30. marras, 2020

RATKAISUJA POPULISMIIN

Ratkaisuja populismiin
Vastaavat toimittajat:
Ernst Stetter, Tamás Boros,
Maria Freitas
Suom. Veera Hänninen
Kalevi Sorsa-säätiö 2019

Kalevi Sorsa-säätiön suomentama kirja ”Ratkaisu populismiin. Miksi eurooppalaiset äänestävät populistipuolueita, ja miten tähän haasteeseen pitäisi vastata” on tärkeä populistisia liikkeitä koskeva puheenvuoro. Englanninkielisen alkuperäisteoksen kustantajia ovat sosialidemokraattiset ajatuspajat Foundation for European Progressive Studies ja unkarilainen Policy Solutions.

Sana ”populismi” on sangen vaikeasti tavoitettava. Sanaa käytetään monissa tarkoituksissa. Sitä käytetään usein mustamaalaamaan poliittisia liikkeitä, joiden katsotaan rikkovan poliittisen korrektiuden rajoja. Kaikissa poliittisissa liikkeissä on populistisia elementtejä. Timo Soinin mukaan populismi rakentuu epäluottamukseen, identiteetin murtumiseen, koettuun sosiaalisen aseman heikkenemiseen ja poliittisten ryhmien rajojen hämärtymiseen. Soinin määritelmästä päätellen populistit ovat saapuneet poliittiselle kentälle, koska vanhoista puolueista on tullut lähinnä vaaliorganisaatioita.

Kirjassa tarkastellaan populismia Unkarissa, Saksassa, Ranskassa, Italiassa ja Suomessa. Kussakin maassa on tehty populististen puolueiden kannattajien haastatteluja. Niissä nousi esiin nostalgia heidän maansa kulta-ajasta. Haastateltavat viittasivat lähes yksimielisesti 1980- ja 1990-lukuihin. Tuota ajanjaksoa leimasi Unkarissa kommunistien valta, Italiassa verrattain vakaa hallituskausi, jota johtivat sosialistit ja kristillisdemokraatit ja Ranskassa valtaa pitivät sosialistit ja François Mitterand.

Ihmisten mielessä 80- ja 90-luvut yhdistyivät ennen kaikkea työpaikkojen pysyvyyteen ja taloudelliseen kasvuun. Sitä menneisyyttä äänestäjät muistelevat ja jota he pitävät vakaan turvallisuuden aikana, jolloin heidän kotimaansa oli vielä ”itsenäinen ja aito”. Kahden vuosikymmenen aikana koettujen muutosten vuoksi nämä samat äänestäjät kokevat nykyään tuskin olevansa kotonaan omassa kotimaassaan.

Muutosta sinänsä ei vastusteta

Kansallisen identiteetin tärkeys ja se, että kansakunta on turvaverkko ja kulttuurisen yhtenäisyyden voima, on yleinen populististen puolueiden kannattajien trendi. Koetaan, että muuttuva maailma uhkaa heidän juuriaan, historiaansa, perinteisiä arvojaan ja uskontoaan. Globalisaatio ja joskus Euroopan unioni ovat näiden uhkien pääasiallisia lähteitä. Samaan aikaan Euroopan unionin kannatus on vahva, jopa Unkarissa.

Erityisesti edellä mainittuja arvoja uhkaavat (muslimi-) maahanmuuttajat. Kansakunnan ”kuolema” on toistuvat pelko. Pelätään monikansallisten yritysten toimista, samanlaisista kaupoista, ravintoloista ja kahviloista aiheutuvaa kansallisvaltioiden yhdenmukaistamista. Toisaalta globalisaatioiden hyödyt tunnustetaan. Erityisesti valtava tavaravalikoima ja mahdollisuudet matkustaa edullisesti ja helposti saavat kannatusta.

Kaiken kaikkiaan nämä ihmiset haluaisivat myös kansallisvaltion säilyttävän valta-asemansa kansainvälisessä yhteistyössä monikansallisten yritysten vaikutuksia ja ylikansallisia organisaatioita vastaan.

