24. huhti, 2019

NIMETÖN MUMMO

NIMETÖN MUMMO

Seison pienen mökin pihassa. Perhoset ja ampiaiset puuhaavat pitkässä ruohikossa. Västäräkki pyrähtää räystään alle. Valkoinen maali on rapistunut mökin seinissä. Aika on tönäissyt punaisen ulkorakennuksen vinoon. Voimakas haluni menneeseen pistää minut avaamaan ulko-oven. Se ei hievahdakaan. Itku on tulla silmiini. Vetäydyn ovelta. Muistan kiven pihapensaan vieressä. Istuudun sille.

Ruudullista ikkunaverhoa tuijottaen muistini palaa lapsuuteeni. Ja mummoon, jonka luona usein vierailin. Hän jäi minulle nimettömäksi, vaikka jätti sydämeeni pysyvän jäljen.

Olin aloittanut kaksi tai kolme viikkoa aiemmin kansakoulun. Kuljin kolmen kilometrin koulumatkan kävellen. Tunsin tien varren talot ja niiden asukkaat. Tätä mökkiä asuva oli minulle tietymätön. Eräänä päivänä tien varrella talon kohdalla seisoi huivipäinen mummo. Hänellä oli nilkkoihin laskeutuva hame. Siihen aikaan kaikki ikääntyneet naiset pukeutuivat huiviin ja peittäviin vaatteisiin. Katsoin mummoa uteliaana. Oli kiehtovaa tavata ihminen, joka asui omalla kylällä, mutta jota en milloinkaan ollut nähnyt.
- Kelpaako pojalle pulla, mummo katsoi minua lempeillä silmillään.

Laitoin reppuni oven vieren tuolille. Istuuduin lyhyelle, vanhalle ja kuhmuraiselle penkille. Vihreä maali oli paljosta käytöstä ohentunut sen pinnalta. Katsoin lämpimän pullan ja limonadipullon yli vastapäätä istuvaa mummoa.
- Mikä sinun koirasi nimi on, hän kysyi.

Muistan ensimmäisen käyntini kirkkaasti. Korjasin asentoani kivellä ja naurahdin, koska mummo kysyi ensin koiran nimen.
- Murre, minä sanoin.
- Olen seurannut ikkunasta, kun Murresi saattelee sinut kouluun.
- Isä on sanonut, että Murre saa tulla tämän mökin kohdalle asti. Tämä kohta on puolivälissä kodin ja koulun välillä.
- Sitten lähetät hänet kotiin. Murre on kiltti koira.
- Niin on. Isä hankki sen minulle omaksi. Murre nukkuu minun vieressä ja minä saan päästää sen irti, kun tulee syyskuun ensimmäinen päivä.

Tuosta syksypäivästä vuonna 1958 alkoi minun ja mummon neljä vuotta kestänyt ystävyys. Mummo oli jollain kummallisella tavalla erilainen ihminen. Nimeni hän kysyi, mutta ei taustastani juuri muuta. Hän oli kiinnostunut minusta itsestäni ja minun tekemisistäni intensiivisemmin kuin kenties kukaan muu minun elämässäni, siltä minusta tuntuu.

Vanhemmilleni en kertonut iltapäivävierailuistani muistaakseni milloinkaan (kuten en myöhemmin murrosikään saakka jatkuneista ”tutkimusmatkoistani” vieraisiin taloihin naapurikylissä). Tuntui hyvältä kuulla äidin ja isän suusta miten vaivattomasti minä opin koulussa opetetun. Olin kotona läksyjen äärellä harvoin. Tein ne mummon kanssa possumunkkeja syöden.

Mummo nautti läksyistä enemmän kuin minä. Hän opetti tavaamaan ja päässälaskuja. Kertomataulut opin etukäteen. Opettajakin ihmetteli. Joosefin veljiä me kummastelimme. Mummo kertoi minulle, että maailmassa on paljon samanlaisia veljiä. Hän vei ajatukseni metsien taakse minulle vieraille tuntureille. Nyt ymmärrän tuntureiden sijainneen Lapissa.

Vitriinissä oli muutamia kirjoja. Muistan niistä Pienviljelijän käsikirjat, joita oli kolme tai neljä, Raamatun ja Välskärin kertomukset. Viimemainittuja mummo luki minulle ja kun opin lukemaan sujuvasti, luin niitä itse. Mummo tykkäsi, kun luin ääneen.

Mummo oli ollut vuosikausia emäntien apulaisena Lapin tukkikämpillä. Oli kiehtovaa kuunnella mummon kertomuksia miehistä. Oli miehiä hevosten kanssa ja miehiä, joilla ei ollut kuin kintaat. Päivät pitkät emännät siivosivat kämppää, valmistivat ruokaa ja lämmittivät saunaa ja pesuvesiä. Illalla hikiset, metsän ulkoilmalta tuoksuvat miehet saapuivat.

Joskus hän kertoi rauhallisella äänellään palasia omasta elämästään. Ennen sotia ja sodan aikana hän oli ollut sahalla töissä. Hän kertoi miten sahan ”päällä” oli talvisin kosteaa ja viluista. Märistä laudoista ja lankuista pinottiin kuormia, jotka vedettiin hevosella ulos. Työ oli raskasta, loppuaikoina kaikki vapaa-aika meni levätessä.
- Onneksi pääsin eläkkeelle. Siitä on jo kymmenen vuotta.

Piirongin päällä oli yksi valokuva. Sen vieressä oli usein kukkanen matalassa lasimaljakossa. Kerran seisoin kuvaa katsellen. Mies oli kuvattu karvalakki päässä, sarkatakista näkyi yläosa.
- Reino on minun mieheni. Lapualaiset veivät.

En ymmärtänyt, miksi mies ei tullut takaisin. Tiesin, että Lapualle on vain muutama kymmenen kilometriä.

Nyt istuin kivellä tätä kaikkea muistellen. Minua suretti miten ajattelemattomasti nuori poika saattaa hylätä tärkeän ihmisen. Neljänneltä luokalta siirryin keskikouluun ja koulumatkani suuntautui vastakkaiseen suuntaan. Mummo unohtui. Minä unohdin mummon! Mitä hän on mahtanut miettiä. Saiko hän tietää, että koulutieni vaihtui?

Olin suorittanut yliopistossa viimeisenä tenttinä ennen kesätaukoa Suomen historian kurssin. Kesken tentin tuli mieleen ”Lapua”, joka vei mummolta miehen. Uskottomuuteni raastoi sisintäni. Miten saatoin jättää ystävyyteni mummon kanssa.

Laskin vuosia. Olin käynyt hänen luonaan viimeisen kerran yksitoista vuotta sitten. Nyt hän olisi jo ainakin yhdeksänkymmentä, jos eläisi. Lohduttauduin. Mummolla oli suuri sydän. Tulin vakuuttuneeksi, että hän ymmärsi. Myös sen, että hänen lämpönsä asuu minussa aina.

Jussi Särkelä

Eläkkeensaajien Keskusliitto ry. keräsi vuonna 2018 kirjoituksia ”Oven takana”. Tehtävänä oli etsiä ja kuvata vanha ovi ja kertoa mitä sen takana on. Lähetin yllä olevan kirjoitukseni ko. projektiin. ”Nimetön mummo” julkaistiin Eläkkeensaaja -lehdessä 2/2019. Lukijat äänestivät sen lehden parhaaksi artikkeliksi.