6. joulu, 2021

IHMISEN UTOPIAT

Jouko Jääskeläinen
Toivon tulevaisuus
Ihmisten utopiat ja
Raamatun profetiat
Uusi Tie 2020
siv. 158

Valistus toi utopiat ihmisten elämään. Valistus itsessään sisälsi utopian. Se toi tiedon merkityksen ihmiselle ja hänen tulevaisuudelleen. Moni valistuksen ajatus oli ideologista kritiikkiä uskontoa kohtaan. Valistuksen aikana koottu tieto oli vasta alkua tieteellisen käsitteistön ja tiedemaailman nykyhistoriassa. Valistuksessa oli eteenpäin menon halu.

Valistus korosti uskonnosta vapaan tiedon merkitystä, kasvatusta ja järkeä. Korostuksissa oli toki eroja. Toiset painottivat enemmän omaatuntoa, toiset järkeä. Kasvatus oli tärkeä. Rousseau luotti enemmän pieniin valtioihin ja oli epäileväinen hyvän yhteiskunnan aikaansaamisen suhteen.

Porvaristo vakiintui ja työväenliike järjestäytyi 1800-luvulla. Edistyksen päävihollinen oli keisari- ja kuningasvalta. Porvariston ja sosialistien erimielisyys koski ensisijaisesti sitä, millaiseksi valtion tulisi kehittyä.

Valtiotieteiden tohtori Jouko Jääskeläinen on kirjoittanut erinomaisen tietokirjan. Hän on entinen kansanedustaja, nyt Vantaan kaupunginvaltuutettu ja kirkolliskokouksen jäsen. Kirjassaan hän arvioi yhteiskuntia ja utopioita seitsemällä kysymyksellä: mitkä luonto-olosuhteet turvaavat hyvän yhteiskunnan, millaisia ovat hyvät ihmis- ja naapurisuhteet, millainen on yhteisön taloudellis-moraalinen koodisto, mikä on toiminnan yksilömoraalinen koodisto, mitkä ovat instituutioiden ja yhteisöllisyyden roolit ja niiden väliset suhteet, mitkä ovat järjen ja toisaalta ilmoitukseen perustuvan tiedon roolit ja niiden väliset suhteet sekä mikä tai kuka kykenisi toteuttamaan hypyn utopian toteuttamiseen.

Kirjan lähdeluettelo vilisee filosofeja ja uskonoppineita. Suomalaisia utopiaa tutkineista tai utopiasta kirjoittaneista mukana ovat mm. Teuvo Peltoniemi, Tuure Junnila, Miika Kabata, Sixten Korkman, Göran Ekström, Mikko Lahtinen, Miika Salo, Joonas Laine ja Pentti Linkola. Ulkomaisista utopisteista lähdeluettelossa ovat ”kaikki”, Augustinuksesta Moreen ja utopistisosialisteihin. Antoisaa luettavaa siis.

Utopia on toivottu tila

Jääskeläisen kirjoittaman kirjan ansio on, että se ei pidättäydy kuvaamaan kokeiluja utopiayhteiskunnista. Itse asiassa ne jäävät taustalle hänen keskittyessään utopioiden aatteellisiin innoittajiin. Näin pääsemme tutustumaan niihin todellisuuksiin ja niistä nousseisiin ideoihin, jotka ovat kuljettaneet ihmisiä pyrkimään kohti parempaa, utopiaan. Käytännössä toimivista utopioista yksi selkeä esimerkki on sionismi.

Kirja jakaantuu neljään päälukuun. Ensimmäinen lyhyt luku käsittelee yhteisöllisyyden teoriaa ja seitsemän hyvän elämän kriteeriä. Utopia on Jääskeläisen mukaan toivottu tila, johon pääseminen on vaikeaa ja jopa mahdotonta. Myöhemmin kuitenkin käy ilmi, että olemme tavoittaneet modernissa sellaisia asioita, jotka joskus aikaisemmin olivat utopioita.

”Mitkä ovat vision, utopian ja esityslistan väliset suhteet ja erot?” kirjoittaja kysyy vastaten niihin omista lähtökohdistaan ja tieteelliseen kirjallisuuteen viitaten mielestäni hyvin. Visio on tavoiteltavissa olevaa, jonka pohjalta syntyy esityslista, joita pyritään toteuttamaan.

Toisessa pääluvussa Innoittajat tutustumme Israelin kansan utopiaan, Platonin hyvään valtioon, tulevaan valtakuntaan kristinuskossa ja varhaiseen islamiin. Kolmannessa pääluvussa, joka on kirjan varsinainen liha, Jääskeläinen kirjoittaa utopiatekstien luonteesta, uuden ajan pienistä utopioista ja suurten ideologioiden utopioista. Viime mainittu jakaantuu alaotsikoihin; ennen ja jälkeen marxilaisuuden, valtioideologioiden utopioita ja talous, luonto ja vihreys.