Populististen puolueiden kannattajat eivät vastusta muutosta ja globalisaatiota, vaan niiden nykymuotoja. He ovat vasemmistolaisten talousarvojen kannalla kritisoidessaan globalisaatiota siitä, että se kasvattaa varallisuuseroja, jakaa yhteiskuntaa ja tuhoaa pieniä paikallisia yrityksiä ja paikallista tai alueellista tuotantoa.

Toinen lähde, josta vallitseva taloudellisen epätasa-arvon tunne kohoaa, liittyy pakolais- ja maahanmuuttokysymykseen.

Turvallisuuden ja vakauden kaipuu on selvästi lisääntynyt viimeisimmän kymmenen vuoden aikana. Onkin ilmeistä, että nykyisellä ”pelon aikakaudella” turvallisuus on noussut ihmisille vapautta tärkeämmäksi arvoksi. Toinen vastaajilta vastakaikua saanut avainsana oli vakaus. Käsittämättömän nopeat muutokset teknologiassa, ihmisten asuinalueilla tapahtuvat kaupunkikuvan ja etnisen kokoonpanon muutokset sekä vakiintuneiden tapojen muuttuminen kaikki johtavat vastareaktioon, jossa merkittävä osa ihmisistä vaatii muutoksia, jotka lopulta toisivat vakautta.

Ratkaisuja populismiin -kirjan ansio on, että siinä ei leimata, vaan kerrotaan tosiasiat. Tunnustetaan globalisaation, kansallisuuksien ja identiteettien murtuminen. Ihmisten reaktiot ovat luonnollisia. Tosiasiassa populistien kannatus on huomattava lähes kaikissa puolueissa, vaikka se ei näy äänestyskäyttäytymisessä.

Kirjaa lukiessa tulee miettineeksi, että liian nopean muutoksen vastustamisen voi nähdä myönteisenä. Silloin kun muutos tapahtuu ihmisistä riippumatta, olisikin syytä pysähtyä analysoimaan minne ollaan menossa. Erityisesti globalisaatioon liittyy taloudessa tapahtunut omalakinen muutos. Agenttina on talouden laki, ei ihmisten tahto, ei ainakaan ihmisten demokraattisesti päättämä tahto.

Uusi nationalismi

Unkari on oma erityinen lukunsa populistisessa politiikassa. Jo yksin Unkarin vuoksi kirja kannattaa lukea ymmärtääkseen unkarilaisten äänestäjien näkemyksiä. Suomen yksipuolisesta mediasta saa väärän kuvan unkarilaisten tilanteesta ja tahdosta.

Vaikka myös Unkarissa esiintyy avointa vihamielisyyttä EU:ta kohtaan, 70 prosenttia kansasta kannattaa maan EU-jäsenyyttä. Lähes kaikissa jäsenvaltioissa EU:n kannatus on korkein pitkään aikaan.

Kirjassa esitellään populistiselle politiikalle edistyksellisiä ja vasemmistolaisia vaihtoehtoja. Unkarilaisen kirjoittajan Tamas Boroksen esittelemä vasemmistolainen vaihtoehto sisältää osin aineksia, jotka ovat lähinnä periksi antamisia oikeistolle kuin todellisia vaihtoehtoja.

Tamas Boros´n yksi vaihtoehto: ”Eurooppa suojelee -narratiivi on yhtä aikaa vasemmistolainen ja Eurooppa-myönteinen, ja se vastaa äänestäjien kasvavaan vakauden ja turvallisuuden tarpeeseen. Tämä narratiivi voisi alleviivata sitä, että suurten yritysten tulisi pysyä eurooppalaisissa käsissä, ja EU:n on suojeltava työntekijöitä aasialaisilta ja amerikkalaisilta yrityskaupoilta; vahvojen EU-tason ammattiliittojen täytyy olla aktiivisia yli kansallisten rajojen työntekijöiden oikeuksien puolustamisessa, ja EU:n rajavalvontavirastojen ja eurooppalaisen armeijan täytyy turvata Euroopan rajat ja EU-kansalaisten turvallisuus ja vapaus. Esimerkiksi nämä ovat mahdollisia suuntia, joista vasemmistopuolueet voisivat hakea lisäkannatusta tässä asiassa.”

