NAISJOHTAJAT ASUVAT MEILLÄ

NAISJOHTAJAT ASUVAT MEILLÄ

Kuvassa: Mona Särkelä-Kukko

Keskuskauppakamarin Keksin Naisjohtajat esiin! –kampanja nosti 365 maamme menestynyttä, lujatahtoista ja rohkeaa naisjohtajaa esiin. Mukaan valittiin kaikki ”minun” naiseni, vaimoni Riitta ja tyttäret Rosa ja Mona. Olen siis Suomen ainoa mies, joka ylsi näin hienoon menestykseen, tietysti ”naisteni” ansiosta.

Keskuskauppakamarin kampanjasta ja valinnoista löydät tekstiä sivulta naisjohtajat.fi/keksi/. Tältä sivulta olen varastanut ”naisteni” esittelyt. Nuorimmasta alkaen:

Mona odottaa toista lasta. Hän jää äitiyslomalle reilun kahden viikon kuluttua (26.6.17). Johtajuuden ja äitiyden yhdistäminen on mahdollista. Monalla toisin on apuna upea aviomies, Sakari, joka jäi jo ensimmäisen lapsen aikana koti-isäksi, kunnes lapsi pääsi päiväkotiin.

Mona Särkelä-Kukko

s. 1984

Suomen Setlementtiliitto
Toimialajohtaja

”Olen reilu kolmekymppinen yhteiskuntatieteiden maisteri ja kansalaisjärjestöosaaja. Työskentelen toimialajohtajana Suomen Setlementtiliitossa, alueenani seniori- ja vanhustyö sekä kehittäminen ja vaikuttavuus.”

Kuka nainen on inspiroinut sinua ja miksi? 
Inspiroidun helposti uusista ihmisistä, erilaisista tavoista ajatella ja elää. Yksi minua inspiroinut nainen on Nobelin rauhanpalkinnon saanut Jane Addams. Hän puolusti omaan aikaansa nähden hyvin ennakkoluulottomasti kaikkien kansalaisten oikeuksia ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta, vaati naisten äänioikeutta ja puhui rauhan puolesta.

Kuka on työntänyt sinua urallasi eteenpäin?
Minulla on ollut onni olla vahvojen naisten ympäröiminä niin henkilökohtaisessa kuin työelämässäkin. Itse olen urapolkuni raivannut. Silti olen voinut luottaa siihen, että vaikeina hetkinä en jää yksin. Esimerkiksi äitini Riitta Särkelä on tsempannut minua eteenpäin – hän on myös mukana tässä kampanjassa.

Minkä olet urasi aikana kokenut haastavaksi?
Aina ei ole kovin helppoa olla nuori, nainen ja johtaja. Välillä työssä tulee vastaan tilanteita, joissa toivoisi, ettei tarvitsisi rämpiä sanojen ”nuori” ja ”nainen” läpi kohti sanaa ”johtaja”.

Jos voisit välttää yhden virheen, mikä se olisi?
Virheitä ei voi välttää eikä niitä kannata pelätä. Jos pelkää virheitä, rajoittaa itse itseään. Virheitä tulee, niille voi nauraa tai niitä voi itkeä. Ja sitten ottaa niistä opikseen.

Mitä tavoitteita sinulla on tulevaisuudessa?
Tavoitteeni on olla hyvä ihminen, äiti ja johtaja. Haluan kehittyä, oppia ja ymmärtää ihmisiä, yhteiskuntaamme ja maailmaa. Tavoitteenani on kerätä kaikilla elämänalueilla elämänviisautta, joka näkyy naururyppyinä silmieni ympärillä istuessani vanhana pihakeinussa omenapuun alla.

Tabut:
Yksi johtajan tärkeimmistä piirteistä on empaattisuus eli kyky ymmärtää toista ihmistä. Empaattisuus ei ole turhaa pehmoilua tai huonoa johtajuutta, vaan taitoa kohdata ihminen.

Paras vinkkisi arjen helpottamiseksi?
Optimistinen ja utelias elämänasenne sekä värikoodattu sähköinen kalenteri.

Neuvosi naisille:
Uskalla olla erilainen, tai pikemminkin uskalla olla omanlainen. Älä asetu itsesi tai kenenkään muun luomaan kehikkoon. Usko itseesi, silloinkin kun muut ympärillä eivät usko ja todista heidän olevan väärässä.

Rosa Meriläinen

s. 1975

Ajatushautomo Hattu
Johtaja, kirjailija

”Olen Feministisen ajatushautomo Hatun johtaja yhdessä Saara Särmän ja Johanna Vehkoon kanssa. Päätoimeni on kuitenkin olla vapaa taitelija. Se antaa minulle mahdollisuuden omistautua ajoittain vallankumoukselle. Yksi projekteistani onkin Suomi100 -juhlavuoden kärkihanke WOW – Women of the world Finland, jota johdan yhdessä Paulina Ahokkaan ja Pauliina Ståhlbergin kanssa. WOW juhlii naisia ja tyttöjä, sillä uskomme naisten voivan olla ratkaisu maailman ongelmiin. Lisäksi olen hallituksen puheenjohtajana yrityksessä The Touchee Tales Oy, jonka tavoitteena on saada kaikille enemmän ja parempaa seksiä: kun naiset iloitsevat omasta seksuaalisuudestaan ja saavat välineitä kertoa omista tarpeistaan, kaikki saavat sitä.

Nuoruuteni tuntui ensin menneen hukkaan kokoushuoneissa, mutta kieltämättä järjestötyö, lobbareiden mankeli ja politiikka ovat pehmittäneet minusta ihmisen, joka osaa tarvittaessa työskennellä monenlaisten ihmisten kanssa, vajaiden raha- ja aikaresurssien maailmassa. Taide – kirjoittaminen ja lukeminen – taas pitää minut yhteydessä omaan haurauteeni ja herkkyyteeni.”

Kuka nainen on inspiroinut sinua ja miksi?
Kirjailija Vilja-Tuulia Huotarinen on minulle tärkeä esikuva. Hänestä näen, miten ajattelu tarvitsee ympärilleen vapaata hengitystä. Ihminen voi olla aikaansaava, vaikka ei koko ajan puristaisikaan. Esihenkilönä idolini on entinen esihenkilöni Satu Hassi, joka näytti ettei kunnioitusta tarvitse ansaita hierarkiaa korostamalla. Jos pomolla on hyvä itseluottamus, hänen ei tarvitse esittää yliasiantuntijaa, pompottaa tai päsmäröidä. Ihailen myös Liisa Jaakonsaarta, jonka johtajuus on todellista edellä kulkemista: kuvia kumartelematta hän kulkee kohti omaa visiotaan oikeudenmukaisemmasta maailmasta. Ihailuni Aung San Suu Kyita kohtaan on vain lisääntynyt nyt, kun hän on päässyt näyttämään kyntensä demokratian palveluksessa. Hänen tiensä muistuttaa siitä, miten täydellinen on hyvän pahin vihollinen.

Kuka on työntänyt sinua urallasi eteenpäin?
Itse olen voimalla työntynyt sinne minne vetoa tunnen, riippumatta siitä onko työntäjiä ollut tarjolla. En ole erityisen hyvä ottamaan apua ja tukea vastaan, mutta toki kustantaja Silja Hiidenheimo oli aikuisen ikäni tärkein tukija: hän uskoi minuun ja se antoi voimaa toteuttaa monivuotisia yksinäisiä kirjahankkeita. Hiidenheimon kuolema on ollut valtava menetys niin minulle kuin koko suomalaiselle kirjallisuuden kentälle.

Minkä olet urasi aikana kokenut haastavaksi? 
Epäonnistumisten sietäminen ja hyväksyminen on ihmisenä olemisessa ylipäänsä haastavinta. Koin olleeni huono kansanedustaja ja tämä ajatus aiheuttaa edelleen sietämätöntä kipua.

Jos voisit välttää yhden virheen, mikä se olisi?
Virheiden välttäminen olisi se suurin virhe, joten sitä vältän.

Mitä tavoitteita sinulla on tulevaisuudessa?
Aion kirjoittaa romaaneja, jotka saavat ihmiset ymmärtämään ihmisen haurautta ja epätäydellisyyden kauneutta. Tavoitteenani on maailma, jossa jokainen saisi kukoistaa omanlaisenaan minänä, ahtaiden rooliodotusten kaventamatta. Minä uskon, että jokainen ihminen on kaunis ja täynnä hämmästyttävää potentiaalia. Olen osa sitä emansipaatioliikettä, joka tämän potentiaalin vapauttaa yksilön ja yhteiskunnan täyteen käyttöön. Sen liikkeen nimi on feminismi.

Tabut:
Sukupuolten välisen tasa-arvon toteutuminen vaatii sitä, että myös naisten on luovuttava jostain.

Paras vinkkisi arjen helpottamiseksi?
Valitse taistelusi.

Neuvosi naisille:
Sukkahousujen päälle kannattaa laittaa toiset alushousut, jotka pitävät sukkahousut haaroista ylhäällä.