Kolmas pääluku päättyy alaotsikkoon Suurten uskontojen utopioita. Tässä hän käsittelee juutalaisuutta, kristinuskoa ja islamia. ”Ilmoitus ja profetia liittyvät kiinteästi utopian käsitteeseen… Taaksepäin katsova profetia kertoo asioista, joita tieteellisesti tai millään muulla tavalla ei ole voitu todentaa tai merkitä ylös.”

”Profetia eteenpäin ei kuitenkaan ole vain tai ensisijaisesti tulevaisuuden ennustamista, profeetta ei siis ole porvari. Profetian keskeinen tehtävä on kertoa ihmisille, miten elämässä tulisi elää sekä mitä seurauksia valinnoilla on. Tulevaisuutta koskeva profetia kertoo, miten hyvään utopiaan voidaan päästä ja mikä estää hyvän sekä miten joudumme dystopiaan.”

Itseäni jäi häiritsemään Jääskeläisen toteamus islamista väkivaltaisena. Kristillisyyden väkivaltaisuuden hän toteaa olevan takanapäin. Maailmanpolitiikkaa seuratessa panee kuitenkin merkille kristillisen maailman sotilaalliset hyökkäykset ja uuskolonialismin vahvistumisen. Niin hieno kuin kristillinen armon käsite onkin, ei se konkretisoidu ainakaan kristillisen maailman johtajien toimissa. Sen sijaan yksilötasolla muslimien ja kristittyjen hyvän tekeminen kulkevat samaa jalkaa. Neljäs pääluku Synteesi käsittää Jouko Jääskeläisen oman utopian. Mielenkiintoinen tietokirjailijan teksti sekin.

Suurilla utopioilla Jääskeläinen tarkoittaa laajojen kansanjoukkojen, valtioiden, uskontojen tai vastaavien luomia kuvia tulevaisuudesta. Hän käy läpi sekä maalliset merkittävät ideologiat ja että uskonnot. Valistus oli omalla tavallaan utopia, vaikka se ei ollutkaan järjestäytynyt liike. Taloudellinen liberalismi on merkittävä piilevä utopia. ”Hyvinvointi markkinavoimien, vapaan kilpailun ja talouden edistämisen kautta on tietenkin sinänsä suuri visio, mutta samalla myös utopia.”

Jääskeläinen kirjoittaa Miika Kabataan viitaten, että jos kapitalismi tai muu ideologia on toteutunut sellaisena, että ihmiset ovat siihen tyytyväisiä, se ei ole utopia. Jos taas ideologiaan liittyy tyytymättömyyttä, toivoa paremmasta tai pelkoa huonommasta tulevaisuudesta, voidaan se esittää utopian tai dystopian muodossa.

Suomalaiset utopiat

Konkreettisen kuvauksen suomalaisista utopiayhteisöistä saa Teuvo Peltoniemen kirjasta ´Kohti parempaa maailmaa. Suomalaisten ihanneyhteiskunnat 1700-luvulta nykypäivään (1985). Peltoniemi on viime vuosina vieraillut ja tutkinut suomalaisia utopiayhteisöjä. Häneltä on tiettävästi tulossa aiheesta uusi kirja. ”Siirtolaisuus on usein utopian etsimistä”, hän on todennut.

Suomalaiset ihanneyhteiskunnan tavoitteluprojektit ovat olleet moninaisia. Ne ovat olleet enemmän maallisia kuin uskonnollisia, sosialistinen tai työväenhenkinen ajattelutapa on liittynyt kahteentoista, uskonnollinen seitsemään ja suomalaisnationalistinen viiteen yritykseen. Vegetarismi oli valta-aate viidessä ja näissä korostettiin myös pasifismia. Pyrittiin takaisin luontoon.

Yleinen pyrkimys oli niin sanotusti paluu maalle – niin kuin myös myöhemmissä nykyajan vaihtoehtoliikkeissä on usein hypätty pois yhteiskunnan oravanpyörästä, on Teuvo Peltoniemi todennut.

Jääskeläisen oma juutalais-kristillinen utopia on mielenkiintoista luettavaa jo siksi, että en muista ennen saaneeni lukea kristityn ihmisen utopiakäsityksistä. Tilanpuutteen vuoksi en kuitenkaan tee tästä yhteenvetoa. Jääskeläisen tiivistelmän mukaan kaikki on kiinni Jeesuksen takaisinpaluusta. Silloin tuotannollinen muutos mahdollistaa aidon paikallisuuden, kansat eivät taistele keskenään eikä sota-aseita valmisteta, omaisuuseriä ei koota ja suojella, riemuvuonna velvollisuudet ja oikeudet tasataan.