Puheet EU-armeijasta tullevat siis lisääntymään ja Kiinan vastaisuus lisääntyy. Ei kovin perinteistä vasemmistolaisuutta!

Sen sijaan alue- ja kulttuuritutkimuksen professori Jussi Pakkasvirta kirjoittaa mielenkiintoisesti nationalismista luvussa ”Mitä voidaan oppia populismista Suomessa”. Oppialansa asiantuntijana hänellä on kyky nähdä kulttuuristen muutosten ehdot. Hänen mielestään ”liberaalien ja vasemmistopuolueiden täytyy kyetä uudistamaan nationalismikäsityksensä”.

”Nationalismi voidaan ymmärtää paitsi poliittisen yhteisön luomisena, myös maailman ja maailmankuvan rakentamisena. Nationalismi kuvastaa pitkäaikaisia henkisiä muutoksia (arvoja, normeja ja mentaliteetteja)… ”Positiivinen nationalismi” voisi tarkoittaa vaihtoehtoisia tapoja ja menetelmiä hyväksyä nykyelämän monimutkaisuus – yhteiskunnan avoimuus yhdistettäisiin luotettavaan kansalliseen valvontaan ja turvallisuuteen. Yhteisöt, jonkinlaiset rajat ja sosiaaliset verkostot näyttävät yhä olevan tärkeitä äänestäjille. ”Positiivinen nationalismi” voisi tarjota poliittisen yhteisön, jossa yhdistyy vapaus ja vastuu – oli se sitten yhden kansakunnan tai kansakuntien liiton sisällä.”

Populistisissa liikkeissä on äärioikeistolaisia ryhmiä, joissakin vahvempina joissakin taas vähemmän merkittävinä. Niiden olemassaolon ei saisi häivyttää näkemästä, että valtaosa populististen liikkeiden kannattajista on tavallisia ihmisiä, jotka vastustavat liian nopeaa ja hallitsematonta muutosta. Olisi kummallista – suorastaan epätervettä - jos siihen ei reagoitaisi.

16. marras, 2020

PAKANAVUOSISTA PUTINIIN JA NOVGORODISTA NIINISTÖÖN

Arvo Tuominen
Suomi Venäjä koko tarina
Pakanavuosista Putiniin ja
Novgorodista Niinistöön
Readmi.fi 2020
279 siv.

Arvo Tuomisen uusi kirja vilisee reaalielämän ja yksittäisten tapahtumien välisiä paradokseja. Yksi karmeimmista on, kun Suomessa jatkettiin sisällissotaa ja tapettiin toisiamme senkin jälkeen, kun Brest-Litovskin rauhanneuvotteluissa sovittiin jo talvella, että Suomi siirtyy Venäjän etupiiristä Saksan etupiiriin. Tästä kimpaantuneena Suomen ystävä Aleksandra Kollontai erosi neuvostohallituksen sosiaaliministerin tehtävästä.

Brest-Litovskin rauhan tapaus käyköön esimerkkinä Tuomisen tavasta pelkistää. Kun pienet mutkat ohitetaan, paljastuu todellisuus tähtikirkkaan taivaan lailla. Tästä eivät kaikki tietenkään tykkää, mutta juuri pelkistysten ja rohkeiden käsittelykulmiensa ansiosta Tuomisen kirja panee ajattelemaan. Se kaiketi on uuden tiedon tarkoitus. Pelkistykset jättävät sijaa vasta-argumenteille. Loistavaa journalistista työtä.

Suomi on pieni pläntti Venäjän koillisnurkassa. Suomesta itään katsottuna Venäjä on tajuttoman suuri. Kokoero aiheuttaa pelokkuutta ja viisauden tarvetta. Naapuriimme verrattuna meidän suomalaisen kulttuurin ja tieteen saavutukset ovat vaatimattomia. Sodittu on. ”Sodittu on sekametsien ja soiden sekä hallitsijoiden ja pappien oikkujen tähden. Jos olisi edes taisteltu kullasta, öljystä ja timanteista, olisi historia helpommin ymmärrettävissä”, kirjoittaa Tuominen. Hyökätty on historian aikana molemmin puolin suunnilleen yhtä monta kertaa, yhteensä nelisenkymmentä kertaa. Nykyinen raja vastaa jokseenkin kaikkien entisten rajojen keskiarvoa.