Riitta Särkelä

s. 1957

Ensi- ja turvakotien liitto ry
Pääsihteeri

”Olen yhteiskuntatieteilijä ja johtanut sosiaali- ja terveysjärjestöjä 1990-luvun alusta lähtien. Lisäksi olen ollut aktiivisesti johtavissa luottamustehtävissä eurooppalaisissa järjestöissä mm. Euroopan köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisen verkoston, EAPN, varapuheenjohtajana.”

Kuka nainen inspiroinut sinua? 
Tarja Halonen ja Miina Sillanpää rohkeina ihmisoikeuksien, naisten ja lasten oikeuksien puolustajina.

Kuka on työntänyt sinua urallasi eteenpäin?
Alussa äiti, sittemmin lukuisat naiset ja myös puoliso.

Minkä olet urasi aikana kokenut haastavaksi?
Naisten vähättelyn. Osaamattomampi mies niin helposti sivuuttaa osaavan naisen.

Jos voisit välttää yhden virheen, mikä se olisi?
Olisin vieläkin aktiivisempi naisten ja tyttöjen aseman puolustamisessa Suomessa ja etenkin kansainvälisesti.

Mitä tavoitteita sinulla on tulevaisuudessa?
Haluan vaikuttaa haavoittavissa olosuhteissa elävien naisten ja lasten aseman parantamiseen.

Tabut:
Äitiyden ja uran rakentamisen yhteensovittaminen.

Paras vinkkisi arjen helpottamiseksi? 
Nais- ja perheystävällinen työelämä sekä naisten vertaistuki.

Neuvosi naisille:
Ole ylpeä osaamisestasi, opettele jatkuvasti uutta, tue toisia ja mene rohkeasti eteenpäin.

Näyttelijä-laulaja Oona Airola laulamassa Kaj Chydeniuksen säestyksellä Miina Sillanpään kuva takanaan. Kuva kertoo meille, että saamme yhteiskunnallisen toimintavoimamme myös menneestä oppien.

VIISI PARASTA KUVAANI 2016

 

VUODEN KUVANI 5

Viides ja viimeinen vuoden kuva esittää Oona Airolaa laulamassa Kaj Chydeniuksen säestyksellä taustanaan Miina Sillanpää. Näen kuvassa vahvaa symboliikkaa. Loimme parempaa elämää Miina Sillanpään aikana, niin tulemme myös me tekemään.

Suomessa on menneillään neljä onnetonta kehityssuuntaa, joista kukin kytkeytyy toisiinsa. Ne muodostavat kokonaisuuden. Vaihtoehtoisen politiikan toteuttaminen ei ole mahdollista, ellei torjuta niitä kaikkia. 

* Epäsolidaarinen yhteiskuntapolitiikka turmelee satojen tuhansien ihmisten elämän. Pahimmalta osaltaan välittämättömyyden politiikkaa voisi verrata jopa tappoon, koska vaikeimmassa asemassa olevien ihmisten keski-ikä jää huikeat kaksitoista vuotta hyvinvoivien ihmisten elinikää pienemmäksi. Kun politiikka edistää hyvinvoivien ihmisten hyvinvointia ja polkee huonosti voivia, murentaa se kansan yhteistä moraalia. Isänmaa ei ole isänmaa kaikille.

* Onneton demokratiakehitys on merkinnyt, että ihmisten näkemyksillä yhteiskunnan hoitamisen suunnasta ei ole merkitystä. Ihmisten tarpeilla ei ole enää väliä. Jo kuolleeksi luultu sosiaalidarwinistinen ajattelu on vironnut. Valtamediassa Björn Wahlroos ja Sanni Grahn-Laasonen ovat varteenotettavia sosiaalidarwinistisia ”ajattelijoita”.

Ylätasolla poliitikot ja ylemmät virkamiehet noudattavat länsivalloista tulevia oikeistolaisimpia ohjeita välittämättä vaalilupauksista. Kun ihmiset äänestävät hyvinvointivaltiollisen politiikan puolesta, tästä välittämättä poliitikot purkavat hyvinvointivaltiollisia rakenteita. Tämä johtaa autoritäärisyyden ja jopa äärioikeiston kasvuun.

* Sananvapauden huono tila. Valtamedia uutisoi valikoidusti ulkomaiden tapahtumista. Natolle kielteiset tapahtumat jätetään kertomatta. Kun Ylen toimituksen päällikkö Pekka Ervasti kertoi kesällä yhdysvaltalaisten hävittäjien, rynnäkköpanssarien ja laivasto-osaston tulosta Suomeen, hän sai potkut. Yksikään valtamedia ei kirjoittanut miten brittiläiset ja yhdysvaltalaiset hävittäjät pörräsivät koko kesän ilmatilassamme. Loppuvuonna Yle heitti lisää kokeneita journalisteja ulos. Valtavirrasta poikkeava kerronta ei pääse enää valtamediaan, eikä juuri edes suurten kustantamoiden kirjoihin.

Helsingin Sanomat pitää näyttävästi esillä rasistista ja äärioikeistolaista liikehdintää. Se ei maininnut sanallakaan kansalaisten 3.9. joukkomielenosoituksesta. Sitä vastoin se uutisoi näyttävästi seuraavan päivän vähälukuisen rasistisen mielenosoituksen Itäkeskuksessa haastatellen jopa kuvien kera sen osanottajia.

Sananvapauden surkeaa tilaa kuvaa kansanvaltaisten puolueiden ja liikkeiden median määrällinen ja laadullinen alennustila. Sillä ei ole ollut kykyä kertoa seikkaperäisesti ja totuudenmukaisesti maailman ja Suomen tilasta. Se on antanut runsaasti tilaa vallitsevan epädemokraattisen politiikan puolestapuhujille. Meillä on siis tehtävää myös kansanvaltaisten puolueiden sisällä.

* Ulkopolitiikassa Suomi on jättänyt taakseen vaiheen, jossa ohjenuorana oli toimia lääkärinä, ei tuomarina. Aktiivinen kiinnittyminen Yhdysvaltain (Naton) liekaan on merkinnyt sotapolitiikan tulon osaksi Suomen ulkopolitiikkaa. Yhdysvaltain vihollisista on automaattisesti tullut Suomen vihollisia. Vaikka tiedämme, että Suomen kansa on voinut aina paremmin silloin kun suhteet Venäjään on ollut kunnossa, ylätason poliitikot eivät ole siitä välittäneet. Oikeistopolitiikkoja ei yksinkertaisesti kiinnosta kansan hyvinvointi. Surkeinta on, että kännykkäkansa on kiinnittynyt samaan liekaan kuin Suomea tällä hetkellä johtava eliitti. Kännykkäkansa uskoo kännykästään lukemansa otsikot ja robotoi ajattelunsa ja toimintansa sen mukaisesti.

Suomessa ja koko Euroopan unionissa on eletty sellaista politiikan vaihetta, joka ei kestä. Kautta historian eliitin irtoaminen kansan tarpeista on johtanut myllerrykseen. On selvää, että se on edessä myös nyt. Meneekö siihen vuosi vai kymmenen vuotta, on meidän ihmisten näkemyksistä, rohkeudesta ja aktiivisuudesta kiinni.

Kohti kunnallisvaaleja

Tulevana vuonna pidetään kunnallisvaalit. Niissä ratkaistaan miten paikallisista tarpeistamme huolehtiminen järjestetään. Mutta ne ovat myös yleisvaalit. Ihmiset kunnissa eivät voi voida hyvin, jos valtakunnan tasolla rahat ohjataan pörssiyhtiöille. Mitä suurempi äänipotti nykyistä menoa vastaan, sitä suuremmat mahdollisuudet kunnissa huolehtia kuntalaisten asioista. Lienee tarpeellista tukea hyvää kunnallisvaalitulosta erilaisilla joukkoesiintymisillä.

Tärkeää on joka hetkessä ja paikassa sanoa mitä ajattelee. Emme suostu sulkemaan suitamme. Osoitamme avoimesti suomalaisen demokratian ja sananvapauden kuihduttajat.

Sanon mitä ajattelen. Hyvää Uutta Vuotta kaikille kavereilleni. -29.12.2016

VUODEN KUVANI 4

Siskoni Helena Särkelä sylissään tyttären tytär Eevi.

VUODEN KUVANI 4

Vuoden neljännessä kuvassa on tänä vuonna kuollut siskoni Helena vanhemman lapsenlapsensa Eevi sylissään.

Minulla on taipumus ajatella, että kun ihminen suuntautuu itsestään ulospäin, hänellä on hyvä perusturvallisuus ja selkeä maailmankatsomus. Hän on yhteisöllistynyt vastuunottoon ympäristöstään ja kanssakulkijoistaan. Hänellä on tietoisuutta ymmärtää erilaisia ihmisiä ja ihmiskohtaloita. Ulospäin suuntautuneet ihmiset jaksavat, koska he ovat yhdessä.