Vain muutamaa kymmenen käskyn kohtaa on epäilty sopimattomuudesta yhteisen moraalin pohjaksi. Jumala kuitenkin lupaa olla jokaisen Jumala. Avioliitto on miehen ja naisen. Tuossa ajassa ei ole abortin eikä väestöräjähdyksen ongelmia.

Elämää leimaa sisäisesti omaksuttu käskyjen ja moraalin tie, yhteisöllisyys. ”Emme elä pakon maailmassa eivätkä yksityiset mielitekoni määrittele omaa elämääni muiden totuuksista irrallisiksi saarekkeiksi. Joitakin instituutioista tarvitaan kuten edustuksellisia elimiä.

On opittu erottamaan oikean Jumalan Ilmoitus epäjumalien puheista. Voidaan omaksu taidon ja tiedon maailman antimet. Tämän kaiken mahdollistaa Jeesuksen Kristuksen paluu.

26. syys, 2021

MURENEVA VALTIO

Näkökulmia Suomen valtion henkilöstöpolitiikkaan
Toim. Elias Krohn
Kulttuurivihkot 2021
siv. 142

Valtio ei ole enää hyvinvointivaltio, entisensä. Kolmenkymmenen vuoden aikana yhteiskunnassamme on tapahtunut valtava peruutus. Vahvaa valtiota on murennettu supistamalla sen toimintoja, liikelaitostettu, yhtiöitetty, ulkoistettu ja yksityistetty.

Mitä vähemmän valtiolla on tehtäviä, sen vähäisempi on demokraattisen vaikuttamisen rooli. Hyvinvointivaltiota rakennettaessa kasvatettiin politiikan roolia ja siten demokratiaa. Nyt asioista päättäminen on siirretty yrityksille.

Vuosina 1988–2016 valtion budjetissa olevan henkilöstön määrää on vähennetty 215 000:sta 72 000:een. Kahdella kolmanneksella.

Henkilöstön vähentämistä on perusteltu säästämisellä. Todellinen syy on ollut ideologinen, poliittinen, hyvinvointivaltiota ja siinä ohessa demokraattisia menettelytapoja on haluttu rapauttaa. Henkilöstökustannusten erittely tämän osoittaa.

Valtion palkkakustannukset henkilöä kohden ovat noin 60 000 euroa työnantajan sosiaaliturvamaksu mukaan lukien. Veroja ja sosiaaliturvamaksuja tästä on 45 prosenttia. Näin laskettuna henkilön laittaminen työstä pois säästää 60 000 euron sijasta 33 000 euroa. Jos henkilö ei löydä uutta työpaikkaa ja jää työttömäksi tai siirtyy varhemmin eläkkeelle, sosiaaliturva maksaa ja säästö jää enää 15 000 euroon. Kuntasektoriin soveltuu sama kaava, mutta siellä palkkakustannukset ovat keskimäärin henkilöä kohden alemmat.

Viisaampaa olisi lisätä julkisen talouden työllisyyttä, jolloin julkisyhteisöt saavat verotuloja ja ostetusta työvoimasta työpanokset.

’Mureneva valtio -kirjan ansio on siinä, että se kiinnittää faktoihin perustuen huomion todella tärkeään asiaan. Valtion laitosten henkilöstöpolitiikka koskettaa suurta määrää ihmisiä ja sen käsittely on tärkeää selvitettäessä yleisemminkin suomalaisen työelämän nykytilaa. Vieläkin isompaa joukkoa, oikeastaan ihan jokaista, koskettavat valtion henkilöstön vastuulla olevat palvelut ja muut toiminnot.

Kirjassa tarkastellaan yksityiskohtaisesti Tilastokeskusta ja tilastotuotantoa sekä Postia.

Itse olisin odottanut tarkempaa analyysia niistä syistä, joiden vuoksi valtion henkilöstön määrä on supistunut niinkin rajusti kuin se on tehnyt. Yksityistäminen ja liikelaitostaminen ovat toimenpiteitä. Mitkä yhteiskunnalliset välttämättömyydet ja voimat näiden toimenpiteiden takana ovat olleet.

Kirjassa esitellään yksi hupaisa esimerkki: Tilastokeskuksen toimintojen supistamista ei sen ulkopuolelta esitetty tehtäväksi. Supistuksista päätti sen pääjohtaja, agronomi Marjo Bruun. Hänet nimitti tehtäväänsä pätevien ohi ministeri Henna Virkkunen. Bruun tunnusti rehellisesti, että hän ei ymmärrä tilastoista mitään ja osallistui Tilastokeskuksen itsensä järjestämille tilastoinnin alkeiskursseille.