”Yksikään sota ei kuitenkaan lopu aseiden vaiettua.”

Kolme autonomian kautta

Kirjassa käsitellään erinomaisen yksityiskohtaisesti Talvisodan syntymisen syyt, Mannerheimin, Paasikiven ja Tannerin näkemys kontra kaikki muut, jopa kansan enemmistö.

Suomen ja Neuvostoliiton välillä vallitsi ennen Talvisotaa suuri epäluottamus. Eräskin emigranttirouva opetti koiransa pissaamaan Neuvostoliiton suurlähetystön paraatioveen. ”Tämä toistui päivittäin ja niinpä Neuvostoliitto antoi asiasta Suomelle nootin. Koirankusijuttu loppui, kun poliisivartio ryhtyi valvomaan oven diplomaattista koskemattomuutta.”

Hyviäkin hetkiä on ollut. Kaksi autonomista aikaa. Ensimmäisessä luotiin Suomen valtiolliset instituutiot ja toisessa luotiin hyvinvointivaltio ja kyky rauhan ulkopolitiikkaan. Menneillään olevasta kolmannesta autonomiastamme tehdään arvio vasta myöhemmin. Suomi meni euroon entisten kansandemokratioiden kanssa, ei jäänyt sen ulkopuolelle kuten toiset pohjoismaat. Natosta ei uskalleta äänestyttää kansaa. ”Asia on hoidettu siten, että Naton viides pykälä korvataan F-35-pykälällä ja YYA-sopimus isäntämaasopimuksella.”

Erityisesti ensimmäinen autonomia oli Suomelle tärkeä. Ilman sitä Suomi ei olisi sitä mitä se nyt on. Pietari oli vuonna 1870 maailman suurin suomenkielinen kaupunki. Siellä asui enemmän suomalaisia kuin missään muualla, edes Helsingissä ja Turussa. Monet yrittäjät, kauppiaat, käsityöläiset, virkamiehet ja upseerit loivat uransa Pietarissa. Nuohoojista suomalaisia oli 60 prosenttia, kultasepistä 44 prosenttia sekä prostituoiduista viisi prosenttia. Kaupungin virallinen pyöveli oli suomalainen ja Karl Fazer haki oppinsa sieltä. Suomalaisia voidaan luonnehtia venäläisyyden protestanttiseksi versioksi.

Suomen ja Venäjän raja on enemmän kuin kahden naapuruksen raja. Se on kahtia jakautuneen kirkon ja uskonnon raja. Jokaisen Jukka Korpelan kirjan ´Länsimaisen yhteiskunnan juurilla´ lukeneen on ehkä muita helpompi mieltää maidemme välisen rajan laaja merkitys.

Sanonta, jonka mukaan emme ole venäläisiä, emme ruotsalaisia, olemme suomalaisia kuvaa parhaiten kansaamme. Suomessa on omaksuttu paljon venäläistä, saksalaista ja ruotsalaista. Siniristilippukin oli helppo valinta. Se poikkesi Venäjän laivaston lipusta vain ristin asennon suhteen.

Tuomisen mukaan länsi ei muodosta uhkaa Venäjälle, mutta se on hyödyllinen vihollinen, joka yhdistää kaikki venäläiset oman kansakunnan luomiseen. Tuomiselta jää sanomatta, että Venäjän uhka on hyödyllinen myös Yhdysvalloille, sillä se yhdistää lännen johtajat sen ympärille. Lännen johtajille Venäjän synti on nousu sekaannuksen tilasta merkittäväksi poliittiseksi ja taloudelliseksi tekijäksi. Sitä pidetään myös Suomessa Venäjän vihamielisenä tekona. Totta onkin, että historian kulussa Venäjän heikkouden hyväksikäyttö on aina kostautunut.

Mielenkiintoisia yksilöhistorioita

Arvo Tuominen kuvaa vajaalla kolmellasadalla sivulla Suomen ja Venäjän historian juoksun päävirrat. Maamme ovat sidoksissa toisiinsa, halusi sitä tai ei. Vastenolo on aina tuonut onnettomuutta, ystävyys parempaa elämää.