Paine sosiaalisesti elämäänsä orientoituvia ihmisiä kohtaan on pitkän aikaa kasvanut. Yhteiskunnallinen ilmapiiri suosii ihmistä, jonka huomio on kääntynyt sisäänpäin ja ajattelu lähtee omista tunteista ja kokemuksista. Jopa tätä koskeva kritiikki saattaa ahdistaa häntä. Repaleinen tai sokea kuva ympäristöstä ja itsestä on tärkein itsekkyyden lähde. Syy ei ole heidän. Finanssikapitalistinen maailma tarvitsee kuluttamiseen valmiita ihmisiä ja luo heitä. Sen mukaan hyvä ihminen on yksittäisten tavaroiden tai palvelujen tai mielihalujen haluaja ja hankkija, ja kun se on hankittu, hän hamuaa seuraavaa. Halun ihmisen sielun ontto tyhjyys panee hänet haluamaan aina jotain. Rauhoittuminen on hänelle vaikeaa, usein mahdotonta. Liike on tärkeintä, ei sisältö.

Perhe tai läheisyhteisö ja niiden sisäiset perinteet ja toimintatavat ovat voimanlähde, joka vahvistaa yhteisöllisyyttä ja solidaarisuudentunteita kaikkia maailman sorrettuja ihmisiä kohtaan. Ne antavat varmuuden sanoa ja toimia silloinkin, kun tuntuu että koko yhteiskunta on eri mieltä tai myös, ne antavat henkisen valmiuden jättää sanomatta. Sanominen ei aina ole välttämätöntä. Ei turpiinsa kannata tahallaan ottaa.

Yhteiskunnallisesti paluu yhteisvastuun yhteiskuntaan voi tapahtua vain kansalaisten mahdollisimman laajan kansalaistoiminnan ja vaadittaessa joukkoliikehdinnän avulla paremman tulevaisuuden puolesta. Yliyksilöllisyyden myrkky tukahtuu, kun ihmiset toimivat sellaisen yhteiskunnan puolesta, jossa rakenteellinen väkivalta on purettu minimiinsä. Tämän utopian toteutuminen on ainoa mahdollisuus pelastaa tämä maailma ja siinä mukana suomalainen yhteiskunta sekä suomalaisuus.

Näine mietteineni olen ylpeä vaimoni Riitan ja minun perheestäni. Pois korskeus, kun sanon että perheessämme ajatellaan monista asioista eri tavalla, mutta perusjuonne on yhteinen. Jokainen meistä haluaa olla mukana tekemässä parempaa elämää ihmisille. Yhdessä, ei erikseen ja itseään korostaen.

Kuluneen vuoden aikana oli useita mukavia hetkiä. Tärkeimpinä nostan esiin poikamme Juhanan valmistumisen kauppatieteiden maisteriksi. Siinä oli juhlimisen syytä kerrakseen. Kun Juhana vielä sattui työllistymään järjestöön, olemme todellinen järjestöperhe.

Vaimoni Riitan väitöskirjan valmistuminen oli erityinen tapaus. Sitä juhlittiin sukulaisten, ystävien ja tuttavien kanssa. Vuosi 2016 jää perheessämme historiaan saavutusten ja ilon vuotena.

Elämään kuuluu myös menetykset ja suru. Siskoni Helena kuoli maaliskuun viimeisenä päivänä. Hän kuoli aivan liian nuorena.

Suru on kummallinen kokemus. Väliin se peittyy arjen alle noustakseen taas esille. Jouluntienoolla olen ajatellut kovasti neljä vuotta itseäni nuorempaa Helenaa. -29.12.2016

VUODEN KUVANI 3

Esittelen Arjen oopperan sisältöä. Veikko kirjoittaa omistuskirjoituksia. Milloinkaan aiemmin ei Alavudella ole ollut kirjan julkistamistilaisuudessa yli 50 ihmistä.

VUODEN KUVANI 3

Valitsen vuoden kolmanneksi kuvaksi Arjen oopperan julkistamistilaisuudesta Alavudella otetun kuvan. Vierelläni on Veikko Niemistö, josta sain kirjan kirjoittamisen myötä hyvän ystävän.

Kun olin nuori poika, kotimme olohuone oli joskus täynnä miehiä. He kuuntelivat radiosta poliittista puhetta. Noilta ajoilta ovat jääneet mieleeni nimet Väinö Tanner, Emil Skog, Sukselainen ja Hertta Kuusinen. Minä seurasin enemmän olohuoneen miehiä kuin kuuntelin radiota. Koulumatkoilla poikkesin toisinaan pieneen mökkiin, jossa asui vanha mummo. Hän antoi minulle mehua ja pullaa. Hän puhui minulle entisistä ajoista asioita kuin aikuiselle eli vertaiselleen. Hän opetti minut kiinnostumaan ”vanhoista tapahtumista ja asioista” ja sen myötä sosiologiasta ja historiasta. Hän oli mielenkiintoinen ihminen, elämänkokemuksessaan ja –viisaudessaan tavallinen mummo. Kerran jo yliopistossa opiskellessani päätin käydä hänen luonaan. Ei ollut mökkiä, ei mummoa. Elämänkierto oli tehnyt tehtävänsä.

Pienestä pitäen olen ollut kiinnostunut ihmisestä. Mikä ihminen on? Mikä on tämä maailma, jota ihminen asuttaa? Kiinnostukseni on ohjannut ammatinvalintojani. Se myös tarjosi minulle jo varsin varhain elämäni tarkoituksen: Kuolinvuoteellani minun tulee tietää missä olin.

Miksi osa ihmisistä haluaa vierottaa itsensä todellisuudesta? Addiktioiden mahti on suuri ja näyttää, että se vahvistuu. Asiasta kiinnostuneille suosittelen kirjaa, Tammi Tuukka & Raesto Pauliina (toim.), Addiktioyhteiskunta. Riippuvuus aikamme ilmiönä, 2013.

Yksi, vaikkakaan ei suurin, riippuvaisten ryhmä on alkoholistit. Heidän kärsimyksensä ohitetaan heikoiksi ja pahoiksi tuomittuina ja syrjään sysättyinä. Kilpailuyhteiskunnan otteessa heidän kärsimyksensä lievittämiseen ei välitetä antaa rahaa. Vain yksittäiset – ja myyvät – omakohtaiset alkoholistien säälikertomukset saavat hetkittäin mediahuomiota. Valitettavasti nämä kertomukset useimmiten vain lisäävät väärää tietoa alkoholismista ja sen syistä.

Minä ihmettelin jo opiskeluaikana kesätyössä alkoholistihuoltolassa miten hyväntahtoisia, syvällisesti ajattelevia ja lämpimiä ihmisiä huoltolan asiakkaat olivat. Heissä oli yksi yhteinen ominaisuus: jokainen oli valmis lähes karnevalistisin keinoin vastustamaan auktoriteetteja. Siis puheissa. Ollessani myöhemmin satamakaupungin sosiaalitoimistossa, jossa tehtäväni oli alkoholistien ja irtolaisten (so. asunnottomien naisten) huolto, ymmärsin, että eivät kaikki ole ”lämpimiä” ja ”hyväntahtoisia”. Alkoholisti on siinä mielessä tavallinen ihminen, että hän voi olla kuka tahansa meistä. Lähes joka kymmenes ihminen, joka kävelee meitä vastaan, on suurkuluttaja tai alkoholisti.

Alkoholismi ei välttämättä synny suuresta juodusta viinan määrästä. Ihminen voi olla alkoholisti jo ennen ensimmäistä ryyppyä. Ihmisellä voi olla psyykkinen alttius addiktoitua työhulluuteen, tietokonepelaamiseen, seksiin tai mihin tahansa ennen varsinaista addiktoitumista.

Ihmiselle, jota humaltuminen kiehtoo, on hyödyllistä tutustua miksi niin on. Kun ihminen havaitsee jatkavansa pikkujoulussa tai perhejuhlassa ottamista, vaikka muut lopettavat, hänen on mielekästä pohtia miksi niin käy. ”Pitäisikö minun olla kokonaan ottamatta?”, kysyi eräs soittaja minulta. ”En tiedä”, sanoin, ”sinun kannattaa harkita onko sinusta kohtuukäyttäjäksi. Jos humaltuminen tuo erityisen hyvän tunteen ja muistelet sitä seuraavana päivänä hyvänä kokemuksena, kannattaa sinun mielestäni olla viinan suhteen harkitsevainen.”  Näin sanoen tiedän, että kyseisestä henkilöstä tulee todennäköisesti juoppo. Vain harvalla on riittävästi tietoisuuden tuomaa tahdonvoimaa välttää vahvoja mielihaluja. Se ei ole hänen syynsä. Se on yksi ihmisen ominaisuus.