Tänä yhden äänen aikana tällaiset kirjat ovat herkkua, pienine puutteineenkin.

3. touko, 2021

ELÄMÄN ILO

Goliarda Sapienza
Suom. Laura Lahdensuu
Gummerus 2014
ss. 722

Goliarda Sapienzan romaani ´Elämän ilo´ - sanan mukaisesti Ilon taito - ajoittuu 1900-luvun alun Italiaan, Mussolinin fasismin nousun ja vallan sekä sitä edeltävään ja sen jälkeiseen aikaan. Voimakkaassa yhteiskunnallisessa myllerryksessä moni käänsi takkinsa, vasemmistolaisista tuli fasisteja ja taas fasismin kukistuttua monista sen kannattajista tuli vasemmistolaisia, jopa kommunisteja. Kirjan päähenkilö Modesta seuraa tapahtumia toisaalta etäältä, toisaalta osallistuen niin, että istuu sosialistisen lehden rahallisena tukijana viisi vuotta Mussolinin vankilassa. Romaani on loistava ajankuva.

Vuonna 1900 syntynyt Sapienza oli varsinaiselta ammatiltaan näyttelijä. Hän kirjoitti teosta ´Elämän ilo´ vuosina 1967–1976. Hän ei milloinkaan nähnyt kirjaansa painettuna.

Voisi kuvitella, että kustantajien nihkeyden teosta kohtaan johtuneen siitä, että Goliarda Sapienzaa ja kirjan päähenkilö Modestaa on vaikea kategorisoida varsinaisesti mihinkään poliittiseen ryhmään. Itse tulkitsen Modestan anarkistiksi, itsepäiseksi individualistiksi. Anarkistisella liikkeellä oli Italiassa vahva kannatus. Muodostettiinhan siellä anarkistijohtaja D´Annunzion johdolla oma tasavaltansa, joka irtautui emämaasta.

Toinen nihkeyden aiheuttaja saattoi olla se, että romaanissa esiintyvien poliitikkojen, tutkijoiden ja kirjailijoiden nimet ovat todellisia. Myös kirjan muilla henkilöillä on vastineensa Sapienzan elämässä. ´Elämän ilo´ ei ole Sapienzan elämäkerta, vaikka Modestassa on paljon yhtäläisyyksiä kirjoittajansa kanssa.

Kun kirja monien vaivalloisten vaiheiden jälkeen kustannettiin vuosituhannen vaihteessa, se sai valtavan huomion. Se on ilmestynyt useilla kielillä ympäri maailmaa. Siitä on kahdenkymmenen kuluneen vuoden aikana laadittu lukuisia artikkeleja, esseitä, tieteellisiä julkaisuja ja opinnäytetöitä.

Suomalaiset saavat kiittää Gummeruksen kustannusjohtaja Anna Baijarsia, joka saattoi kirjan suomennettavaksi. Italian ulkoministeriö tuki käännöstyötä.

Herkkua lukijalle

Kirjan päähenkilö Modesta syntyy hyvin köyhissä olosuhteissa. Raiskauksen uhrina hänet pelastetaan nunnaluostariin, josta poistuttuaan hänestä tuli älykkyytensä, nokkeluutensa ja röyhkeytensä ansiosta ruhtinatar. Ruhtinas itse oli vaikeasti kehitysvammainen. Rouva vastasi ruhtinaan tehtävistä.

Kirjassa on vahva individualistinen näkökulma. Henkilöiden tunteet vellovat ylös ja alas ja toistensa koskettelu ja seksuaalisuus ovat tiivis osa läsnäoloa. Vahvana missiona on naisten kaikinpuolinen tasavertaisuus. Romaanin kouraisevin ihmissuhde itsemurhauhkineen ja monine tunnemyrskyineen on Modestan ja vasemmistoagenttina toimivan naisen välinen.

Romaanin lukija ei pääse helpolla. Keskittynyt lukija löytää tekstistä nautinnon. Jotkut lauseet ovat niin kauniita, että niihin pysähtyy. Alati lukija tuodaan lähelle päähenkilön ajatuksia ja tunteita, mutta työnnetään sitten taas tarinan seuraajaksi. Kirjan kieli on kokeilevaa. Monitasoisena sen seuraaminen vaatii tarkkaavaisuutta. Kieli on omaperäistä. Lukijan on hyvä tuntea – vaikka ei välttämätöntä - edes jonkin verran tuon ajan Italian historiaa sekä Italian että Euroopan poliittisia henkilöitä. Ajan yhteiskunnalliset viritelmät on kyettävä lukemaan romaanin henkilöiden vuoropuhelujen kautta. Toki osa tapahtumista kuvataan mikroskooppisen tarkasti.