Venäläiset suhtautuvat suomalaisiin mitä sydämellisimmin. Venäjällä suomalaisuudesta on etua. Venäläinen media uutisoi Suomesta pääasiassa positiivisesti tai neutraalisti. Kielteisten uutisten määrä on viisi prosenttia. Suomessa tilanne on päinvastainen.

Kirjailija, diplomaatti, feministi Aleksandra Kollantain elämästä kerrotaan seikkoja, joita ei ole Suomessa aikaisemmin esitetty yhtenäisesti. Kollontaista on julkaistu vain yksi suomenkielinen elämäkerta, sekin vuodelta 1946.

Kollontain ansiosta neuvostonaiset saivat itsemääräämisoikeuden kehoonsa, kun abortti laillistettiin Neuvostoliitossa ensimmäisenä maana maailmassa vuonna 1920. Kollontai kannatti vapaata rakkautta. Hänen mielestään seksiakti ei ole sen kummempaa kuin vesilasin juominen. Kun hän sitten rakastui toden teolla, hän mustasukkaisuuspuuskassa ampui rakastettuaan rintaan. Joka tapauksessa Kollontain esimerkki on monessa suhteessa inspiroinut Länsi-Euroopan feministejä.

Aleksandra oli kaunis ja tyylitietoinen nainen. Hän kuului alun perin menševikkeihin, mutta liittyi bolševikkeihin jo ennen vallankumousta. Hänen äitinsä oli suomalainen. Tässä ilmeinen selitys Kollontain kiinteälle Suomen suhteelle. Hän auttoi Paasikiveä rauhanneuvotteluiden käynnistämisessä 1944.

Stalinin jälkeen todelliseksi johtajaksi nousseesta Georgiassa syntyneestä Lavrenti Berijasta Tuominen kirjoittaa tietoja, jotka ovat ilmeisen uusia Suomessa. Berijahan tunnetaan lähinnä vankileirien organisoijana. Hänen vapaamielinen asenne vähemmistökansoja kohtaan ja talouspoliittinen ajattelu ovat jääneet meille vieraiksi. Hän kuitenkin menetti valtansa Itä-Saksan kansannousun vuoksi. Muut neuvostojohtajat katsoivat kansannousun Berijan hölläkätisyyden syyksi.

Myös monet vähemmän tunnetut henkilöt saavat mielenkiintoisen henkilökuvansa kirjassa, kuten Ruotsin viimeinen pyöveli Anders Gustaf Dahlman, Vladivostokin hautausmaalla lepäävä merikapteeni Fridolf Fabian Höök, nuori vakooja Sergei Solovjov ja muut.

Yksi kiehtovimmista henkilökuvista kertoo teini-ikäisestä Eufrosynestä, joka napattiin isovihan aikaan orjaksi Venäjälle. Siellä hän päätyi Pietari Suuren luo. Pietarin poika Aleksei rakastui vallan vietävästi punatukkaiseen Eufrosyneen. Asiat mutkistuivat niin, että Pietari Suuri murhautti poikansa. Vallanperimys sai uuden käänteen. Eufrosyne päätyi lopulta varakkaana naisena avioon Pietarin varuskunnan upseerin kanssa. Eufrosyne on ainoa suomalainen, joka on ihan oikeasti muuttanut Venäjän pomon valintaa.

Kun Tuomisen teksti on kaiken muun lisäksi tunnetusti elävää, voin suositella kirjaa jokaiselle, erityisesti heille, joilla on halu musertaa luulo tiedolla. Myös tätä, kuten edellisiäkin, Tuomisen kirjaa joutunee etsimään kirjakauppojen perähyllyiltä. Näinä aikoina se lienee kirjalle ainoastaan ansio.

11. loka, 2020

ON TILAA… ELÄÄ

Tarmo Parviainen
On tilaa… elää
Tikkurilan Paino Oy 2020
Kansikuva: Sari Parviainen

Vankeinhoidon ammattilainen Tarmo Parviainen julkaisi kirjan jäädessään eläkkeelle palkkatyöstään. Parviainen on elämässään ollut monessa yhteiskuntavaikuttamisen tehtävässä, joista hän ei kuitenkaan ole eläköitymässä.