Alkoholistien omaisille on tärkeä havainto, että heidän juova isänsä tai äitinsä, veljensä tai siskonsa ei ole paha ihminen, vaikka hän juo. Olen saanut useita puhelinsoittoja, jossa soittaja on kiittänyt minua lukiessaan kirjani Arjen ooppera. ”Nyt minä ymmärrän kuollutta veljeäni”, sanoi yksi soittajista. Yksin nämä kiitokset palkitsevat kirjoittamiseen kuluttamani ajan. -26.12.2016

VUODEN KUVANI 2

VUODEN KUVANI 2

Vuoden toisessa kuvassa olen pitämässä puhetta 3. syyskuuta mielenosoituksessa Helsingissä. Suomessa on menneillään kaksi kapinaa. Kapinoinnin aloitti SSS/SOS-hallitus. Sen kapina kansaa vastaan on merkinnyt jo aikaisemmin rapautettujen hyvinvointivaltiollisten rakenteiden edelleen purkamista. Erityisen koville ovat joutuneet työtä vailla olevat, eläkeläiset ja pitkäaikaissairaat.

Vastakapinan aloittivat yhteiskunnallisesti aktiiviset kansalaiset kautta maan. He järjestivät useita joukkomielenosoituksia hallituksen politiikkaa vastaan. Valtaosa kansalaisista, joihin hallituksen supistamispolitiikka pahiten puree, on menettänyt uskonsa mahdollisuuksiinsa vaikuttaa. He eivät äänestä, eivätkä osallistu joukkoesiintymisiin. Tästä syystä hallituksen pääpuolueiden gallup-kannatus on pysynyt verrattain korkeana.

Sain suuren kunnian pitää puhe arvokkaassa tilaisuudessa, joukkomielenosoituksessa 3.9. Mikä sen arvokkaampaa kuin olla osa eteenpäin kulkevassa joukossa. Luonnollisesti mieltäni hiveli, kun monet kävivät puheeni jälkeen kiittelemässä. Minut kutsuttiin puhumaan kapinarunojen keruuprojektin organisoijana.

Kapinarunoprojekti jatkuu. Kuluvana vuonna julkistettiin edellisen vuoden runoista Kapinaruno I –kirja ja toteutettiin uusi keräys. Marraskuun 4. päivänä järjestetyssä Kapinarunoillassa runoilijat esittivät parhaimmiston tänä vuonna kerätyistä runoista. Ensi vuonna julkaistaan Kapinaruno II –kirja ja tullaan järjestämään seuraava keräys.

Kapinarunojen kerääminen ei liity SOS-hallitukseen ja päivän poliittiseen tilanteeseen. Projektin päätavoitteena on kerätä runoutta, joka heijastaa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä vallitsevia tuntoja. Kulttuurinen ilmapiiri muuttuu hitaammin kuin yksittäisten hallitusten toimikaudet. Projektin tuottamissa runoissa on paljon sellaisia teemoja, joita ei perinteisesti ole pidetty poliittisina. Naisena ja miehenä kipuileminen, olemisen tarkoituksen katoaminen ja vanheneminen ovat mm. teemoja, joita kapinarunoprojekti on tuottanut.

Tässä projektissa kapina ymmärretään laajasti. Kun ihminen kipuilee kamppaillen esim. sukupuolisuuden kokemusten psyykkisissä sokkeloissa, hän saattaa päätyä kapinoiden sieltä ulos. Runon muotoon kirjoitettuna kokemus voi pelkistyä esteettiseen muotoon jokaiselle ymmärrettäväksi.

Toivotaan ennätyksellistä osanottoa kapinarunojen keruuseen vuonna 2017. Kapinaruno-projektissa kapina parantaa. Kapinaruno-projektin toteuttajina ovat Työväenliikkeen kirjasto ja Työväenkirjaston ystävä ry ja tukijoina mm. Kansan Sivistysrahasto. -26.12.2016

VUODEN KUVANI 1

VUODEN KUVANI 1

Ensimmäiseksi vuoden kuvakseni valitsen kuvan, jossa luen Koraania. Hetki oli Työväenliikkeen kirjastossa yleisötilaisuudessa, jossa haastattelin muslimirouvaa tavallisen muslimiperheen arjesta. Pidän järjestämääni tilaisuutta kuluneen vuoden yhdestä tärkeimmistä teoistani. Sucad-rouva avasi tilaisuudessa olleiden silmät näkemään miten samanlaisia me ihmiset olemme, vaikka kulttuuriset ja uskonnolliset tavat poikkeavat toisistaan. Olisittepa kuulleet muslimirouvan hersyvän naurun, kun kysyin häneltä pukeutuuko hän miesten käskystä niin kuin pukeutuu.

Itse opin kohtaamaan eritavalla ajattelevia ihmisiä kiertäessäni nuorena näkövammaisten kuntoutussihteerinä Pohjois-Suomea. Kokemus oli hämmentävä ja hyvin opettavainen. Sanotaan, että kriisi pelkistää esiin olennaisen. Niin se tekee myös yksilöiden kohdalla.

Näön äkillinen menettäminen on useille kuolemaan verrattava tapahtuma. Monet selviävät tukeutumalla omaksumaansa maailmankatsomukseen. Mieleeni on jäänyt mm. päivä Sotkamossa. Näkönsä menettänyt kotirouva pyysi minua kesken kuntoutussuunnitelman tekemisen lukemaan hänelle Raamattua. Luin hänen mielipsalmejaan lähes tunnin. Joimme kahvit päälle keskustellen elämän merkityksestä. Tuona päivänä rouvan paras kuntouttaja oli Raamattu. Kiitin hiljaisesti itseäni, että olin aiemmin yleissivistänyt itseäni lukemalla Raamatun ja näin ollen osasin auttavasti keskustella sen teksteistä.

Rouvan luota siirryin sokeutuneen metsätyömiehen luo. Hän asui yksin keskustan kupeessa rivitalo-osakkeessa. Päivät olivat käyneet hiljaisiksi, pitkäveteisiksi ja elämä tuntui tarpeettomalta. ”Pahinta on, että en näe lukea edes päivän lehtiä”, hän sanoi. Kerroin hänelle, että kuntoutuksen avulla osa hänen menettämästään toimintakyvystä palautuu ja hän tulee vielä pääsemään sekä tiedonlähteille että liikkumaan kylällä. Kuten sitten tapahtuikin. Ennen lähtöä luin hänelle hänen tärkeintä lehteään, Tiedonantajaa. Metsätyömiehen omaksuma historiallisen materialismin maailmankatsomus oli voima, joka piti häntä pystyssä senhetkisessä kriisissä.

Tämänkaltaisten kokemusten myötä olen oppinut ymmärtämään, että raja ihmisen hyvyyden ja pahuuden välillä ei noudata maailmankatsomuksellisia rajoja. -25.12.2016

 

POTILAS KARKASI LEIKKUUPÖYDÄLTÄ

POTILAS KARKASI LEIKKUUPÖYDÄLTÄ

Tuttavapiirini kuuluva iäkäs henkilö oli viime viikolla sydänleikkauksessa. Hän empi pitkään mennäkö leikkaukseen vai ei, koska operaatiota ei tehty oikeassa sairaalassa, vaan jossain ”yksityisessä pajassa”, kuten hän asian ilmaisi.

Mieleeni muistui tapaus 1970-luvulta. Harmaakaihileikkaukset olivat vasta alkaneet maassamme. Sitä ennen harmaakaihin kehittyminen johti aina pysyvään sokeuteen. Toimin Näkövammaisten keskusliiton Oulun läänin aluekuntoutussihteerinä. Oulun yliopistollisen keskussairaalan (OYKS) silmäklinikan eräs silmälääkäri pyysi minua käymään Oulaisissa kertomassa eräälle harmaakaihia sairastavalle isännälle mahdollisuudesta päästä leikkaukseen, jossa heikentynyt näkö palautuisi. Näin tuli eräiden potilaiden kohdalla toimia, koska ”sokeudelta pelastaminen” oli siihen aikaan uskomaton mahdollisuus. Kirje ei sen vakuuttamiseksi aina riittänyt.

Isäntä oli hetimiten leikkaukseen valmis. Vaimo kattoi pöytään perunamuusia ja lihapataa ja jälkiruoaksi lämmintä pullaa hillolla. Pelko siitä, että hän menettäisi lehmänsä, oli poistumassa. Molemmat olivat tyytyväisiä, että tilan pitäminen voisi jatkua. Politiikan puhumistakaan ei unohdettu. Isäntä oli kovasti pettynyt keskustapuolueeseen. Hän oli kääntynyt vennamolaisten kannalle ja vaimon mukaan isännän päätä ei tästä voinut enää muuksi kääntää. ”Isäntä on menettänyt täydellisesti luottamuksensa keskustapuolueeseen”, emäntä vahvisti. Minä saatoin vain kuunnella isännän kantoja, olinhan asiakastehtävässä.