Ajankohtaiseksi kirjan tekee nykyinen poliittinen tilanne Euroopassa. Modestan Italiassa ensimmäistä maailmansotaa seurannut yhteiskunnallisen sekasorron kausi ja mustapaitojen pelottelu- ja väkivaltakampanjat mahdollistivat osaltaan fasismin nousun ensin valtapuolueeksi ja sitten Mussolinin yksinvaltaan. Menettelytavat eivät ole muuttuneet.

Romaanissa toisen maailmansodan jälkeisen ajan kuvaaminen ei ole yhtä intensiivistä kuin kirjan alussa. ”Olemme menettämässä kaiken. Eurooppa häilyy sodan ja kaikkia sotia julmimman rauhan välillä…” Sodan jälkeen Italiassa oli sama tilanne kuin Suomessa. Aikaisemmat sotapoliitikot kääntyivät uuden politiikan kannattajiksi ja jatkoivat saavuttamissaan asemissa. Modestan ylläpitämässä ”ruhtinattaren hovissa” keskityttiin omiin ja toisten tunteisiin. Näin käy, kun yhteiskunnallinen ote kirpoaa.

Yksi upeimmista romaaneista mitä viime vuosina olen lukenut.

 

1. touko, 2021

ULLA WELIN, ISOISÄN TARINA

Ulla Welin, Isoisän tarina
Neirol-kustannus 2012
ss. 245

Ulla Welin on kirjoittanut koukuttavan tarinan, dokumenttiromaanin Lapualta, tiistenjokisesta isoisästään ja tämän kahdesta vaimosta. Teksti soljuu vaivattomasti eteenpäin, lyhyet murrejaksot on istutettu niin hyvin osaksi lauseita, että se ei lukemista hidasta. ”Isoisän tarina” on ehdottomasti yksi parhaimpia suvusta kirjoitettuja romaaneja mitä olen lukenut.

Suomi rakentui ihmisten työssä, paikallisella tasolla. Welin kuvaa tätä prosessia. Hänen romaaninsa kuvaa yksilötason historiaa elimellisessä kytköksessä paikallisiin, alueellisiin ja valtakunnallisiin kehyksiin ja kehityksiin. Juuri tässä on ´Isoisän tarinan´ ansio. Se tekee kirjasta historiallisuudessaan ajattoman.

Päähenkilön Vihtori Leppäsen elinaikana 1863–1936 suomalainen yhteiskunta kehittyi askelin, joihin mikään sitä edeltävä aikakausi ei ollut yltänyt. Tuolloin rakentuivat nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan rakenteet, kuten myös se yhtenäiskulttuurimme, joka jaksoi sota-ajat ja jälleenrakennustyön sekä hyvinvointivaltion ja rauhan ulkopolitiikkamme rakentumisen.

”Ei ole ihmistä luotu olemaan yksin, ja niinpä ovat nyt toisilleen lupautuneet ja näin ollen kihlautuneet vakain aikein astua kristilliseen aviosäätyyn, talollinen, leski Heikki Jaakobinpoika Leppänen ja neitsyt Eeva-Sofia Antintytär Ruokonen, tytär Ruokosen talosta.”

Vihtori Leppäsen elinajan rakennustöille pohjautuu myös entisen yhtenäiskulttuurin hylännyt nykyinen yhtenäiskulttuuri, jossa valitut totuudet ovat lähes kaikille pyhiä.

Yrittäjähenkinen, ajattelultaan ennakkoluuloton Leppänen kuului heihin, joiden luovuus ja rohkeus loivat paikallisyhteisö Tiistenjoelle hyvinvointia ja sen myötä toivat uusia ajattelutapoja ja arjen käytäntöjä.

Vihtorin elinaikana tapahtuneet muutokset ja tapahtumat olivat niin huomattavia, että niiden luetteleminen on tarpeen:

Yritystoiminnalle luotiin lainsäädännölliset edellytykset. Lisääntynyt vapaa-aika ja toisaalta varallisuuden kasvu mahdollistivat luovien ihmisten yritys- ja muun kuin maahan sidotun työn ja toiminnan viriämisen.

Koettiin nälkävuodet ja useat epidemiat. Niihin kuoli huomattava määrä väestöstä.

Luotiin kouluverkosto ja sen jälkeen varakkaimmilla oli mahdollisuus lähettää lapsensa oppikouluihin. Terveydenhuollon kehittymisen ansiosta äidit eivät enää kuolleet synnytyksiin. Kun tyttöjen tiedettiin elävän yhtä pitkään kuin poikien, heitä ruvettiin myös kouluttamaan.