Kirjan julkistaminen on oiva keino jättää taakseen tärkeän elämänvaiheen. Tarmo itse kertoo kirjan takakannessa:

”Luulen voivani valita paljon, erialaista ja kiinnostavaa. Kaikkea sitä, mistä olen haaveillut tai luullut haaveilevani. Eri värejä, kuvia, maisemia, kaupunkeja ja kyliä sekä kulttuuria, ruokaa ja juomaa, elokuvia, kirjoja, ääntä ja hiljaisuutta – elämää ihmisten keskellä. Elämää läheisten ja perheen kanssa. Ei ole kiire.

Luulen, että aika muuttuu tunneista aluksi aamu- ja iltapäiviksi, lopulta vain päiviksi. Kuukauteen jää neljä viikkoa. On edelleen arkipäiviä ja viikonloppuja, mutta työpäiviä ja ylimääräisiä juhlapyhiä ei ole. Vapaa, vapaa ansiotyöstä. Kuitenkaan en ole vapaa elämästä ja sen rajallisuudesta. Aika tasaa elämääni. Lapsenlapset kasvavat aikuisiksi. Auto on lopulta vanhaa mallia. Soluni vanhenevat ja jalkani nousee yhä hitaammin. Aikaa on aina ollut elää elämääni.

Olen ollut onnekas, sillä kulloinkin edessäni on ollut siihen hetkeen ja ikkunaan parhaiten soveltuva maisemataulu. Eläkkeelle ollessani lopultakin maalaan elämäni mukaista taulua, jokaikinen aamu ja aina vähän kerrallaan. Uuden taulun maalaamisen aloitan ajatuksella. Puun juurelta en näe latvaan, siksi on minun mentävä vähän kauemmaksi… nähdäkseni… kuinka paljon meillä on tilaa… elää.”

Parviainen kertoo kirjoittaneensa itsensä eläkkeelle. Runot ovat syntyneet viimeisten työvuosien aikana. Hän tykkää sanoa paljon tiiviissä muodossa. ”Haluan, että lukijani ei jää pohtimaan runoani, vaan hän pohtisi itseään ja omia elämänsä runoja. Runoni ovat pysäytyskuvia, mielikuvia, haaveita ja epätotta. Runojeni ääriviivat ovat kuvitteellisia ja monimerkityksellisiä.”

Työelämässä ehti tapahtua paljon muutoksia: Runossa Avokonttorin arkea Parviainen tiivistää: ”Hiljaa herään, / vilkuilen ja kuiskin. / Kamat kerään, täällä ollaan huiskin haiskin. / Missä paikka, istun missä? / Pyörin kuin kissa pistoksissa.”

Runossa Lomamieli, runoilija toteaa, että ”Työ ei enää vaivaa, / kertoo sen kehon kieli. / Muutama hetki ja onni tuo alkaa, pomo vaihtuu ja vaimo polkee jalkaa. / Nurmikon leikkaus ja laiturin kunto, / räystäslauta ja siitä miehen itsetunto.”

”Vankila kietoutuu tuulen pyörteiden mukana pehmeään talveen. Kuten kaikkina tätä edeltäneinä sadan vuoden talvina, odottamaan kevättä. Se on hiljaa ja yksin. Tuuli on kiertävä ja raaka. Pyryn merkit ovat kaikkialla ulkona – vankilassa rauhallinen ja hiljainen yö. Lumi kietoo aika ajoin vankilan liehuvalla valkoisella vaipallaan ja jo toisessa hetkessä sen siitä vapauttaa.”

Tarmo on onnistunut kuvaamaan hyvin toimintaympäristönsä ja mielenmaisemansa. Kirja on rehellinen, totta kai, kun sen on kirjoittanut suorapuheinen ja hyväsydäminen mies. Myös Tarmon tunteet asuvat teksteissä, mutta ehkä hieman arastellen. Ensimmäinen runo on omistettu vaimolle. ”Arjen aamussa ajatuksesi minuun, / tunne, uneni ja rakkauteni Sinuun. / Puoli sydäntä syrjällään / vähän haaleana / odottaa Sinua.”