Kerroin isännälle milloin tämän piti olla OYKS:ssa. Kerroin myös, että leikkauksen jälkeen hän joutuisi makaamaan vuoteessaan kolme päivää side silmillään. Sen jälkeen siteet poistetaan ja isäntä pääsee pikkuhiljaa liikkumaan. Viikon verran emäntä joutuisi pärjäämään yksinään kolmen lehmän, muutaman lampaan ja sian kanssa. Vai halusiko tämä, että käyn neuvottelemassa kaupungintalolla, jotta hän saa apulaisen. Rouva kyllä pärjäisi, yksi heidän yhdestätoista lapsesta asui naapurissa. Kaikki tuntui tässä vaiheessa oikein hyvältä.

Seuraava yhteydenotto tuli samaiselta OYKS:n silmälääkäriltä. Isäntä oli karannut leikkauspöydältä.

Asiat olivat edenneet näin. Isäntä oli lykätty leikkaushuoneeseen. Lääkärit ja hoitajat olivat saapuneet hänen ympärilleen. Ylhäällä olevia valoja suunnattiin kohteeseen. Samalla kun anestesialääkäri määritteli annosta isännän nukuttamiseksi, hän kysäisi silmälääkäriltä miten tämän valmistautuminen vaaleihin eteni. Kun silmälääkäri kertoi keskustapuolueen tulevan saavuttamaan vaalivoiton, pölähti leikkuupöydän lakana sivuun. Isäntä kirmaisi käytävälle ja pakeni niin nopeasti, että leikkaussalin henkilökunta ei nähnyt hänestä enää vilaustakaan. Lääkäri pyysi voisinko ajaa Oulaisiin uudelleen.

”Toitko minun vaatteeni”, kysyi isäntä ensimmäisenä tupaan astuessani. Isäntä oli ajanut taksilla kotiin yllään vain paita, joka leikkausta varten hänelle oli annettu. Emäntä oli lunastanut miehensä oululaisesta taksista.

Minun piti maanitella isäntä uudelleen Ouluun. Tehtävä oli minunkaltaiselle herkästi kaikelle hassulle nauravalle erityisen haastava. Isäntä oli osoittanut sellaista itsenäisyyttä ja jääräpäisyyttä, jossa oli kaikki karnevalistiset piirteet herravihasta itsensä ylentämiseen. Ensimmäinen päivä menikin lähinnä joutavia puhuessa ja tilaan ja sen töihin tutustuessa. Kun olin isännän kanssa sontatyöt navetassa tehnyt ja tupaan illalliselle saapunut, emäntä sanoi, etten voi mennä Ouluun noin haisevana. Hän pesi vaatteeni ja antoi minulle isännän vaatteita siksi ajaksi. Jouduin jäämään heille yöksi.

Seuraavana päivän isäntä lupasi tulla leikattavaksi yhdellä ehdolla. Keskustapuolueen lääkäreitä hän ei itseään päästä ronkkimaan. Lupasin neuvotella, että isännän näkemystä kunnioitetaan.

Isännän valinnanvapaus toteutui.

EHDOLLA OSUUSKAUPAN EDUSTAJISTOON

EHDOLLA OSUUSKAUPAN EDUSTAJISTOON

17.4.2016

Olen toista kertaa elämässäni ehdolla vaalissa. Ensimmäistä kertaa vuonna 1971 Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan edustajiston vaalissa, kun pyydettiin. Silloin kuvautin itseni marimekon mustassa pallopaidassa. Vaalityötä en tehnyt. Sain kaksitoista ääntä. Nyt olen ehdolla HOK-Elannon edustajistonvaalissa18.– 29.4., kun pyydettiin. Numeroni on 228. Luultavasti äänimääräennätykseni ei rikkoudu. Osoittaakseni itsenäisyyteni jatkuvuutta, kuvautin itseni myös tällä kertaa marimekon paidassa; olen ikäni taistellut sitä vastaan, että into oikeudenmukaisuuteen laimenisi. Kuvan lisäksi muuta vaalityötä en tee, paitsi että vaalikoneeseen velvoitettiin vastaamaan.

Eipä silti. Joskus miettii erilaisten edustamaan valittujen, kunnanvaltuutettujen ja kansanedustajien todellista vaikuttamisen mahdollisuutta. Miten toimijoita sitovia ovat rakenteet, jotka hegemoniasta, laeista ja säädöksistä, käytännöistä ja asenteista johtuvat. Miten helposti pelkkä hallinnointi syrjäyttää poliittisten vaihtoehtojen pohtimisen? Yhteiskunnallisesti uteliaan skeptikon voisi olla elähdyttävää kokea politikoinnin todellisuus. Ajautuisiko myös niissä tehtävissä kokemaan ulkopuolisuutta? Minusta on merkillistä, että peräti harvoin kukaan valittu sanoo julkisuuteen, että tämä ei ollut sitä mitä hän etukäteen kuvitteli. Onko niin että sosiaalinen arvonanto tai palkkiot pitävät valitut keskenään solidaarisina eikä asiasta puhuta. Vai – kokevatko vaaleissa valitut vääntäneensä historian polun suuntaa sen verran, että homma kannatti.

YLEISLAKKO, TULI NÄLKÄ

YLEISLAKKO, TULI NÄLKÄ

Kuusikymmentä vuotta sitten 1.3.1956 alkoi yleislakko. Maataloustuottajien jo aiemmin alkanut luovutuslakko jatkui. Se merkitsi, että maidon ja kananmunien saaminen maataloista lakkasi myös useimmille yksityistalouksille. Etelä-Pohjanmaalla työväenliikkeen osuusliike oli oikeistososialidemokraattien hallussa. Tämä merkitsi, että lakkolaiset eivät saaneet elintarvikkeita omasta liikkeestä velaksi. Tuli nälkä.

Olin vajaa viisivuotias. Muistan edelleen miltä nälkä tuntuu. Myös nuoremmilla sisaruksillani oli nälkä, heistä nuorimmat olivat vuoden ikäiset kaksoset. Äitini tuskaili ja isäni silmistä näin ilmeen, mitä en niissä milloinkaan myöhemmin nähnyt. Häneen hiipi epätoivo. Jälkeenpäin olen saanut tietää, että lakkoa oli tuolloin kestänyt jo kymmenen päivää.

Pihaamme ajoi auto. Sieltä nousi Alavuden Puunjalostustehtaan omistaja Svante Kurikka – sama mies, joka rahoitti Lapuan liikkeen muiluttajille asianajajat. Kurikka esitti isälleni töihin tuloa. Hän kävi vielä toistamiseen pyyntöineen. Joitakin rikkureita oli jo lupautunut, mutta jyrsinkoneen käyttäjät olivat välttämättömiä. Ilman heitä tehdas ei toiminut. Isäni kieltäytyi ja tehdas käynnistyi vasta lakon päätyttyä 20.3.

Kun Svante-herra ajoi pihasta, isäni hyppäsi polkupyörän satulaan ja lähti. Hän palasi kolmen tunnin kuluttua pyörän tangossa molemmin puolin nyytit. Hän oli noutanut vanhemmiltaan Töysästä perunoita, juureksia, hieman jauhoja, voita ja leipää. Meillä oli riemu. Muutaman päivän päästä hän ajoi appivanhempiensa luokse. Siellä oli varaa panna hänen matkaansa lihaa. Niine hyvine me pärjäsimme lakon loppuun. Osuuskauppa rupesi antamaan ruokaa velaksi lakon päätyttyä.

Kriisien hyvä puoli on, että silloin tulee olennainen esille yhteiskunnan rakenteissa, ihmisten välisissä suhteissa ja ihmisissä itsessään. Yleislakko oli minulle opettavaisin elämäni koulu. Kykyni analysoida yhteiskunnallisia voimia perustuu edelleen yleislakon antamiin kokemuksiin. Yleislakkoon voi tutustua: Tomi Mertanen (väitöskirja): Kahdentoista markan kapina? Vuoden 1956 yleislakko Suomessa. Hannu Haverin kuva: Yleislakon aikainen kotini, Rintamäen talo, jossa olimme vuokralla. Kuva otettu 1970-luvulla, jolloin talon takainen metsä on kaadettu ja paikalle rakennettu uusi puunjalostustehdas.

ELÄMÄNI TÄRKEÄT VAIHEET

Kerron tärkeimmät vaiheeni iteteoksessani työhuoneen seinällä. Syntymätodistus on tarpeettomana jätetty pois, koska ehkä liiankin suuri määrä ihmisiä on todennut, että olen syntynyt. Sen sijaan teoksen keskiössä on leveä matala taulu. Se kuvaa synnynnäistä sydämen rytmihäiriötäni. Taulun kuvaamassa sydänfilmissä rytmihäiriö on päällä.

Rytmihäiriön yläpuolella vasemmalla on Mannerheimin lastensuojeluliiton todistus osallistumisesta viikon mittaiseen uimakouluun vuonna 1964. Todistuksen mukaan olen suorittanut yleisen uintimerkin, nuorten uintimerkin ja lasten uintimerkin. Voidaan siis todeta, että tuossa vaiheessa olin oppinut ”uimaan” tässä kummallisessa elämässä ja sanoisinko, matoisessa maailmassa.

