13. joulu, 2017

NELJÄ PUHEENVUOROANI VALTUUSTOSSA: VALINNANVAPAUS ALISTAA NAISIA

NELJÄ PUHEENVUOROANI VALTUUSTOSSA: VALINNANVAPAUS ALISTAA NAISIA

Kuva: Vierustoverini Säde Tahvanainen otti meistä selfien. Samaan aikaan valtuustosalin naisjärjestöjen edustajat puhuivat järjestönsä köyhyyden vastaisuudesta.

Valtuuston tärkein asia oli kaupungin strategian hyväksyminen neljälle seuraavalle vuodelle. Kolme ensimmäistä puheenvuoroani liittyi siihen, neljännen pidin kaupungin valinnanvapauslausunnon käsittelyn yhteydessä. Strategiasta oli neuvoteltu ryhmien välillä yhteisymmärrys. Varsinaisia muutosesityksiä ei enää valtuustossa tehty. Käydyn keskustelun merkitys oli siinä, että puheenvuorot heijastuvat strategian toimenpideohjelmiin. Esimerkiksi itse olen Vanhusneuvoston puheenjohtajan ominaisuudessa Hyvinvointiohjelmatyöryhmän ja Ikääntyneen väestön hyvinvointisuunnitelma -työryhmän jäsen.

Vanhuus ei ole sairaus

Ensimmäisessä puheenvuorossani kritisoin strategiapaperia siitä, että vanhuus nähdään painotetusti hoivan ja huolenpidon näkökulmasta. Aloitin puheenvuoroni lauseella ”vanhuus ei ole sairaus”, vaan ihmisen normaali ikävaihe. 65-vuoden ikä ei laukaise toimintakyvyttömyyttä, vajavuutta ja sairautta. Ihmiset sairastavat ja menettävät toimintakykyään kaikissa elämänvaiheissa.

Edes tilastot eivät vahvista, että vanhuus lisäisi erityisesti terveys- ja sosiaalimenoja. Kimmo Kiljusen kirjaa ´Eläkeläisten taitettu itsetunto´ lähteenäni käyttäen totesin, että lapset viiteentoista ikävuoteen saakka vievät terveysmenoista 8 %. Seuraavat 50 vuotta, eli aikuisväestö kuluttaa niitä 46 % ja ikääntyneet samat 46 %. Nousu terveysmenoissa asukasta kohden alkaa vasta 80 vuoden iästä eteenpäin.

Tilasto on tilasto. Ym. luvuissa on se kummallisuus, että vanhuutta pidetään sairautena ja vanhusten terveysmenoihin sisällytetään laitoshoidon kustannukset, kotihoidon ja omaishoidon kustannukset jne. Sen sijaan lasten päivähoitoa ei lasketa tilastoissa mukaan, kuten ei myöskään lastensuojelua, vammaispalveluja, päihdehuoltoa ja muita vastaavia lapsuuden ja aikuisiän palveluja.

Toin puheessani esille, että ikääntynyt väestö tulee ottaa huomioon kaikilla kaupungin sektoreilla; sivistys- ja kulttuuritoimen palveluissa, liikuntapalveluissa, asemakaavoja suunniteltaessa, luonnonsuojelutoimissa ja muussa ympäristösuunnittelussa jne.

Köyhyys tappaa

Toisessa puheenvuorossani ihmettelin sitä, että kaupunkilaisten hyvinvoinnin edistämisessä painopiste on tupakoinnin ja alkoholinkäytön vähentämisessä. Vastuu hyvinvoinnin edistämisessä langetetaan ja vastuullistetaan jo entuudestaan alistetuille ihmisille itselleen.

Kuitenkin köyhyys ja yksinäisyys tappavat enemmän kuin tupakka, viina ja huonot ruokailutottumukset.

Kauppalehdessä olleeseen OECD:n tilastoon viitaten toin esille eläkeläisköyhyyden ja erityisesti köyhien naisten suuren määrän. Suomessa yli 65 vuotiaista on 13 % köyhiä, mutta yli 75 vuotiaista köyhiä on jo joka viides.

Köyhyys on arkipäivää erityisesti yksinasuvien yli 65 vuotiaiden naisten keskuudessa. Koko maassa heistä peräti 28 % on köyhiä. Luku on suurin koko Euroopassa. Vain yritysten ja kapitalismin esimerkkimaassa Yhdysvalloissa köyhiä yksinasuvia eläkeläisnaisia on enemmän, peräti 41 %.

Kummastelin erityisesti sitä, että tämä ei ole aiheuttanut häpeää feministien ja naisjärjestöjen piirissä. Miten ne voivat puhua tasa-arvossa samaan aikaan, kun ne eivät puutu näin räikeään epäkohtaan?