Ikävää on, että kirjan painanut kirjapino ei ole hankkinut tai ohjeistanut kirjoittajaa hankkimaan kirjaan ISBN -tunnusta. Myös Tarmo Parviaisen kirja kuuluisi säilytettäväksi arkistoon.

7. syys, 2020

RUNOJA KÖYHYYDESTÄ

Pilvi Valtoselta ilmestyi juuri runokirja ´Muista sanoa kiitos´, runoja suomalaisesta köyhyydestä. Valtonen sai kirjan kirjoittamiseen elämänsä ensimmäisen apurahan. Hän on ollut yksi suosituimmista esiintyjistä Työväenkirjaston Ystävät ry:n järjestämissä kapinarunoilloissa.

Pilvi Valtonen tunnetaan parhaiten toiminnallisista lorutuokioista, vaikka hän on kirjoittanut paljon myös aikuisille. Hän on esiintynyt useilla paikkakunnilla Kotkasta Kittilään. Hänen on aikaisemmin julkaissut lasten lorukirjojen lisäksi runokirjan Kiltin tytön karkkipäivä (Mediapinta 2017).

Runokirjan Muista sanoa kiitos on kustantanut Books on Demand, se ilmestyi 31.8.2020. Kirja on kovakantinen ja siinä on 72 sivua.

4. elo, 2020

ARVI HERTTUAN ALEKSANDER

Arvi Herttua
Aleksander
BoD 2020
ss. 216

Arvi Herttuan kolmas kirja on koskettava. Se imee mukaansa, jännite säilyy koko ajan. Runsaat yksityiskohdat töistä ja ympäristöistä ovat osa elävää kerrontaa. Herttua on tehnyt paljon taustatyötä, vaikka itse tarina taitaa olla häntä läheltä. Mikä hienointa Herttua ei mässäile inkeriläisten kamalalla kohtalolla ja heidän kohtaamallaan väkivallalla. Tapahtumia kuvatessaan Herttua säilyttää asiallisuuden. 

Vuonna 1988 Neuvostoliitto teki aloitteen inkeriläisten muutosta Suomeen. Presidentti Koivisto otti aloitteen nimiinsä, koska Neuvostoliitto ei sitä voinut tehdä. Koivisto ilmoittaa televisioidussa puheessa, että inkeriläisiä kohdellaan paluumuuttajina. 30 000 inkeriläistä saapui maahamme. Silti inkeriläiset kansana ja heidän historiansa ovat jäänet valtasuomalaisille vieraiksi. Arvi Herttuan dokumenttiromaani täyttää tätä aukkoa.

Kirjan esilehdellä Arvi Herttua kirjoittaa: ”Kirja on kirjoitettu kunnianosoituksena sitkeälle miehelle, Aleksander Tallolle. Hänen jälkeläistensä on hyvä tietää, mistä he ovat kotoisin ja mitä heidän esi-isänsä ovat kokeneet, mutta ovat siitä huolimatta selviytyneet elämään elämäänsä ja jatkamaan sukuaan.”

Tarina alkaa 1660-luvulta, kun savolainen Heikki Mustonen muuttaa vaimonsa Ainon kanssa Inkeriin. Siellä he rakentavat talon ja viljelevät peltoja, kunnes kohtalo puuttuu asiaan. Jälleen sotajoukot pyyhkivät Inkerinmaan yli, kuten niin monta kertaa tätä aikaisemmin ja tätä myöhemmin. Tästä suvun tarina jatkuu, kunnes tullaan toiseen maailmansotaan.

Ennen sotaa Neuvostoliiton johto siirsi suuren määrän epäluotettavina pitämiään inkeriläisiä kauas itään. Saksan miehitettyä Inkerin, Suomi ja Saksa sopivat inkeriläisten muutosta Suomeen. Heidän joukossaan oli myös Heikin ja Ainon jälkeläiset. Heidät sijoitettiin viimein Ylöjärvelle. Ahkerina ihmisiä heitä arvostettiin ja he asettuivat osaksi ylöjärveläistä yhteisöä, vaikka Aleksander joutui joskus toteamaan: ”On ikävä juttu, että Neuvostoliitossa olimme hyljeksittyjä suomalaisia ja täällä olemme sitten venäläisiä.”