 Syntyi nuorisoseuraverkosto ja sen myötä pitäjissä saattoi olla mm. useita teatteriryhmiä. Ne esittivät paljon Minna Canthin Työmiestä. Sivistyksen laajentamisen saralla nuorisoseuraliikkeen merkitys oli mittaamaton.

Koettiin laaja muuttoliike Amerikkaan. Se kosketti erityisesti Etelä-Pohjanmaata. Se pelasti monet talot. Tiloja ei tarvinnut pilkkoa.

Sukunimet muutettiin ruotsinkielisistä suomalaisiksi: ”Vaan eihän se tänne lakeuksille tuo muutosta. Ainahan täällä on ollut Ala-Rintaa ja Ylä-Koskia, Hakalaa ja Erkkilää.”

Tieto terveydestä ja hygieniasta levisi Suomeen. Se oli uutta kautta maailman. Vasta Vihtorin syntymäaikoihin Ranskan sairaaloissa havahduttiin, että leikkauspotilaat jäivät paremmin henkiin, kun lääkäri pesi ennen leikkausta edellisen potilaan veret käsistään ja leikkausvälineistään.
”-Vauvaa pitää pidellä näin, tukea niskaa. Vaihtaa kapaloita, huuhtoa pyllyä ja imettää. Eikä saa antaa lehmän maitoa, se on liian vahvaa. Ja käsiä pitää pestä, ennen kuin vauvaa koskettelee, neuvoi kätilö.
-Kyllä täällä on lapsia ennenkin hoidettu ja tiedetty kuinka pidellään. Turhaan se uusi ihminen käy neuvomassa, murisivat vanha emännät happamina.
-Mutta nyt, kun se on tullut, niin eipä oo kuollut lapsia, niin kuin ennen ja lapset ovat terveempiä…”

Poliittinen vasemmisto heräsi ja työväenliike syntyi. Myös osuuskauppaliikkeen ja säästöpankkien syntymisellä oli suuri merkitys. Pellervolaisen liikkeen vaikutus oli erityisen huomattava, vaikka se Welinin tekstistä uupuu sen rajautuessa varakkaan Leppäsen näkökulmaan.

Yleinen yhteiskunnallinen herääminen kiinnitti ihmisten huomion kaikkiin tarpeisiin. Yksi niistä oli naisten äänioikeus. Emännät keskustelivat siitä vilkkaasti myös Tiistenjoella.

Ensimmäinen maailmansota. ”Eteläpohjalaiseen kylään sen vaikutus ei ulottunut.”

Itsenäisyysliikkeen ja erikseen jääkäriliikkeen syntyminen, jotka osaltaan johtivat maamme itsenäisyysjulistukseen 6.12.2017.

Sisällissota ja heimosodat. Viimemainittuihin lähdettiin suuremmitta puheitta, salaa.

Pitäjiin palkattiin kiertävät karjakot. Tuli sähkö ja puhelimet. Autot ilmestyivät maanteille ja traktorit pelloille. Vuonna 1929 Lapuan kirkonkylän alueella oli jo 46 autoa, 17 moottoripyörää sekä lisäksi jokunen traktori. Vuonna 1930 Leppäsen perheessä pohdittiin radion hankintaa. Tiistenjoella oli jo 42 puhelinta.

Lamavuosien pakkohuutokauppojen vyöry vei monta tilaa pankkien omistukseen.

Suosittelen Welinin dokumenttiromaania jokaiselle, joka suunnittelee esivanhempiensa elämäkerran kirjoittamista. Me olemme ensisijaisesti yhteisöissämme ja yhteiskunnassa toimivia henkilöitä. Tämä tulee Welinin tekstissä hienosti esille.

Ulla Welinin romaani loppuu kauniisti: ”(Vihtori) Henkäisi vain vielä kerran työläästi ja tukahtuneesti.
Eikä häntä enää ollut.
Oli vain se vaate, jonka jokainen meistä saa sielunsa, henkensä ja unelmiensa suojaksi, ja joka elämän varrella kasvaa, kutistuu ja lopulta kuluu harmaaksi ruttuiseksi ja läpikuultavaksi.”

En tiedä miten tunnettu Welinin dokumenttiromaani on Lapualla. Kirjahyllyissä sen paikka on Lapuan historia -kirjan vieressä.

1. tammi, 2021

KUINKA TE KEHTAATTE

Kai Ekholm
Jörn Donner,
Kuinka te kehtaatte
Docendo 2020

Jörn Donner edusti jo taaksejäävää vapaamielistä liberalismia, joka oli utelias elämälle ja sen moninaisille ilmiöille. Hänen poistumisensa supisti edelleen suomalaisen intelligentsijan vähäistä joukkoa. On oireellista, että Donner ja Matti Klinge fiksoituivat ajoittain keskenään.