Tämän sanottuani neljä naisvaltuutettua pyysi puheenvuoron. Ensimmäisenä kokoomuksen Carita Orlando nousi vakuuttamaan, että kokoomusnaiset ovat tehneet paljon naisten köyhyyden vastaista työtä. Tämän jälkeen Kristillisten naisten liiton puheenjohtaja, Tiina Tuomela, joka tunnetusti on köyhyyden vastaisen toiminnan aktiivi, kertoi järjestönsä toimivat naisten köyhyyttä vastaan. Tähän yhtyi keskustanaisten edustaja ja demarinaisten toimintaa esitteli valtuutettu Tarja Eklund. Huvittuneisuutta salissa herätti kokoomuksen Orlandon minulle esittämä kutsu tulla tutustumaan Kokoomuksen naisten toimintaan. Kutsuun yhtyivät toiset naiset. Kiitin saamistani kutsuista.

Itsemääräämisoikeus

Kolmannessa puheenvuorossani valittelin, että strategiassa ei puhuta itsemääräämisoikeudesta kaupunkilaisten hyvinvoinnin edistämistä käsiteltäessä. Erityistä huolta kannoin vammaisten itsemääräämisoikeudesta.

”Täällä salissa ei ole yhtään vammaista, enkä ole huomannut strategiaohjelmaa tehtäessä, että yhtään ainoaa kertaa olisi kuultu vammaisten näkemyksiä.” Tämän sanottuani havaitsin valtuutetuissa hämmennystä. Ilmeisesti esille tuomani näkökulma oli heille aivan outo ja uusi.

Lisäsin, että kaupungin tulee omalla toiminnallaan tukea vammaisten ihmisten omatoimisuutta, voimaantumista. ”Itse asiassa vammaisten ihmisten itsemääräämisoikeuden toteutuminen on keskeinen mittari kaikkien kaupunkilaisten hyvinvointia arvioitaessa.”

Jätin sanomatta havaintoni, että kaupungin Vammaisneuvosto ei ollut lausunut taloussuunnitelmasta seuraavalle neljälle vuodelle, ensi vuoden talousarviosta ja strategiasta yhtään mitään. Vammaisneuvosto on syyskaudella pitänyt yhden kokouksen. En halunnut julkituoda ihmetystäni. Sitä paitsi mikä minä olen arvioimaan Vantaan vammaisjärjestöjen vaikuttamisen aktiivisuutta. En tunne tilannetta. Voi hyvinkin olla, että vammaisjärjestöjen vaikuttamisen kanavat omiin asioihinsa ovat toimivia.

Tunnustan, että tämän puheenvuoron jälkeen minulla oli surullinen mieli. Teinhän lähes koko työurani vammais- ja potilasjärjestöissä ja olin mukana jo Kansainvälisen Vammaisten vuoden 1981 ohjelmia toteuttamassa. Hetken tuntui, että mikään ei ole parantunut. No – se tunne on sentään väärä.

Naisista suuryritysten alihankkijoita

Aloitin neljännen puheenvuoroni hymyssä suin sanoen: Huomaan, että tämä ilta on kummallinen. Näyttää näet siltä, että olen salissa ainoa, joka on huolestunut naisten asemasta. Salissa hyväntahtoista naurua.

Uumoilin, että Sote ja esillä oleva valinnanvapaus heikentävät erityisesti naistyöntekijöiden asemaa.

Suuri sosiaali- ja terveydenhuollon valtionapu-uudistus VALTAVA vuoden 1983 alusta vapautti sosiaalialan markkinat yrittäjille. Monet sairaanhoitajat ja vastaavan koulutuksen saaneet henkilöt perustivat hoitokoteja mielenterveyskuntoutujille, kehitysvammaisille ja vanhuksille. Tosiasiallisesti yrityksiä perustaneiden naisten työmarkkinallinen asema heikkeni.

Juuri noihin aikoihin sairaanhoitajien ja terveydenhoitajien työmarkkinallinen asema oli saatu kuntoon. Vasta tuolloin tunnustettiin, että hoitotyö ei ole vain auttamistyötä, vaan palkkatyötä, josta tulee maksaa säällinen palkka. Niin eikö samaan aikaan osa sairaanhoitajista perustanut yrityksen, jossa heillä ei ollut työaikaa eikä mitään niitä etuja, joita sairaanhoitajien ammattijärjestöt olivat saaneet aikaan.

Sosiaaliyritysten omistajina sairaanhoitajat joutuivat tekemään ylipitkiä päiviä seitsemänä päivänä viikossa ja silti ansio jäi usein aikaisempaa pienemmäksi, ei ollut mahdollisuutta jäädä sairastamaan, ei ollut lomia jne.

Nyt tilanne vain pahenee. Maassamme on tuhansia pieniä naisten perustamia sosiaali- ja terveysalan yrityksiä. Sote ja valinnanvapaus johtaa siihen, että näistä yrityksistä tulee väistämättä suurten terveysyritysten alihankkijoita. Tällöin naiset kilpailevat keskenään, ketkä pääsevät alihankkijan asemaan. Kilpailu tapahtuu laskemalla hintaa eli omaa palkkaa.