Saksa ja siinä mukana Suomi hävisi sodan. Välirauhansopimuksessa sovittiin, että kaikki inkeriläiset ja muut neuvostokansalaiset palautetaan takaisin Neuvostoliittoon. Kun maahamme saapui valvontakomissio, jonka jäsenistä kaksisataa oli neuvostoliittolaisia ja neljäkymmentä brittejä, se valvoi tiukasti rauhansopimuksen täyttämistä. 56 000 inkeriläistä palaa Neuvostoliittoon. Heidän mukanaan Aleksander Tallo perheineen.

Aleksanderin poika, kirjan nimihenkilö Aleksander, oli tullut Ylöjärvellä moittineeksi neuvostojärjestelmää. Hänet napataan jo matkalla ja tuomitaan kymmeneksi vuodeksi Arkangeliin työleirille. Hän on 18 vuotias. Nokkelana ihmisenä hän pärjää leirillä kovaa työtä tehden. Vapautuessaan hän saa kymmenen vuoden jatkorangaistuksen fasistina. Hänet määrätään asumaan vielä seuraavat kymmenen vuotta Arkangelissa.

Hän löytää elämänsä naisen ja avioituu leskeksi jääneen Agrippinan kanssa. Agrippinalla on kaksi tyttöä ja pari saa vielä kaksi tyttöä lisää. Kuusihenkinen perhe pääsee muuttamaan Viroon Stalinin kuoleman jälkeisessä suojasäässä. He ovat jo vanhoja ihmisiä, kun he paluumuuttavat Suomeen. Aleksander kuolee vuonna 2002. Agrippina nukkuu pois yhdeksänkymmentävuotiaana 2013. ”Aleksanderin ja Agrippinan raskas ja vaiherikas elämä on päättynyt ja jatkuu lapsien, lastenlasten ja heidän jälkeläistensä elämässä suomalaisina.”

Arvi Herttua on tehnyt tarkkaa työtä. Hänen kuvauksensa noiden aikojen töistä, työvälineistä ja työolosuhteista sekä tapakulttuureista ovat tarkkoja ja siten mielenkiintoisia. Aleksanderin mielen ja psyykeen kuvaus vankileirillä ja sen jälkeen on hienoa. Miten mies, joka selvisi kymmenen vuotta raaoissa olosuhteissa, kykeni palautumaan inhimilliseksi ihmiseksi, vaikka vodkaa melko usein tarvitsikin. Aleksanderiin jäi kyllä viha venäläisyyttä vaan ei venäläisiä ihmisiä kohtaan.

Arvi Herttuan sanasto on laaja. Luin sitä ihastellen. Siispä kiinnitin siihen myös tavallista enemmän huomiota. Kun Herttua kirjoittaa talon olleen ”vöyreän”, minun oli otettava sanakirja. Vöyreää  ei löytynyt enää uusimmasta Suomen kielen perussanakirjasta. Sen sijaan se oli 1970-luvulla toimitetussa Nykysuomen sanakirjassa. ”Vöyreä, voimakas, terve, pulska, vauras. Entinen vöyreä niska on ohentunut. Kyllä talo on vöyristynyt.”

Sen sijaan ”koinia” -sanaa ei löydy kummastakaan sanakirjasta. ”Koiniminen tarkoittaa lähestymistä, sellaista kaunista ja pitkälle menevää suutelua”, väitetään Aleksander -romaanissa. Luulen, että pohjoispohjalaisen Arvi Herttuan mieleen sana on kantautunut mäenkielen alueelta. Siellä ”konia” tarkoittaa yksinkertaisesti ”naimista”. Netistä löysin urbaanin sanakirjan, jossa koinia-sanalla tarkoitetaan yhtymistä, seksin harrastamista; ”Rauno koini Terttu-Irmeliä käsittämättömällä raivolla, kunnes Armas sattui paikalle ja julisti itsensä Itä-Mongolian keisariksi.”

Lukekaa ihmeessä Arvin uusin romaani Aleksander. Kirjan voi ostaa kirjakaupoista ja bod.fi -verkkokaupasta.