivia kirjoja.

Eri aikakausina esiintyy vaihtelua siinä, millaisia tunnekuohuja on sallittu ja millaisia tunteenilmaisuja on pidetty väärinä tai vaarallisina. ”Keskiajalla ja uuden ajan alussa näkyy toisaalta perheen ja suvun vaikutusvalta avioliittoihin, mutta toisaalta ainakaan keskusvalta tai kirkko ei ollut kyllin voimakas suitsimaan vapaita suhteita tai kiellettyä rakkautta. Vasta 1600-luvun luterilaisen puhdasoppisuuden puristuksessa pieni jääkausi näyttää kaapanneen otteeseensa sekä suomalaisten elinympäristön että tunnemaailman, kun salavuoteusoikeudenkäynnit yleistyivät ja huoruudesta jaettiin kuolemantuomioita. Kuitenkin jo 1700-luvulla rakkaudesta ja sen iloista puhuttiin taas avoimemmin.”