Aikani ”uituani” innostuin, ilmeisesti liiaksikin. Idealistinen pääni irrotti jalkani maasta. Uintitodistuksen oikealla puolella oleva todistus kertoo tästä. Se on Diplomi kuumailmapallolennosta Helsingin yllä.

Seuraavana oikealla oleva todistus kertoo havahtumisestani siihen, että ei pidä jäädä idealismin ruusuisiin haaveisiin. Siispä hakeuduin tiedon äärelle. Suoritin kuusi lähiopetusviikonvaihdetta kestäneen Tietokirjailijan kurssin. Sen järjesti jäsenilleen Suomen Tietokirjailijat ry.

No, kun olin riittävästi uinut ja palloillut taivaissa ja hankkinut kaiken jäsentävää tietoa, minua rupesi hillittömästi naurattamaan. Tuli mieleeni anarkistifilosofi Mihail Bahtinin, joka sanoi: ”Jos et muuta voi, naura edes.” Tietokirjailijoiden dokumentin vieressä on todistus suorittamastani naurujoogaohjaajan kurssista.

Oikealla yläkulmassa on Montparnassella työskennelleen taiteilijan kuva minusta. Siinä kuljen maailman päällä kamera rinnallani tutkien olevaisen kategorioita. Pieni niittomies pääni päällä leikkaa turhia hiuksia pois.

Kaikki päättyy joskus. Myös viisasteluni. Kuvani alla, rytmihäiriötodistuksen oikealla puolella Vantaan sairaalapalvelujen todistus suorittamastani saattohoitajan kurssista.

Viimeisin kirjani ´Arjen ooppera´ ilmestyi lokakuussa 2016.

Minulle tekstin tekeminen on aina ollut väline,ei arvo sinänsä. 

Minä saatan kirjoittaa kolmesataasivuisen esseen itselleni selvittääkseni kiinnostavan kysymyksen. Tällainen on esimerkiksi 370 -sivuinen esseen psykologisesta ja moraalisesta vallankäytöstä. Kautta aikain vallanpitäjät – Michel Foucaultin mukaan sielunpaimen – on muuttanut ihmisten kokemaa totuutta omia tarpeitaan palvelevaksi. Sielunpaimen on muuttanut kansalaisten moraalikoodistoa. Psykologinen vaikuttaminen on vuorostaan massapelottelua, Hitlerin Saksassa juutalaisilla, Suomessa venäläisillä ja Yhdysvalloissa kommunismilla. Peloteltuja ihmisiä on helppo ohjata, koska pelko estää itsenäisen ajattelun.

Psykologisen ja moraalisen vaikuttamisen essee oli Koulumurhat –kirjani ja eräiden muiden tekstieni taustalla.

Jossain tulee raja vastaan, jossa vuosituhansien aikana kehkeytynyt ihmisyys panee psykologiselle manipulaatiolle vastaan. Missä se raja on? Natsi-Saksassa ihmisten enemmistö saatiin neljässä viidessä vuodessa hyväksymään naapureiden murhaaminen, koska heille annettiin taloudellisesti parempi elämä. Nämä ovat mielestäni ihmistä ja ihmisyyttä koskevat keskeiset kysymykset. Ne ovat jopa niin keskeisiä, että vasta niiden ratkaisemisen jälkeen astuvat esille poliittiset ihmisoikeudet.

Minä en pysty ajattelemaan, että poliittisilla murhaajilla, kuten Hitlerin fasisteilla ja siviilejä lennokeilla tappavilla tulisi olla yhtäläiset ihmisoikeudet työtä tekevien ja lapsiaan kasvattavien ihmisten kanssa. Jälkimmäisiä, inhimillisiä ihmisiä varten maailma on. Tätä ajatusta vasten arvioin myös nykyisiä ihmisoikeustoimijoita ja ”ihmisoikeustoimijoita”.

Kysymys on hyvin mielenkiintoinen.

Tässä kategoriassa julkistan – kunhan ehdin – ne teksti, jotka ovat olleet keskeisiä kohtia ajatukseni kehittymisessä. Näitä ovat ainakin:

Näkövammaiset ja työ. (Näkövammaisten keskusliiton julkaisuja 3/1984). Kirjassa tarkastelin näkövammaisten toimintakykyä mahdollisuuksien näkökulmasta. Ajatus oli kirjan ilmestymisvuonna 1984 ilmeisen moderni. Siihen saakka näkövammaisten ja ylipäänsä vammaisten toimintakykyä oli tarkasteltu rajoitteesta käsin. Esimerkiksi työllistymisessä oli kysytty missä ammatissa näkövammainen voi toimia, kun oikea kysymys on mihin näkövammainen kykenee. Tämän ajattelun leviämistä auttoi ratkaisevasti YK:n Vammaisten vuoden näyttävä toteuttaminen Suomessa vuonna 1981. Synnyttihän se kansainvälisesti edistyksellisimmän Vammaispalvelulain saman vuosikymmenen aikana.

Näkövammaiset ja työ palveli silloista työtäni. Se jäsensi omaa ajatteluani, näkövammaisten kuntoutujien ajattelua ja tavoitteita sekä teki yhteistyöverkostoille tiettäväksi näkövammaisten ammatilliset mahdollisuudet.

Arki mielisairaalassa – Selvitys psykiatrisen potilaan arjesta (Mielenterveyden keskusliitto 1995) konkretisoitui käytännön toimintoina pitkään ilmestymisensä jälkeen.

Kirja on edelleen yksi merkittävimpiä ihmisten hyvinvointia kuvaavia kirjoja. Ilmestyessään se oli ainakin Euroopan, ilmeisesti koko maailman ainoa kirja, jossa tarkasteltiin mielisairaalaa kotina.

Kirjan toimituskunnan muodosti Jussi Särkelä, Ilkka Taipale, Tuula Heikkilä ja Mari Heinonen. Kirjaa varten lähetettiin usean sivun mittainen haastattelulomake kaikille Suomen mielisairaaloiden vastaaville ylilääkäreille. Sen pohjalta Jussi Särkelä analysoi tulokset ja kirjoitti yhteenvedot. Mari Heinonen toteutti kaaviot ja piirrokset teknisesti. Psykiatri Ilkka Taipale tulkitsi Jussi Särkelän kanssa vastaukset ja kirjoitti kirjan esipuheen.

Keskeinen tulos oli, että maassamme oli tuhansia vuosikausiksi mielisairaaloihin sijoitettuja ihmisiä, jotka joutuivat elämään jatkuvasti vieraiden ihmisten kanssa 2 – 16 hengen huoneissa. Heillä ei ollut asuntoa, saati kotia. Heillä ei ollut käytännöllisesti katsoen mitään yksityisyyttä. Heitä ei kuitenkaan kirjattu asunnottomiksi.

On eri asia käydä sairaalassa sairastamassa päiviä tai viikkoja kuin elää fyysisesti toimintakykyisenä vuodesta toiseen hälisevässä ihmisjoukossa.

Arki mielisairaalassa –kokemuksesta vahvistui ajatus pitää pitkäaikaispotilaiden asemaa esillä yhteiskunnassa enemmänkin. Tehtävän otti erityisesti omakseen Ilkka Taipale.

Psykiatrisesti sairastuneita kohtaan tunnettiin ja ilmeisesti tunnetaan edelleen suuria ennakkoluuloja. Tämän murtamiseksi nostettiin esille Prinsessan tarina. Prinsessan avulla tehtiin tunnetuksi skitsofreniapotilaiden tilanne. Prinsessa oli Kuopion maalaiskunnassa vuonna 1896 syntynyt Anna Lappalainen. Hän eli elämänsä mielisairaaloissa, Nikkilässä ja Kellokoskella. Kellokosken kylässä hän oli suosittu tarinaniskijä ja hieroja.

Oman kertomuksensa mukaan Anna oli syntynyt kuninkaalliseen perheeseen Englannissa, Buckinghamin palatsissa. Ollessaan alle vuoden ikäinen, aarnikotka tuli ja nappasi hänet vaunuista ja kuljetti ilmojen halki Suomen Lappiin kesäiselle jäkälämättäälle, josta lappalaiset ottivat hänet hoiviinsa.

Kummallisinta on, että kerran Prinsessa karkasi sairaalasta mennen Tukholmaan. Vielä merkillisempää on, että hän todistettavasti pääsi sisään kuninkaanlinnan vastaanotolle.

Jo Arki mielisairaalassa ilmestymisvuonna 1995 paljastettiin Kellokosken sairaalan puistossa Prinsessa patsas. Se on tiettävästi maailman ainoa mielisairaalan potilaalle omistettu muistomerkki. Sen veisti Rauni Liukko.

Muistan edelleen sen juhlavan tunnelman mikä patsaan paljastustilaisuudessa oli. Puisto oli täynnä sairaalan potilaita, jotka olivat pukeutuneet parhaimpaansa. Sairaalan vastaavalla ylilääkärillä Ilkka Taipaleellakin oli yllään frakki.