Kai Ekholm on kirjoittanut upean teoksen, jossa uppoudutaan Donnerin töihin ja niiden taustoihin tavalla, joka avaa auki ihmisen nimeltään Jörn Donner. Teos on parhainta elämäkertakirjallisuutta, vaikka Ekholm itse ei kirjaansa elämäkerraksi nimeä.

Itselleni Jörn Donner on aina edustanut sivistysporvarismin parhaimmistoa. Olen aina ajatellut, että Donner on kaksijakoinen. Toisaalta oman julkisuuskuvansa muokkaaja, toisaalta kurinlaisesti työtään tekevä. Tämä todentuu kirjassa. Olen pitänyt Donneria Suomen Honoré de Balzacina. Ilolla totesin, että vertaus mainitaan myös kirjassa samoin kuin luonnehdinta, että Donner oli erityisherkkä. Erityisherkillä on usein taipumus peittää epävarmuutensa voimakkaalla esiintymisellä.

Donner halusi ymmärtää todellisuutta ja vaikuttaa siihen. Hän pyrki rehellisyyteen käyttäen mediaa lisääntyäkseen. Ekholm toteaa, että me suomalaiset emme ole erityisen rohkeaa kansaa ja kysyy eikö meidän pitäisi puhua sivistyneistön vähäisestä kansalaisrohkeudesta. Donner hoiti siitä suurimman osan. ”Suomalaisen sivistyneistön hiljaisuus on ollut korviahuumaavaa.” Olemme oppineita jäljittelijöitä.

Polkuriippuvuuden teorian mukaan elämän alkuvaiheessa lukitut ratkaisut tuottavat kapean tilan, jossa menneisyys hallitsee tulevia valintoja. Donner on erinomainen esimerkki siitä, miten polkuriippuvuudesta vapaudutaan (suku, esikuvat, puolue). Hänestä kasvoi epäilevä itsenäisesti toimiva eurooppalainen intellektuelli.

Intellektuellit ovat usein häiriköitä, satiirikkoja ja ilveilijöitä. He ovat huolissaan totuudesta ja separoivat sitä esiin. He kyseenalaistavat voimassa olevat normit. Intellektuellien tehtävä ei ole miellyttää. He ovat haastajia, jotka toimittavat typeryksiä totuuden eteen. Donneria itseään ei kiinnostanut älymystön määrittely ellei oteta lukuun hänen taipumustaan Matti Klingen ivaamiseen. Englantilainen journalisti Christopher Hitchens oli Donnerille ”elämän ja kuoleman konsultti”, jolle hän omisti Mammutin. Hänelle riitti ystävä, joka ei ollut elossa. Donner ei näet ehtinyt tavata Hitchensiä.

Hitchens määrittelee intellektuellin tehtävän: on velvollisuus puhua monimuotoisuuden puolesta ja vaalia, ettei asioita sloganisoida. Maailmasta ei pidä kirjoittaa liian yksinkertaisesti.

Intellektuellien paradoksi on, että he eivät ole koskaan täysin vapaita. Tämä oli myös Donnerin kohtalo. Heistä jokaisella on taloudellista, poliittista ja julkisuuteen liittyviä intressejä. He tarvitsevat kustantajia, työtilaisuuksia ja mesenaatteja. ”Valtaa vastaan voi kapinoida, mutta se ruokkii, pukee ja kiittää.” Tässä liberaali älymystö poikkeaa esimerkiksi työläisälymystöstä. Viime mainitun tehtävänä on radikaalisti muuttaa yhteiskunnan valtarakenteita.

Irtiottaja

Donner oli taitava valitsemaan fooruminsa. Hän otti arkimedian haltuun jo kuusikymmentäluvulla. Hän ei koskaan kätkenyt lahjakkuuttaan. Meille jäi tosin epäselväksi minkä alan lahjakkuus hän varsinaisesti oli. Hän ärsytti monia. Ei kuitenkaan liene Donnerin syy, kun ärsyynnytään hänen laukomistaan totuuksista.

Hän vieraili pakolaisleirillä ollessaan mukana ulkoministeri Paavo Väyrysen Jordanian matkalla ja kirjoittaa: ”Matka Ammanin Intercontinental-hotellin aulan upottavista nahkasohvista Baqa´an pakolaisleirin haiseville kujille opettaa enemmän Lähi-idän politiikan realiteeteista kuin hotellin kirjakaupan lähi-itäosaston kirjat yhteensä.”

Ollessaan mukana ulkoministeri Väyrysen Etelä-Afrikan matkalla, hän irtautuu delegaatiosta ja hakeutui keskusteluun maan valkoisen eliitin kanssa. Teko ei vastannut Suomen ulkopoliittista linjaa. Donnerille suvaittiin asioita, jotka muilta oli kielletty. Koska hän ei ollut asettautunut yleisiin puitteisiin, ei hän niitä voinut rikkoakaan.

Nuori Donner valittiin Helsingin kaupunginvaltuustoon SKDL:n edustajana. Hulppeasti hänet pyydettiin saman tien SKDL:n liittoneuvoston jäseneksi, vaikka mies ei ollut edes puolueen jäsen. Donner on harvoja suomalaisia, joka on valittu puolueen johtoon ilman että on sen jäsen. Ellei peräti ainoa. Sittemmin hän oli kansanedustaja sekä SDP:n ja RKP:n jäsenenä ja edustajana. Vuonna 1987 Donner tunnusti olleensa aina lähellä sosialidemokraatteja. ”Kannatan yksityistä yritteliäisyyttä, mutta mielipiteiltäni olen silti kaukana kokoomuksen ja keskustan akselilta, sillä he haluaisivat vain kieltää kaiken. Demarit ovat paljon liberaalimpia.”

Neuvostoliittoa hän kritisoi kärkkäästi. Donnerin kanta perustui pitkälti siihen, että hänelle sananvapaus oli hyvin tärkeä oikeus. ”Älymystön kieli tähtää epäilyksen kylvämiseen ja vaalimiseen, kun poliitikon ja julistajan kieli pyrkii nimenomaan epäilyn hälventämiseen.” Hän kannatti Suomen harjoittamaa ulkopolitiikkaa. Hänen päiväkirjoistaan käy ilmi, että vuonna 1956 hän toivoi Fagerholmin häviävän Kekkoselle.

Jörn Donnerilla oli maine, jonka hän itse loi. Hänet valittiin Suomen seksikkäimmäksi mieheksi ja hänen naisistaan kirjoitettiin paljon. Julkisuuskuvan mukaan hänen piti olla boheemi nautiskelija. Todellisuudessa Donner oli kovakuntoinen harrastaen useita urheilulajeja. Lihaa ja makkaraa hän ei syönyt vuosikymmeniin. Hän esiintyi baarien miehenä, vaikka viihtyi parhaiten verkkoja kokemassa. Hän mesosi julkisuudessa, vaikka kaipasi kirjoitusrauhaa. Hän esiintyi misantrooppina, vaikka oli kohdatessa lämmin ja välittävä hahmo. Hän esiintyi erakkona, vaikka kohtasi satoja ihmisiä. Viimeiset vuosikymmenet hän oli tunnollinen perheenisä.

Sivistysporvari

Professori Matti Klinge on huomauttanut, että Donner puhuu aina isänsä puoleisesta suvusta. ”Ei koskaan sanaakaan äidin puoleisesta suvusta. Miksi ei? Hänen äidinäitinsä oli huomattava kirurgi, suojeluskuntien ylilääkäri, hänen kaksi enoaan jääkäriupseereita, heistä Donner ei puhu sanallakaan. Saamme sen käsityksen, ettei hän ole koskaan tuntenutkaan heitä.”

Klingen mukaan Donnerin traumaattinen piste on äidittömyys; kun on jäänyt ilman äitiä, se on psyykkisesti paljon kovempi trauma kuin isättömyys.

Kirjailija-terapeutti Anja Snellmanin mukaan Donnerissa ilmenee aspergermaista epäsosiaalisuutta. ”Olen jo pitkään ajatellut, että Jörn Donner on erityisherkkä. Tämähän ei ole mikään syndrooma, diagnoosista puhumattakaan, vaan synnynnäinen neurologinen ominaisuus, joka tekee ihmisestä tietynlaisen… Ketterä verkostoituja ja karismaattinen estradipersoona voi olla syvimmillään erakkoluonne, jopa kausiluonteinen ihmisvihaaja.”

”Olen myös ajatellut, että Jörn Donnerissa on paljon feminiinisiä piirteitä”, Snellman toteaa.

Donnerin ikäpolven ihmiset – kuten me häntä nuorempi sukupolvi - huomaavat, että hurjimmistakin liioitteluista syntyy ajan oloon uusi keskinkertaisuus. Vaikka Donnerissa oli loppuun saakka koteloitunutta vihaa ja hän näki ympärillään vain negatiivista vapautta, alkoi hyökkäys porvarillista typeryyttä kohtaan tuntua väsähtäneeltä. Vanha Donner oli mitä selkein sivistysporvari. Karl Popperin teos ”Avoin yhteiskunta” oli hänelle aina tärkeä.

Ekholm on kirjoittanut loistavan teoksen. Asetan sen kirjahyllyyni Matti Klingen viiden muistelmakirjan ja kahdenkymmenenyhden päiväkirjan viereen. Keskenään kinastelevat intellektuellit.