Pitkäaikaispotilaiden asema oli syynä myös Suomen ainoaan tuloksia tuottaneeseen syömälakkoon tammikuussa 1997. Mielenterveyden keskusliiton puheenjohtaja Ilkka Taipale ja toiminnanjohtaja Jussi Särkelä olivat syömälakossa vaatien mielisairaalamaksujen puolittamista ja kaikille kansalaisille lääkekulujen kattoa. Pääministeri Paavo Lipponen kävi tapaamassa mielenosoittajia. Yhdessä hetken hyvän tuulisesti keskusteltuamme, hän lupasi että molemmat vaatimukset tulevat menemään läpi. Hallitus piti lupauksen.

Katso video Ylen Elävästä arkistosta.

Syntyi pieni Prinsessa –huuma. Kellokoskella elämäntyönsä tehnyt hoitaja ja Kellokosken mielisairaalamuseosta vastannut Ilkka Raitasuo rupesi keräämään tietoja Anna Lappalaisesta tarkoituksenaan kirjoittaa Prinsessan elämäkerta.

Se ilmestyi vuonna 2010 Liken kustantamana. Ilkka Raitasuo ja Terhi Siltala: Kellokosken prinsessa.

Saman vuonna, syyskuussa, oli Prinsessa –elokuvan ensi-ilta. Elokuvan käsikirjoituksen ovat kirjoittaneet Pirjo Toikka, Arto Halonen ja Paavo Westerberg. Ohjaaja-tuottajana on Arto Halonen. Prinsessa roolissa on Katja Kukkola ja muissa pääosissa Samuli Edelman, Krista Kosonen, Peter Franzen ja Pirkka-Pekka Petelius.

Koulumurhat (WSOY/Barrikadi, 2008). Koulumurhat –pamfletissa pääsin pohdiskelemaan suomalaista psykokulttuuria. Jälkeenpäin harmittaa tekstin tietty kärkevyys ja osoittelevuus. Kustantaja pyysi räväkkää tekstiä ja tein työtä käskettyä. Tuolloin pamfletit olivat tekemässä uutta tulemista ja ajatuksena oli, luonnollisesti, että pamfletin tulee olla räväkkä. Onhan pamfletti kiistakirjoitus.

Itse asian kannalta kävi niin, että räväkkyys vei Koulumurhilta sitä uskottavuutta, jota olisi tarvittu pyrkimyksessä muuttaa mm. koulua ja sen käytäntöjä. Kirjan ilmestymisen jälkeen minut kutsuttiin keskustelemaan ns. arvokkaisiin pöytiin, mm. opetusministeriöön ja sain myös alustus- ja kirjoituspyyntöjä. Luultavasti minusta olisi tullut enemmän ”asiantuntija”, joka ihmistyön alueella olen, mitä nyt tapahtui ilman kirjan räväkkyyttä.

Toisaalta olen kaiken räväkästi sanomani takana. En puhunut potaskaa. Olihan perikummallista, että kouluampujasta tehtiin välittömästi asiantuntijoiden toimesta mieleltään sairas. Asiantuntijat, lehdistö, ketkään eivät analysoineet vakavasti koulumurhaajan ”sanomaa”, antoiko se yhteiskunnan päättäjille ja meille itse kullekin pohdittavaa. Kouluampujan manifesti poistettiin netistä heti tapahtuman jälkeen. Onneksi ehdin sen kopioida ja sisällyttää sellaisenaan kirjaan.

Elämä on opettanut ja sivistys, että joskus on hyvä pitää suu kiinni. Kaikkea ei pidä sanoa ja kirjoittaa mitä mieleen tulee. Toista osapuolta loukkaamalla pannaan asioille vain lukko. Diplomaattinen esiintyminen on vaikuttamisen ensimmäisen askel. Jo Italian renessanssin oppaat korostivat miellyttävää käytöstä ja kohteliasta keskustelua (”small talk” on lähtöisin noista oppaista). Ihmisen oli näiden oppaiden mukaan parempi peittää rehelliset ja aidot ajatuksensa ja tunteensa, jos ne estivät kohteliaan käytöksen. Ilman sitä et pääse oikeisiin pöytiin.

Olisin mieluusti ollut pienenä osasena mukana muuttamassa opettajien työn edellytyksiä ja koulua oppilasläheisemmäksi. Ei lasten ”työpaikka” tarvitse olla laitos, kuten nyt pääosin on.

Väkivalta, kiusaaminen ja sielunvihollinen (julkaisematon käsikirjoitus). Koulumurhat –kirjan jälkeen tein paljon työtä pohtiessani suomalaisen väkivallan olemusta ja väkivaltaa hallinnan keinona. Kirjoitin lukemattoman määrän tekstiä muistiinpanoikseni. Maaliskuussa 2011 valmistui käsikirjoitus. Minulla oli sen julkaisemisesta suullinen sopimus. Kustantaja katsoi kuitenkin, että siinä väkivalta oli käsitetty laajemmin kuin oli sovittu ja toisaalta, että se on liian väkivaltainen. Tarjosin sen jälkeen tekstiä kolmelle kustantajalle, mutta ne katsoivat että se ei sovi heidän kustannuspolitiikkaansa.

Onnekseni alkuperäinen kustantaja, jonka kanssa minulla oli suullinen sopimus, pyysi neljältä tai viideltä asiantuntijalta tieteellisen arvion tekstistäni. Ne olivat myönteisiä. Siksi tiedän olevani oikeilla jäljillä tässä tavattoman vaikeassa ja poliittisesti hyvin arassa asiassa: ihmismassan käsittelyssä ja ohjailussa.

Käsikirjoituksen lähtökohtana on sitaatti Suomenmaan päätoimittaja Pekka Perttulalta: ”Ilmapiiri on nyt sairas. Tämä aika on hirvittävän syyllistävä ja syyllisiä hakeva, eikä se vie enää keskustelua eteenpäin. Ei tämä enää tervehdytä kansanvaltaa” (HS 29.9.2010). Vaikka Perttula tuskin tarkastelee ilmapiiriä psykokulttuurin näkökulmasta, tarkoitukseni häneen viittaamalla on osoittaa, että ilmapiirin epäterveydestä ollaan huolissaan monissa piireissä. Mutta siitä ollaan merkillisen hiljaa. Perttula on tunnetusti rohkeasti asiansa kertova ihminen, silti diplomaattisesti esiintyvä.

Väkivalta – käsikirjoituksen keskeinen sanoma on – ainakin kysyä sitä – että ”sielunpaimen” ohjaa meitä entistä tietoisemmin psyykemme ja moraalimme kautta. Järjestyspoliisi on astunut sisällemme. Meistä on tullut liian kilttejä. Demokraattista kansanvaltaamme on väännetty suuntaan, jossa kansanedustuslaitos voi päättää enää toisarvoisista asioista. Ulkoparlamenttiin on jäänyt vain pääoma, kilttiä kansaa ei siellä vastavoimana enää näy. Se on opetettu pelkäksi äänestyskansalaiseksi. Samaan aikaan pääoma kerryttää itseään voimistuvaan tahtiin. Rahaa on olemassa enemmän kuin milloinkaan ennen, makaamassa laiskanvuoteillaan jossain meiltä piilossa.

Mielenkiintoista on, että samaan aikaan kun media iltapäivälehdistön johdolla mässää väkivallalla, on se vähentynyt. Ihmiset Suomessa joutuvat hyvin harvoin päällekarkausten uhreiksi. Miksi niistä silti tehdään suuria numeroita? Kahdenkymmenen kuluneen vuoden aikana toimineet hallitukset ovat puhuneet niin paljon turvallisuuspolitiikasta, että siitä on tullut tuvattomuuden politiikkaa. Ihmiset pelkäävät yhä enemmän kaikkea sitä mitä eivät tiedä pelkäävänsä.

Hirvelästä Särkeläksi. Juho Särkelän elämä (omakustanne 2013) kertoo papastani ja hänen isästään. Keskeistä kirjassani on, niin ainakin toivon, että olen kuvannut esi-isieni sielunmaisemaa. On kiehtovaa ajatella miten 1800-luvun lopun tai 1930-luvun ihminen Etelä-Pohjanmaalla Töysässä ajatteli. Sitä kautta löytyy motiivi niille teoille, joita he tekivät. Kun pappani isä menetti suuren maatilan elämäntapojensa vuoksi, hän ei antautunut. Hän piti yhteisönsä ”hallussaan” uusin keinoin, käyttäytymällä eri tavalla kuin muut ja ryhtymällä mm. noidaksi.

” 1930-luvulle tultaessa Jaakosta tuli entistäkin hiljaisempi, hän eristäytyi omiin ajatuksiinsa. Kyläläiset panivat merkille, että entinen talollinen kuljeskeli raitilla ja peltojen ojanpenkereillä toisessa kädessään veistämänsä pitkä kävelykeppi, pukeutuneena pitkään sarkakaapuun. Pyhäisin hän käytti hyvin käyrää sauvaa.

- ”Tuskin sillä oli aina edes alusvaatteita kaavun alla, taisi kulkea sillai piruuttaan.”

Pystypäin jo vanhaksi käyvä Jaakko tutki peltotöiden edistymistä ja viljan kasvua. Kerrotaan, että hän säilytti elämänsä loppuun saakka ylpeytensä sekä naapuruston kunnioituksen. Siihen aikaan ihmiset pysyivät paikallaan. Jaakko sen sijaan oli nuoruudessaan käynyt muuallakin, kiertänyt maakuntaa, puhuttiin että oli käynyt jopa Amerikassa saakka. Tämä loi häneen tiettyä salaperäisyyden ja viisauden leimaa.

Hänestä oli kehkeytynyt ajan myötä kylän arvostettu parantaja, noita. Ei tiedetä milloin hänen parantajan työnsä oli tarkkaan ottaen alkanut, mutta 1920-luvulla hänellä oli vakiintunut asiakaskunta. Jos puri käärme, otettiin ihraa mukaan ja tultiin Jaakolle. Jaakko hieroi ihraa haavaan ja sen ympärille, mutisi silmät kiinni ja loitsusi. ”Pietari sanoo: Orma puri! / Maria kysyy: Tuleeko veri? / Iesus sanoo: Se on jo terves!”

Kukaan ei tiedä mistä Jaakko ykskaks oli parantamisen taidon saanut. Mystisyys vain lisäsi luottamusta häneen. Ei todellakaan tarvitse mennä kuin kolme tai neljä sukupolvea ajassa taaksepäin, kun erilaisilla luonnonlääkkeillä ja taioilla oli huomattava parantava merkitys.

- ”Ihmisille tuli ihottumia, säärihaavoja ja paiseita ja sellaisia. Niitä oli paljon. Ne tuli isoisän luo, niillä oli usein ihraa mukana, joka oli pantu voipaperiin. Veren vuotaminen oli paha paikka tai kun tuli oli polttanut ihon. Ihra ja isoisän sekoittamat lääkkeet auttoivat kaikkeen, kun isoisä voiteli ja loitsusi.”

Miten selittyy, että Jaakosta tuli noita. Ei kukaan tuosta noin vain voi noidaksi ruveta. Vaikka ihmisellä olisi kuinka kova pokka, täytyy hänen sovittaa uusi toimensa ja sen edellyttämä käyttäytyminen ihmisten odotuksiin. Ei siihen ole voinut riittää arvovalta entisenä talon isäntänä. Pitää omata älyä toimia oikein. Noitumisen ja parantamisen taidot pitää jostain oppia. Jotta noita on uskottava, on rituaalit ja loitsut suoritettava tavalla, jotka vastaavat potilaiden ennakkokäsityksiä. On selvää, että Hirvilammin ja Suutalan asukkailla on ollut parantajista valmis ennakkokäsitys. Jaakon on täytynyt osata sovittaa käyttäytymisensä niihin. Hänen on pitänyt osoittaa omaavansa mystisen kyvyn käyttää luonnon energiaa potilasta parantavalla tavalla. Jaakko käytti noitien työkaluista vain pientä osaa: kasveja, yrttejä, itikoita, matoja, käärmeitä ja virtsaa. Hän sekoitti ja keitti niistä parantavia uutteita. Jaakon ei muisteta tehostaneen parantamisen taitojaan erityisellä vaatetuksella, riimuilla, kuvilla, eleillä ja symboleilla. Loitsuja hän toki käytti, mutta vain siinä määrin että potilas ymmärsi parantajan olevan yhteydessä maagisiin voimiin. Mieli on noidan tärkeä työkalu. 

Se että Jaakko kuljeskeli rauhallisesti käyrään kävelykeppiin tukeutuen teillä ja peltojen varsilla nilkkoihin ylettyvä sarkakaapu päällään, saattoi olla tarkoituksellista. Se vahvisti hänen parantajan imagoaan. Ihmiset puhuivat, että Jaakko oli kaapunsa alla alasti. Alastomuus taas liittyi maagisiin käsityksiin noitien salaisista orgioista.

Sinänsä noituus sopi Jaakon maailmankuvaan. Noituus oli hänen aikanaan elämää ylläpitävää. Se ei ollut mitään vastaan, vaan ihmisten puolesta.

Veren vuotaminen oli sata vuotta sitten tosi paha paikka, ei ollut lääkäreitä ja apteekkeja. Suutalan asukkailla ei ollut hätää, Jaakko auttoi. Ihon palaminen kekäleestä pani ihmisen helposti ulisemaan kivusta. Jaakon lääkkeet tepsivät. Uskollisimmille potilaille hän joskus antoi kupillisen mukaan kotona käytettäväksi. Varmemmaksi vakuudeksi Jaakko loitsi itsehoitopurkin. ”Virmelö värmelö välkytteli / keskellä merikiviä / Kirjavasta kärmehestä, / sortavasta valkiasta / vahinko tuloo.”

Paiseet olivat siihen aikaan yleinen vaiva. Ihmisiä myös kuoli verenmyrkytyksiin. Kerrotaan, että Jaakko oli paiseiden parantamisessa erityisen taitava. Koivoiteeksi nimeämänsä mönjä oli niihin tehokas lääke, tietysti loitsun ja sylkemisen kera. Osa keitoksista haisi melko pahalta. Myös ihralla näytti olevan erityisen parantava vaikutus, mitä härskimpää sitä tehokkaampaa. Oma lukunsa oli yhdeksänsolmuisella suonilangalla. Kun Jaakko kietoi sen haavan ympäri, niin jopas jotain. Valitus loppui. Koivunhiilen vahvistama veren ja virtsan sekoitus puri kaikkein pahimpiin kipuihin, etenkin kun Jaakko sekoitti siihen vielä keitettyä kyykäärmettä. Enemmistö potilaista oli emäntiä, piikoja ja talojen tyttäriä. Muistikuvien mukaan Jaakko keskittyi mieluusti säärihaavoihin.

- ”Kylän emännät oli tyytyväisiä, kun saivat avun täältä… Sillä oli sellainen taito jäljellä, se osas puhua naisille.”

Toisten ihmisten nähden Jaakko ei ihmisten vaivoja parannellut. ”Isoisä tyhjensi kammarin muusta väestä ja meni potilaiden kanssa sinne.”

- ”Minä ja Erkki katsottiin kerran salaa, sillä oli jotakin kasveja ja niistä se teki jotain… ja sillä oli rasvaa kädes, se höpötti ja sylki… Jaakko vanhimpana oli ensimmäinen, joka uskalsi mennä kamariin sängyn peiton alle salaa sitä seuraamaan.”

Huijasiko isoisäsi?

- ”Olihan se ketinen (ilkikurinen) mies, mutta kyllä taikoihin niihin aikoihin uskottiin… aina ne ihmiset tuli…”

Arjen ooppera jatkaa ihmisen toimintakyvyn ja yhteiskunnan vuorovaikutuksen suhteen käsittelemistä. Kirja käsittelee alkoholismia tavalla, jota ilmeisesti ei aiemmin ole tehty. Rinnan kulkevat kirjailija Jack London (1876–1916), työmies Veikko Niemistö ja kolmekymmentä raitista alkoholistia. Heidän elämänkulkujaan verrataan toisiinsa ja tarkastellaan kokemustietoon nojaten alkoholismia sairautena.

Jack London oli sosiaalidarwinisti, sosialisti ja alkoholisti. Hänen teoksistaan otan eriteltäväksi Tuliliemen tuttavana. Alkoholimuistelmia (suom. Toivo Wallenius, Otava 1925) ja romaanin Martin Eden, jota on luonnehdittu hänen elämäkerrakseen. Romaanissa Martin Eden tappaa lopuksi itsensä.

Veikko Niemistö, synt. 1950, on juonut seitsenvuotiaasta kuten Jack London. Hymyn kanssa olemme tehneet jo paljon työtä kirjan eteen. Köyhänä pysyneellä Hymyllä juominen on osa hänen elämänfilosofiaansa. Sitä ehkä kuvaa hänen vastauksensa kysymykseeni ”millaista elämä olisi ollut ilman viinaa?”

”Ei se suinkaan sen kummemmaksi olis muuttunu. Vois olla, että mulla olis  omakotitalo, vaimo, lapsia, auto ja kaikki… Mutta sitten kun olisin repsahtanut, olis mennyt kaikki, niin sitten se vasta vituttanut olis.”

Haastattelemani raittiit alkoholistit ovat AA-laisia. Heidän kauttaan saadaan tietoa mm. alkoholistin luonteesta ja sen vääristymistä, siitä millä perusteilla alkoholismia on ruvettu pitämään sairautena. Se on uudessa WHO:n tautiluokituksessa. Sairautena alkoholismi poikkeaa kaikista muista sairauksista siinä, että hoitaja ja lääkäri tai kukaan ulkopuolinen ei voi sitä parantaa. He voivat auttaa siinä vaiheessa, kun alkoholisti itse on ryhtynyt itsensä parantajaksi.